Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saa miehestä mitään tukea ja kumppanuutta vanhemmuuteen
10.04.2021 |
Mies halusi lapsen ja perheen, mutta lapsen syntymän jälkeen en ole oikein koskaan saanut häneltä mitään tukea ja kumppanuutta vanhemmuuteen. Lapsi täyttää pian neljä vuotta eikä mikään ole muuttunut tässä vuosien saatossa. Hän ei ota kantaa mihinkään lapsen hyvinvointiin tai kehittymiseen liittyvään asiaan. Ei lapsen allergioihin, ei ruokavalioon, ei asioihin mitä lapsen pitäisi oppia (riippumatta siitä että oppiiko ne hyvin vai viiveellä). Ei mihinkään lapsen kasvatukseen liittyvään asiaan. Hän ei näistä suostu edes keskustelemaan. Ei siis koskaan ota niitä itse puheeksi eikä oikein halua kuunnella jos minä niistä puhun, tai kuuntelee hetken mutta ei koskaan vastaa mitään eikä kysy mitään lisää. Ihan kuin nämä asiat ei koskisi häntä mitenkään eikä kiinnostaisi häntä mitenkään. Hän kyllä viettää aikaa lapsen kanssa mutta ei koskaan opeta lapselle mitään, ei koskaan edes esim. lue hänelle mitään vaan ainoastaan leikkii. Ei koskaan suostu hoitamaan lapsen mitään lääkäriasioita tms.
Muuten hän kyllä keskustelee kanssani vaikka mistä asioista. Se vain ei riitä minulle kun meillä tämä yhteinen perhe nyt on ja lapsi on hankittu. Minulla ei ole ketään kenen kanssa keskustella mistään lapseeni liittyvästä, sillä meillä ei ole lähisukua ja ystäväni taas eivät ole kiinnostuneet pieniin lapsiin liittyvistä asioista kun heillä ei sellaisia ole (ja ei minusta heitä tarvikaan kiinnostaa ne asiat). En muuten ole yksinäinen mutta lapseeni liittyvissä asioissa tunnen olevani todella yksin. Olen kysellyt monta kertaa mieheltä miksi hän ei puhu kanssani mistään lapseen liittyvästä ja eikö häntä kiinnosta lapsemme kehittyminen tai hyvinvointi. Mutta en saa miehestä mitään vastausta tähän, hän kertakaikkiaan sulkee itsensä kaiken aiheeseen liittyvän ulkopuolelle.
Olisiko jollain neuvoja minulle? Ja osaisiko joku sanoa onko tällainen tavallista?
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joko siedät ja kestät tuon, mutta sitten tuloksena on rakkaudeton avioliitto, koska minulla ainakin tunteet kuolisi tuollaisen käytöksen takia täysin. Jos olet taloudellisesti hyvässä asemassa niin eroaminen ei ainakaan rahan puolesta olisi vaikeaa. Minut on kasvattanut isä, joka vaihtoi vaipat, käytti lääkärissä, kuulusteli kokeisiin, laittoi sukset ja luistimet valmiiksi liikkatunneille ja pakkasi rinkan partioleireille. Ehkä mies tajuaisi alkaa tekemään näitä asioita kun joutuisi vuoroviikoin olemaan yksin lapsen kanssa tai löydät vielä kumppanin, joka haluaa tehdä nuo asiat lapsellesi. Eli lapsi ole vain äidin projekti vaan isän pitää ottaa vastuuta myös.
Lisään vielä tähän, että ainakin äitini mukaan isäni otti alusta asti isyyden hyvin vakavasti. Isä oli se, joka lapset ja perheen halusi ja edelleen kantaa vastuunsa, vaikka me lapset olemme jo aikuisia. Isyys ja perhe on isälle elämäntehtävä, josta hän pitää kiinni kuolemaansa saakka. Niin sen on oltava. Saman on tehnyt minun vaarini. Ei ole pakko tyytyä huonoon avioliittoon ja mieheen, joka ei kanna vastuutaan.
Tuo mies on lapsen ainoa isä. Mulle näyttää että hyvikin kantaa vastuutaan.
Jos ap:n kirjoitukset pitävät paikkansa niin ei kanna. Ei vanhemmuus ole mikään 70/30 vaan molemmat vanhemmat satsaavat itsestään 100% lapseen. Ap:n mies ei kuulosta satsaavan edes 50% vaan ap kantaa koko aika päävastuun lapsesta. Ei se vaan niin mene. Ehkä 50-luvulla vielä meni, mutta ei nykyään.
Ei kannattaisi olla noin armoton, ja koko ajan ynnäämässä mitä toinen nyt taas on jättänyt tekemättä. Mä pesen meillä 100% pyykit, ja mies hoitaa 100% tiskikoneen. Ei kaikkea tarvitse molempien tehdä. Kannattaisi miettiä järjellä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miestä ei voi muuttaa, niin etsi ihmeessä kavereita joilla on lapsia. Paikallinen perhekerho, leikkipuisto ym. ja ryhdyt siellä juttelemaan muiden äitien kanssa. Uskon että monilla on sama tilanne kuin sinulla, niin kauan kun ollaan yksissä luotetaan siihen, että se äiti hoitaa kaiken lapsiin liittyvän. Tämä voi olla myös lapsuudenperheestä opittu käytösmalli. Silloin siitä pitäisi voida keskustella.
Mitä mies on sanonut asiaan? Entä jos uhkaat erolla, olisiko silloin valmis muuttumaan vai olisiko lapsi sitten vain näkemättä isäänsä ylipäätään.
Oma kohtalo oli, että kun vanhemmat erosivat, niin saattoi mennä vuosia ettei me lapset nähty isäämme. Ei muistanut jouluna, ei syntymäpäivinä. Ei ollut herkkua ja on varmasti jättänyt omanlaisensa arvet.
Oma mieheni oli samanlainen kuin sinun. Töiden jälkeen halusi vain olla rauhassa ja lapsi ei saanut häiritä. Kun ero tuli niin alkoi lapsi kiinnostaa. Tosin vain omilla ehdoilla ja aika usein teki oharit lapselle ja myös minulle. Eli mitään omaa ei voinut suunnitella niiksi ajoiksi kun lapsella oli meno isälleen, koska voi olla että ei hakenut lasta tai palautti päivää aiemmin sopimatta siitä erikseen. Oli aika raskasta.
Mieti siis mitä haluat itsellesi ja lapsellesi. Voi olla että jos ero tulee miehesi etsii nopeasti uuden puolison ja saattaa viis veisata lapsesta. Onko tilanne sitten pahempi kuin nyt?
Olen siis töissä päivät eli perhekerhoihin en pääse (eikä ne ole edes auki meilläpäin koronan takia). Käyn toki puistossa viikonloppuisin lapsen kanssa mutta en tiedä miksi mutta en ole niistä läheisiä ystäviä löytänyt. Muutamia moikkatuttuja joiden kanssa vaihdetaan kohdatessa kuulumiset mutta ei mitään syvempää. Ihmisillä on omat kuvionsa ja kiireensä enkä minä ole niihin mahtunut :( . Ja toisaalta mielestäni ystävien tehtävä ei edes ole pohtia kanssani lapseni kasvatusta vaan kyllä se lapsen isän tehtävä olisi. Ap
En ihmettele jos ei oikein ole kavereitakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miestä ei voi muuttaa, niin etsi ihmeessä kavereita joilla on lapsia. Paikallinen perhekerho, leikkipuisto ym. ja ryhdyt siellä juttelemaan muiden äitien kanssa. Uskon että monilla on sama tilanne kuin sinulla, niin kauan kun ollaan yksissä luotetaan siihen, että se äiti hoitaa kaiken lapsiin liittyvän. Tämä voi olla myös lapsuudenperheestä opittu käytösmalli. Silloin siitä pitäisi voida keskustella.
Mitä mies on sanonut asiaan? Entä jos uhkaat erolla, olisiko silloin valmis muuttumaan vai olisiko lapsi sitten vain näkemättä isäänsä ylipäätään.
Oma kohtalo oli, että kun vanhemmat erosivat, niin saattoi mennä vuosia ettei me lapset nähty isäämme. Ei muistanut jouluna, ei syntymäpäivinä. Ei ollut herkkua ja on varmasti jättänyt omanlaisensa arvet.
Oma mieheni oli samanlainen kuin sinun. Töiden jälkeen halusi vain olla rauhassa ja lapsi ei saanut häiritä. Kun ero tuli niin alkoi lapsi kiinnostaa. Tosin vain omilla ehdoilla ja aika usein teki oharit lapselle ja myös minulle. Eli mitään omaa ei voinut suunnitella niiksi ajoiksi kun lapsella oli meno isälleen, koska voi olla että ei hakenut lasta tai palautti päivää aiemmin sopimatta siitä erikseen. Oli aika raskasta.
Mieti siis mitä haluat itsellesi ja lapsellesi. Voi olla että jos ero tulee miehesi etsii nopeasti uuden puolison ja saattaa viis veisata lapsesta. Onko tilanne sitten pahempi kuin nyt?
Olen siis töissä päivät eli perhekerhoihin en pääse (eikä ne ole edes auki meilläpäin koronan takia). Käyn toki puistossa viikonloppuisin lapsen kanssa mutta en tiedä miksi mutta en ole niistä läheisiä ystäviä löytänyt. Muutamia moikkatuttuja joiden kanssa vaihdetaan kohdatessa kuulumiset mutta ei mitään syvempää. Ihmisillä on omat kuvionsa ja kiireensä enkä minä ole niihin mahtunut :( . Ja toisaalta mielestäni ystävien tehtävä ei edes ole pohtia kanssani lapseni kasvatusta vaan kyllä se lapsen isän tehtävä olisi. Ap
En ihmettele jos ei oikein ole kavereitakaan.
Tämä oli kyllä aika ilkeä kommentti. Mikähän teksteissäni oli sellaista, että halusit pahoittaa mieleni?
P.S. Kuten aloituksessa kirjoitin niin minulla on ystäviä mutta ei sellaisia joilla olisi pieniä lapsia.
Ap
Tuossa tilanteessa mä vaatisin miestä osallistumaan. En menisi lapsen lääkäriin, vaan sanoisin, että nyt on miehen vuoro. Istuttaisin miehen myös alas ja vaatisin keskustelua. Jossei mies kykene edes keskustelemaan, en nää parisuhteessa mitään järkeä, mitä tuollainen suhde muka antaa?
Kuinka paljon mies viettää lapsen kanssa aikaa kahden? Jospa sä lähtisit yön yli reissulle johonkin, niin miehen olisi pakko ottaa enemmän vastuuta. Ei tuossa tilanteessa voi muuta, kuin vaatia miestä ottamaan sitä vastuuta. Itse en haluaisi jakaa elämääni jonkun vätyksen kanssa, vaan toisen tasavertaisen aikuisen kanssa.
Vitsinä voisi kysyä, että entäpä jos mies kokee olevansa lapsen isoveli, kun pelkkä leikkiminenhän riittää lapsen työksi? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hakeudu vaikka terapiaan tai johonkin tukiryhmään, jotta pääset puhumaan! Lapsen isä nyt on mitä on eikä sitä voi enää tässä vaiheessa muuttaa, kun tavara on jo niin sanotusti housuissa ja valuu lahkeista. On myös hyväksyttävä se tosiasia, että äitinä joudut kantamaan vastuuta, oli siinä vieressä sitten lapsen isä tai ei. Siinä olet tehnyt oikein ettet ole lähtenyt kuormittamaan tuttaviasi avautumalla asioista, jotka ei ilmeisestikään heitä kiinnosta. Suosittelisin hommaamaan perhe-elämästä ymmärtäviä tuttavia, joiden kanssa voisit jakaa ajatuksia niin, että saisit vertaistukea ja ymmärrystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa samanlaiselta, kuin meillä oli. Ei ole enää, koska erosin. Miestä ei kiinnostanut ollenkaan mikään lapsiin liittyvä huoli tai asia. Niitä oli aika paljon, koska toisella lapsella oli ja on autistisia piirteitä. Yksin sain selvittää kaiken, lukea oppaat, käydä palavereissa, ottaa selvää, miten lasta voisi kuntouttaa ja tehdä päätökset. Uupumushan siitä seurasi. Mies kyllä leikki ja touhusi lasten kanssa, pointsit siitä, mutta vastuunottoa mistään muusta ei ollut. Kerroin kyllä miehelle kaiken, mitä oli missäkin sovittu ja mitä diagnoosit tarkoittaa käytännössä, mutta mies ei ollut kiinnostunut. Saattoi vaikka kommentoida jotain tv-ohjelmaa yhtäkkiä kesken mun puheen, ei siis kuunnellut yhtään. Oon miettinyt jälkeenpäin, että mies on vähän yksinkertainen. Ehkä se ei kuunnellut, koska ei ymmärtänyt mitä puhun. Nuorena sitä ei tajunnut, nyt juoksisin lujaa.
Mies on varmaan itsekin autismin kirjolla.
Aika monet aikuiset ovat diagnosoimattomia, vieläkin.
Ja tosiaan, ei sitä nuorena ja ihastuneena osaa katsoa, voi olla ettei voisi edes huomata. Toiset osaavat tietoisesti tai alitajuisesti peitellä autismiaan, kunnes ollaan naimisissa ja lapsiakin kuvioissa.
Mulle kävi näin. Kiva ja fiksu ja kaikinpuolin kunnollinen mies katosi lasten saamisen jälkeen johonkin omaan kuplaansa.
Kaikki keskustelukyky, yhteistyökyky, kompromissien tekemisen taito ja empatia vain katosivat. Vanhemmuus ja parisuhde ovat melko olemattomia ilman näitä ominaisuuksia ja taitoja.
Lapset olen kasvattanut käytännössä yksin. En eronnut, koska edellä mainitut puutteet tekevät myös eroamisesta niin kivisen tien, ettei voimia vain ollut.
Kyyninen olen myös, nämä tilanteet tekevät kyynikoksi kenet tahansa.
Minullakin tuli ensimmäisenä mieleen, että AP:n mies taitaa olla autisti. Autismin kirjo on tosiaan laaja ja voi jäädä aluksi huomaamatta. En tiedä voiko tuossa enää muuta tehdä kuin erota, jos mies ei vuosienkaan yritysten jälkeen kykene ottamaan vastuuta omasta lapsestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sä haluat suhteeseen toisen naisen. Ei tuollaiset lapsijutut koskaan mieheltä luontaisesti onnistu, miehet ei ole tehty niin. Sen takia kivikaudellakin naiset hoiti porukassa lapset ja miehet toi ravinnon. Sitäpaitsi sinun miehesi tekee jo nyt paljon kun leikkii lapsen kanssa ja keskustelee kanssasi. Tämän kaiken menetät jos eroat.
Minulla oli läsnäoleva ja osallistuva isä. Hoiti meitä lapsia, teki ruokaa ja lohdutti jos oli paha mieli. Tämä 80-luvun alussa. Tunkkaiset mies-stereotypiat voisi jo unohtaa. Miieheltä kyllä luonnistuu olla hyvä isä jos tahtoa on. Tahto on vain usein heikkoa kun omat intressit ym menee kaiken edelle. Surullistahan se. Lasten kannalta.
AP on siis huolissaan vain itsestään, vaikka lapsihan tuossa kuviossa eniten kärsii? Pää pois p*rseestä ja ala elämään siten, että lapselle jää sellainen muistikuva lapsuudesta, kun sentään äiti oli läsnä ja tukeva aikuinen. Totuus kun on, että yksi hyvä aikuinen on aina parempi kuin kaksi huonoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luulin että olis siistii kun ois oma poika jonka kanssa vois tehdä kaikkee. Mut ei se käy kun kaikki pitää tehdä just kun emäntä sanoo. Mikää ei kelpaa vaan emäntä vahtii miten ja millä asenteella pojan kaa olen. Kaikki on hyvin kun se on töissä mut illat on yhtä keskustelua eli se jätättää kaikesta kunnes oon samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Tuossa tilanteessa mä vaatisin miestä osallistumaan. En menisi lapsen lääkäriin, vaan sanoisin, että nyt on miehen vuoro. Istuttaisin miehen myös alas ja vaatisin keskustelua. Jossei mies kykene edes keskustelemaan, en nää parisuhteessa mitään järkeä, mitä tuollainen suhde muka antaa?
Kuinka paljon mies viettää lapsen kanssa aikaa kahden? Jospa sä lähtisit yön yli reissulle johonkin, niin miehen olisi pakko ottaa enemmän vastuuta. Ei tuossa tilanteessa voi muuta, kuin vaatia miestä ottamaan sitä vastuuta. Itse en haluaisi jakaa elämääni jonkun vätyksen kanssa, vaan toisen tasavertaisen aikuisen kanssa.
Sellainen vinkki, että toisen vanhemman kannattaa olla hyvin perillä sairaudesta. Jos ei mene itse mukaan, ei myöskään kuule kaikkea mitä lääkäri sanoo. Omalla lapsellani oli, ja on edelleen erittäin harvinainen perussairaus, ja yhden kerran en mennyt mukaan lääkäriin kun lapsi meni isän kanssa. Olisi kannattanut mennä, sillä ei isä muistanut eikä oikein osannutkaan sanoa mitä siellä oli puhuttu. Onneksi lapsi osasi itse täyttää aukot :D Ja kyllä, hoidin yksin lapsen sairauden hänen 9-18 ikävuodet. Tosin isompana lasta kuskasi myös muut lääkäriin kun lapsi oli jo sen verran iso että tunsi oman sairautensa paremmin kuin muut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu vaikka terapiaan tai johonkin tukiryhmään, jotta pääset puhumaan! Lapsen isä nyt on mitä on eikä sitä voi enää tässä vaiheessa muuttaa, kun tavara on jo niin sanotusti housuissa ja valuu lahkeista. On myös hyväksyttävä se tosiasia, että äitinä joudut kantamaan vastuuta, oli siinä vieressä sitten lapsen isä tai ei. Siinä olet tehnyt oikein ettet ole lähtenyt kuormittamaan tuttaviasi avautumalla asioista, jotka ei ilmeisestikään heitä kiinnosta. Suosittelisin hommaamaan perhe-elämästä ymmärtäviä tuttavia, joiden kanssa voisit jakaa ajatuksia niin, että saisit vertaistukea ja ymmärrystä.
Tämä on niiiiin totta! Lapset tulee tehdä aina "itselle", tarkoittaen sitä että ymmärtää joa haaveiluvaiheessa että ne lapset ovat omia lapsia 100%. Voi myös niittäin käydä niinkin että lapsen isä vaikka vammautuu tai kuolee. Kannattaa itse ottaa vastuu kaikesta lapseen liittyvästä niin ei sitten ole pulassa jos ja kun jotain tapahtuu. Sinäkin olet lapsestasi vastuussa 100%, etkä vain 50%.
Vierailija kirjoitti:
AP on siis huolissaan vain itsestään, vaikka lapsihan tuossa kuviossa eniten kärsii? Pää pois p*rseestä ja ala elämään siten, että lapselle jää sellainen muistikuva lapsuudesta, kun sentään äiti oli läsnä ja tukeva aikuinen. Totuus kun on, että yksi hyvä aikuinen on aina parempi kuin kaksi huonoa!
Heh. Veikkanpa että lapsi on sitä mieltä että hänen isänsä on paras mahdollinen ;) Antakaamme lapsen päättää omasta puolestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus olen törmännyt siihen, että kun mies yrittää, puuttuu nainen kaikkeen miehen tekemiseen lapsiin liittyvissä asioissa. Jotkut naiset eivät anna miehen tehdä omalla tyylillään vaan naisen tyyli ja tapa on se ainoa ja oikea. Jossain vaiheessa mies sitten luovuttaa, kun ei jaksa olla aina se joka tekee kaiken väärin tai huonosti. Tämä kommentti ei ole miehen kirjoittama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko mies matalasti koulutettu?
Ei ole, hänellä on ylempi ammattikorkeakoulu tutkinto. Ap
Insinööri?
Ap makaa kotona vieläkin lapsen kanssa ja mies tienaa rahat?
Onhan se lääkärikäynti kerran vuodessa äippylille kamalan raskasta.
Hei ap, kurja kuulla tilanteestanne. On tärkeää että mietit miten voisit kuitenkin itse voida hyvin ja elää mielekästä elämää. Saathan tarpeeksi omaa aikaa ym perusjutut. Oman kokemukseni mukaan vertaistuki toisilta äideiltä on kyllä tärkeä osa vanhemmuuden jakamisessa. Isovanhemmat tai jonkinlaiset varaisovanhemmat ovat myös suuri rikkaus vanhemmille ja lapselle. Mutta sitten tuosta miehestäsi. Jotenkin hän on nyt sivussa perheestänne ja hänen roolinsa on muodostunut oudoksi. Siihen on varmaan moni tekijä vaikuttanut. Miehen kasvu isäksi on jäänyt jotenkin kesken. Tilanne saattaisi muuttua nopeasti jos tapahtuisi jotakin dramaattista, esim että joutuisit sairaalaan. Jotakin vähän vähemmän dramaattista olisi varmasti nyt syytäkin tapahtua että miehestä tulisi vastuullinen vanhempi. Voiko olla että mies kokee että ei osaa tai uskalla ottaa vastuuta lapsesta? Tai ei oikein jaksa tai halua? Millainen miehen oma isä on, tai käsitys isyydestä? Pariterapia esim kirkon tai kunnan kautta olisi minusta teille tosi hyvä paikka saada kohdattua asioita yhdessä, jos kaksin puhuminen ei kerran johda mihinkään. Siellä voisi kasvaa myös molemminpuolinen ymmärrys toista kohtaan ja teidän keskinäinen tunneyhteys voisi parantua. Näin kävi meille, vaikka mies ei aluksi oikein meinannut löytää omaa isän rooliaan. :) toivottavasti tekin löytäisitte ratkaisuja!
Ap, taas sinä provoilet täällä. Ja aina samoilla aiheilla: parisuhde, uusioperhe, lapset ym.
Sut tunnistaa tosi helposti, sillä aloituksesi ovat aina ylipitkiä, liian seliteltyjä, epäjohdonmukaisia ja lopussa esität aina kysymyksen, jotta saisit vastauksia ja kommentteja provoosi.
Miksi kummassa et ole vaikkapa ulkoilemassa näin upeana kevätpäivänä, vaan vietät aikaasi koneella ja kirjoittelet p#rseestä olevia trolleja Vauva.fi sivustoille.
Sorry, mutta jokin sun päässässi mättää ja pahasti. Vaikuttaa ettei sulla ole muuta elämää, kuin tänne kirjoittelu.
Hanki elämä! Ja lopeta noiden tyhmien provojesi postailu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joko siedät ja kestät tuon, mutta sitten tuloksena on rakkaudeton avioliitto, koska minulla ainakin tunteet kuolisi tuollaisen käytöksen takia täysin. Jos olet taloudellisesti hyvässä asemassa niin eroaminen ei ainakaan rahan puolesta olisi vaikeaa. Minut on kasvattanut isä, joka vaihtoi vaipat, käytti lääkärissä, kuulusteli kokeisiin, laittoi sukset ja luistimet valmiiksi liikkatunneille ja pakkasi rinkan partioleireille. Ehkä mies tajuaisi alkaa tekemään näitä asioita kun joutuisi vuoroviikoin olemaan yksin lapsen kanssa tai löydät vielä kumppanin, joka haluaa tehdä nuo asiat lapsellesi. Eli lapsi ole vain äidin projekti vaan isän pitää ottaa vastuuta myös.
Lisään vielä tähän, että ainakin äitini mukaan isäni otti alusta asti isyyden hyvin vakavasti. Isä oli se, joka lapset ja perheen halusi ja edelleen kantaa vastuunsa, vaikka me lapset olemme jo aikuisia. Isyys ja perhe on isälle elämäntehtävä, josta hän pitää kiinni kuolemaansa saakka. Niin sen on oltava. Saman on tehnyt minun vaarini. Ei ole pakko tyytyä huonoon avioliittoon ja mieheen, joka ei kanna vastuutaan.
Tuo mies on lapsen ainoa isä. Mulle näyttää että hyvikin kantaa vastuutaan.
Jos ap:n kirjoitukset pitävät paikkansa niin ei kanna. Ei vanhemmuus ole mikään 70/30 vaan molemmat vanhemmat satsaavat itsestään 100% lapseen. Ap:n mies ei kuulosta satsaavan edes 50% vaan ap kantaa koko aika päävastuun lapsesta. Ei se vaan niin mene. Ehkä 50-luvulla vielä meni, mutta ei nykyään.
Ai 100% pitäisi satsata lapseen. Hullulta kyllä kuulostaa. Ja vaikka luulee tekevänsä hyvää lapselle niin oikeasti tästä voi olla vain haittaa. Esim. ylisuojeleva vanhempi voi saada lapsesta pelokkaan jne.
Alue: Aihe vapaa
Ei kukaan mies nykyään enää halua tuollaista viiskytlukumiestä.