Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saa miehestä mitään tukea ja kumppanuutta vanhemmuuteen
10.04.2021 |
Mies halusi lapsen ja perheen, mutta lapsen syntymän jälkeen en ole oikein koskaan saanut häneltä mitään tukea ja kumppanuutta vanhemmuuteen. Lapsi täyttää pian neljä vuotta eikä mikään ole muuttunut tässä vuosien saatossa. Hän ei ota kantaa mihinkään lapsen hyvinvointiin tai kehittymiseen liittyvään asiaan. Ei lapsen allergioihin, ei ruokavalioon, ei asioihin mitä lapsen pitäisi oppia (riippumatta siitä että oppiiko ne hyvin vai viiveellä). Ei mihinkään lapsen kasvatukseen liittyvään asiaan. Hän ei näistä suostu edes keskustelemaan. Ei siis koskaan ota niitä itse puheeksi eikä oikein halua kuunnella jos minä niistä puhun, tai kuuntelee hetken mutta ei koskaan vastaa mitään eikä kysy mitään lisää. Ihan kuin nämä asiat ei koskisi häntä mitenkään eikä kiinnostaisi häntä mitenkään. Hän kyllä viettää aikaa lapsen kanssa mutta ei koskaan opeta lapselle mitään, ei koskaan edes esim. lue hänelle mitään vaan ainoastaan leikkii. Ei koskaan suostu hoitamaan lapsen mitään lääkäriasioita tms.
Muuten hän kyllä keskustelee kanssani vaikka mistä asioista. Se vain ei riitä minulle kun meillä tämä yhteinen perhe nyt on ja lapsi on hankittu. Minulla ei ole ketään kenen kanssa keskustella mistään lapseeni liittyvästä, sillä meillä ei ole lähisukua ja ystäväni taas eivät ole kiinnostuneet pieniin lapsiin liittyvistä asioista kun heillä ei sellaisia ole (ja ei minusta heitä tarvikaan kiinnostaa ne asiat). En muuten ole yksinäinen mutta lapseeni liittyvissä asioissa tunnen olevani todella yksin. Olen kysellyt monta kertaa mieheltä miksi hän ei puhu kanssani mistään lapseen liittyvästä ja eikö häntä kiinnosta lapsemme kehittyminen tai hyvinvointi. Mutta en saa miehestä mitään vastausta tähän, hän kertakaikkiaan sulkee itsensä kaiken aiheeseen liittyvän ulkopuolelle.
Olisiko jollain neuvoja minulle? Ja osaisiko joku sanoa onko tällainen tavallista?
Kommentit (74)
Meillä kyllä lasten isä näennäisesti hoitaa lapset ja heidän asiat. On älyttömän tarkka päivärytmistä ja rutiineista. Ei kuitenkaan juuri leiki lasten kanssa tai käy heidän kanssaan missään. Ei opeta heille asioita. Kun itse taas tykkään opettaa lapsille kaikkea uutta, käydä heidän kanssaan uusissa paikoissa jne. Tuo miehen jääräpäisyys olikin iso syy eroon. Kaikki piti tehdä hänen tyylillään. Edes lomilla ei voinut joustaa rytmistä yhtään. Hyvähän se on toki että on rytmit, mutta ei se lapsi vahingoitu jos joskus lomalla menee tunnin myöhemmin nukkumaan tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu vaikka terapiaan tai johonkin tukiryhmään, jotta pääset puhumaan! Lapsen isä nyt on mitä on eikä sitä voi enää tässä vaiheessa muuttaa, kun tavara on jo niin sanotusti housuissa ja valuu lahkeista. On myös hyväksyttävä se tosiasia, että äitinä joudut kantamaan vastuuta, oli siinä vieressä sitten lapsen isä tai ei. Siinä olet tehnyt oikein ettet ole lähtenyt kuormittamaan tuttaviasi avautumalla asioista, jotka ei ilmeisestikään heitä kiinnosta. Suosittelisin hommaamaan perhe-elämästä ymmärtäviä tuttavia, joiden kanssa voisit jakaa ajatuksia niin, että saisit vertaistukea ja ymmärrystä.
Tämä on niiiiin totta! Lapset tulee tehdä aina "itselle", tarkoittaen sitä että ymmärtää joa haaveiluvaiheessa että ne lapset ovat omia lapsia 100%. Voi myös niittäin käydä niinkin että lapsen isä vaikka vammautuu tai kuolee. Kannattaa itse ottaa vastuu kaikesta lapseen liittyvästä niin ei sitten ole pulassa jos ja kun jotain tapahtuu. Sinäkin olet lapsestasi vastuussa 100%, etkä vain 50%.
Hyvin sanottu. Ei lapset ole mitään puolikkaita lapsia, vaan ihan kokonaisia, ja sataprosenttisesti omia. Niistä pitää ottaa sataprosenttinen vastuu heidän vanhempanaan
Tämä on nyt mun oma kokemus, mutta jo se että kaksi aikuista hioutuu yhteen pariskunnaksi on pitkä taival ja vaatii työtä ja aikaa. Se yhteen ja yhdessä kasvaminen jatkuu läpi elämän. Kun yhtälöön tulee lapsi, alkaa vanhemmiksi kasvaminen ja perheeksi muodostuminen. Sekin vie aikaa ja työtä. Voi olla tosi haastavia vaiheita ja epätasapainoisia dynamiikkoja ja huonosti yhteen sopivia henkilökemioita. Mutta silti voidaan kasvaa yhteen perheeksi, rakastaa ja kunnioittaa kukin toinen toistaan ja viihtyä kaikki yhdessä sekä kaksistaan kaikin erilaisin kokoonpanoin. Ei mikään itsestäänselvyys, mutta kovin palkitsevaa onnistuessaan! ❤
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, kurja kuulla tilanteestanne. On tärkeää että mietit miten voisit kuitenkin itse voida hyvin ja elää mielekästä elämää. Saathan tarpeeksi omaa aikaa ym perusjutut. Oman kokemukseni mukaan vertaistuki toisilta äideiltä on kyllä tärkeä osa vanhemmuuden jakamisessa. Isovanhemmat tai jonkinlaiset varaisovanhemmat ovat myös suuri rikkaus vanhemmille ja lapselle. Mutta sitten tuosta miehestäsi. Jotenkin hän on nyt sivussa perheestänne ja hänen roolinsa on muodostunut oudoksi. Siihen on varmaan moni tekijä vaikuttanut. Miehen kasvu isäksi on jäänyt jotenkin kesken. Tilanne saattaisi muuttua nopeasti jos tapahtuisi jotakin dramaattista, esim että joutuisit sairaalaan. Jotakin vähän vähemmän dramaattista olisi varmasti nyt syytäkin tapahtua että miehestä tulisi vastuullinen vanhempi. Voiko olla että mies kokee että ei osaa tai uskalla ottaa vastuuta lapsesta? Tai ei oikein jaksa tai halua? Millainen miehen oma isä on, tai käsitys isyydestä? Pariterapia esim kirkon tai kunnan kautta olisi minusta teille tosi hyvä paikka saada kohdattua asioita yhdessä, jos kaksin puhuminen ei kerran johda mihinkään. Siellä voisi kasvaa myös molemminpuolinen ymmärrys toista kohtaan ja teidän keskinäinen tunneyhteys voisi parantua. Näin kävi meille, vaikka mies ei aluksi oikein meinannut löytää omaa isän rooliaan. :) toivottavasti tekin löytäisitte ratkaisuja!
Haluaisiko joku kertoa miksi oli alapeukuttanut tätä mun viestiä?
Hyväksy asia tai eroa. Onneksi sinua kiinnostaa jo ihan lapsesi takia. On niitä äitejäkin, joita ei vaan huvita olla lapsen kanssa. Hoitaa hänen asioita. Kuunnella lapsen tarpeita. Ja ostaa lapselle niitä juttuja, joita hän tarvitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko isä saanut sitä mahdollisuutta? Eli oletko antanut sitä tilaa? Tavannut ystäviä, harrastanut, jne, että isä on alusta asti saanut olla sen lapsen kanssa kahden? Jättääkö hoitamatta, kun lähdet esim harrastukseen?
( sori en jaksanut lukea näin pitkää aloitusta)
Miksi edes kommentoit mitään, jos et kuitenkaan viitsi selvittää, mistä tässä keskustellaan? Puhut ihan eri asiasta kuin mikä ap:n ongelma on. Se olisi selvinnyt, jos olisit edes sen aloituksen vaivautunut lukemaan.
Onnittelut onnistuneesta miehen valinnasta! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se tavallinen tarina. Tiedoksi että hyvä mies ei ainoastaan "tue / auta" vaan ottaa vastuuta ja hoitaa omat velvollisuudet isänä. Samalla tavalla kuin äidit tekevät.
Puhumalla ei näihin tyyppeihin muutosta saa. Hyväksy tai eroa, eipä muuta keinoa ole. Minä erosin kun v*tutti kantaa toisen vastuita omassa niskassa verottaen elinvoimaani ja jaksamistani. Nyt ex hoitaa oman osuutensa hoitovuorollaan, se kyllä jaksaa aina lämmittää kun asiaa mietin :)
No, ei tuo noin yksioikoista ole.
Puhu. Tehkää vaikka työnjakoja.
Anna vastuuta. Pyydä tai sano, että hoida sinä tuo asia nyt.
Voi olla, että perheen malli on sellainen, ettei osaa. Tarvii ihan konkreettisesti ohjeita.
Listatkaa vaikka asiat mitkä pitää hoitaa/auttaa/tukea ja siitä aloitatte.
Sinä tarvitset joissain asioissa tukea ja miehesi joissain.
Hyvä, että teillä on se puhuminen.
Se on iso voimavara.
Sitten vaan jäsentämään ja hommiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa samanlaiselta, kuin meillä oli. Ei ole enää, koska erosin. Miestä ei kiinnostanut ollenkaan mikään lapsiin liittyvä huoli tai asia. Niitä oli aika paljon, koska toisella lapsella oli ja on autistisia piirteitä. Yksin sain selvittää kaiken, lukea oppaat, käydä palavereissa, ottaa selvää, miten lasta voisi kuntouttaa ja tehdä päätökset. Uupumushan siitä seurasi. Mies kyllä leikki ja touhusi lasten kanssa, pointsit siitä, mutta vastuunottoa mistään muusta ei ollut. Kerroin kyllä miehelle kaiken, mitä oli missäkin sovittu ja mitä diagnoosit tarkoittaa käytännössä, mutta mies ei ollut kiinnostunut. Saattoi vaikka kommentoida jotain tv-ohjelmaa yhtäkkiä kesken mun puheen, ei siis kuunnellut yhtään. Oon miettinyt jälkeenpäin, että mies on vähän yksinkertainen. Ehkä se ei kuunnellut, koska ei ymmärtänyt mitä puhun. Nuorena sitä ei tajunnut, nyt juoksisin lujaa.
Onko mies nyt eron jälkeen lasten kanssa ja kantaa osansa vastuusta vai katosiko hän lasten elämästä? En oikein osaa kuvitella miten eron jälkeen tuollainen mies yhtäkkiä löytäisi vastuullisen isyyden itsestään. Ap
Lapset ovat jo isoja, joten tilanne on eri kuin erotessamme, mutta ei isästä ollut huolehtimaan lasten asioista eron jälkeenkään. Olen lähivanhempi. Isä vietti aikaa lasten kanssa kyllä, ei tehnyt ohareita tai sellaista, mutta vastuu oli ja on mulla. Nyt lapset ovat teinejä ja kova työ kannatti vanhemman lapsen osalta, koska hän opiskelee nyt lukiossa hyvällä menestyksellä.
Kasvatuskumppanuus on se asia, jota kaipasin. Olisi voitu yhdessä miettiä ja pähkäillä, mikä lapsille on milloinkin parasta. Jouduin niitä asioita pohtimaan silloin vielä eläneen äitini tai ystävien kanssa, kun isän mielestä tv-ohjelmat olivat kiinnostavampia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Yritin jakaa vanhemmuuden vastuuta lasten isän kanssa, mutta se ei koskaan johtanut mihinkään. Toisella lapsella oli erikoissairaanhoitoa vaativa sairaus. Ei hengenvaarallinen tila, mutta vaati säännöllistä lääkitystä ja kontrollikäyntejä. Mies ei kertaakaan tullut mukaan vastaanotoille eikä muutenkaan osoittanut mielenkiintoa. Hän ei myöskään kuunnellut lääkäriltä tulleita ohjeita eikä noudattanut niitä ja lapsi sai oireita.
Muutaman kerran pyysin miestä käyttämään lasta neuvolassa. Varasin ajan ja mies vei. Kysyin jälkikäteen mitä terveydenhoitaja oli sanonut. "En muista", oli vastaus. "Entä mitä hän sanoi asiaan x?", kysyin. "En muistanut kysyä" tai "ei varmaan ollut puhetta". Totesin ettei miestä kannata laittaa neuvolaan, koska lopputulos on yhtä tyhjän kanssa.
Sovimme, että mies käyttää lapsen hammaslääkärissä. Tuli yksi muistutus ja tuli toinen, mutta mies ei varannut aikaa. "Joo, joo. Teen sen kohta". Kolmannen muistutuksen jälkeen hoidin asian itse. Näitä esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka! Tuntui todella turhauttavalta pettyä kerta toisensa jälkeen. Lopulta kyllästyin olemattomaan työnjakoon ja erosin. Elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse aina odottaa turhaan ja pettyä. Lasten puolesta harmittaa, ettei isäänsä kiinnosta heidän asiat.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Yritin jakaa vanhemmuuden vastuuta lasten isän kanssa, mutta se ei koskaan johtanut mihinkään. Toisella lapsella oli erikoissairaanhoitoa vaativa sairaus. Ei hengenvaarallinen tila, mutta vaati säännöllistä lääkitystä ja kontrollikäyntejä. Mies ei kertaakaan tullut mukaan vastaanotoille eikä muutenkaan osoittanut mielenkiintoa. Hän ei myöskään kuunnellut lääkäriltä tulleita ohjeita eikä noudattanut niitä ja lapsi sai oireita.
Muutaman kerran pyysin miestä käyttämään lasta neuvolassa. Varasin ajan ja mies vei. Kysyin jälkikäteen mitä terveydenhoitaja oli sanonut. "En muista", oli vastaus. "Entä mitä hän sanoi asiaan x?", kysyin. "En muistanut kysyä" tai "ei varmaan ollut puhetta". Totesin ettei miestä kannata laittaa neuvolaan, koska lopputulos on yhtä tyhjän kanssa.
Sovimme, että mies käyttää lapsen hammaslääkärissä. Tuli yksi muistutus ja tuli toinen, mutta mies ei varannut aikaa. "Joo, joo. Teen sen kohta". Kolmannen muistutuksen jälkeen hoidin asian itse. Näitä esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka! Tuntui todella turhauttavalta pettyä kerta toisensa jälkeen. Lopulta kyllästyin olemattomaan työnjakoon ja erosin. Elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse aina odottaa turhaan ja pettyä. Lasten puolesta harmittaa, ettei isäänsä kiinnosta heidän asiat.
Miten tällaiselle isälle uskaltaa eron jälkeen antaa lapset pidemmäksi aikaa kuin päiväksi...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samanlainen mies. Mies siis kyllä periaatteessa osallistuu teknisesti suorittaen eli käyttää tarvittaessa lääkärissä, hoitaa harrastustjutut, ostaa ulkoiluvaatteita tarvittaessa ja on opettanut lapset ajamaan pyörillä. Mutta mihinkään varsinaiseen kasvattamiseen eli siihen, kun pitäisi oikeasti asettaa rajoja, kuunnella lasta, lohduttaa, rakastaa, helliä ja miettiä, että mitä lapsi tarvitsee (psyykkisesti) juuri tällä hetkellä, niin näihin ei ota kantaa. En pysty jakamaan lapsiin liittyviä iloja ja huolia miehen kanssa.
Asia on helpottanut lasten kasvun myötä. Olen ymmärtänyt vasta nyt kunnolla, miten erillinen osa mies on meidän perheessä. Mutta sellainen hän on, ja sellaisena häntä rakastan. Avioero oli kyllä mielessä muutaman kerran lasten ollessa pieniä. Mies vain on hyvin asiakeskeinen, häntä ei ihmiset, ei edes omien lasten kasvu ja kehitys, kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Yritin jakaa vanhemmuuden vastuuta lasten isän kanssa, mutta se ei koskaan johtanut mihinkään. Toisella lapsella oli erikoissairaanhoitoa vaativa sairaus. Ei hengenvaarallinen tila, mutta vaati säännöllistä lääkitystä ja kontrollikäyntejä. Mies ei kertaakaan tullut mukaan vastaanotoille eikä muutenkaan osoittanut mielenkiintoa. Hän ei myöskään kuunnellut lääkäriltä tulleita ohjeita eikä noudattanut niitä ja lapsi sai oireita.
Muutaman kerran pyysin miestä käyttämään lasta neuvolassa. Varasin ajan ja mies vei. Kysyin jälkikäteen mitä terveydenhoitaja oli sanonut. "En muista", oli vastaus. "Entä mitä hän sanoi asiaan x?", kysyin. "En muistanut kysyä" tai "ei varmaan ollut puhetta". Totesin ettei miestä kannata laittaa neuvolaan, koska lopputulos on yhtä tyhjän kanssa.
Sovimme, että mies käyttää lapsen hammaslääkärissä. Tuli yksi muistutus ja tuli toinen, mutta mies ei varannut aikaa. "Joo, joo. Teen sen kohta". Kolmannen muistutuksen jälkeen hoidin asian itse. Näitä esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka! Tuntui todella turhauttavalta pettyä kerta toisensa jälkeen. Lopulta kyllästyin olemattomaan työnjakoon ja erosin. Elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse aina odottaa turhaan ja pettyä. Lasten puolesta harmittaa, ettei isäänsä kiinnosta heidän asiat.
Miten tällaiselle isälle uskaltaa eron jälkeen antaa lapset pidemmäksi aikaa kuin päiväksi...?
Mies suoriutuu lapsenvahtimistehtävistä, mutta ei vanhemmuudesta.
T Lainaamasi
Alue: Aihe vapaa
Et sitten lukenut, että kummatkin ovat työssäkäyviä vanhempia. Eikä työssäkäynti poissulje millään tapaa omaa vanhemmuutta ja sen tuomia velvollisuuksia muutenkaan. Ei ap:n ongelma ole yksittäinen lääkärikäynti, tämänkin olisit huomannut lukemalla ketjun läpi.