Ajatuksiani peliteollisuuden nykytilasta

Riippuu siitä, mitä peleiltä hakee.

Pelaaja joka haluaa seurata tarinaa, lopettaa pelin jos joutuu samaa kohtaa hinkkaamaan kerta toisensa jälkeen. Tarinavetoisten pelien ei tarvitse olla siksi niin vaikeita.

Sitten on niitä jotka on tarkoituksella haasteellisia, esim. Dark Souls-sarja. Varmaan noissa pikkupeleissäkin on niitä vanhantyylisiä joissa saa samaa leveliä hinkata loputtomiin että pääsee seuraavalle.

Olen sekä samaa, että eri mieltä.

Samaa mieltä ehkä sinänsä, että nykypeleissä monesti avitetaan pelaajaa, päähahmolla on itsestään automaatisesti uusiutuva energia tai juuri mitään ei taviste pelaajan miettiä itse.

Olen kuitenkin myös sitä meiltä, että pelaaminen on nykypäivänä antoisampaa, kuin joskus  80- tai 90-luvuilla. Minua ärsyttää melko monissa nykypeleissä, se että niihin pyritään väkisin tunkemaan joku avoin pelimaailma, jolloin  esim. tarina kärsii eräänlaisesta sirpalesoitumisesta. Itseä kun ei huvita viettää peleissä aikaa siihen että harhailen jossain isossa pelimaailmassa pitkän aikaa ja yritän löytää jotain mielenkiintoista juttua, jolla viedä pelitarinaa eteenpäin. Mielestäni tarinaltaan parhaimmat pelit, jotka ovat kolahtaneet nimenomaan  tarinansa osalta, ovat olleet sellaisia putkijuoksuja, esim. paljon suitutusta saaneet Last of Usit, viimeisimmät Wolfensteinit tai Hellblade.

Sekin on totta, että elokuvamaisuus on lisääntynyt peleissä viime vuosien saatossa, mutta minua se ei sinänsä haittaa, koska samalla tarinoiden taso peleissä on alkanut nousta. Ja kyllä vielä nykyäänkin tulee sellaisia pelejä, joissa pelaajaa ei pidetä kovinkaan vahvasti kädestä. Hyvänä esimerkkinä vuonna 2019 alussa julkaistu Resident Evil 2:sen uusintaversio, joka on hyvin samantyyppinen, kuin sarjan PS1 aikaiset osat: pelaajaa ei pidetä kovin vahvasti kädestä, eikä kokoajan kerrota mihin nyt pitäisi seuraavaksi mennä, vaan pelaaja joutuu itse ratkomaan tällaiset asiat. SIksi se onkin itselleni yksi parhaimmista peleistä viimeisen 5 vuoden ajalta.

Jos Dark Soulsit iskee niin sitten kannattaa kokeilla myös Bloodbornea ja Sekiroa. Hyviä pelejä joissa mukavasti haastetta, eikä tarinankaan suhteen turhia selittelyjä.

Huomannut kyllä saman "kädestäpitämisen" ilmiön, varsinkin mobiilipeleissä. En muista mikä rpg-irvikuva oli kyseessä, mutta ensimmäiseen 30 minuuttiin et tehnyt yhtään omaa päätöstä. Sitten kun tämä ns tutorial oli käyty läpi, pääsit suorittamaan tehtäviä "vapaasti". Painoit aloita tehtävä, painoit tehtävän nimeä, jolloin se vei sinut tehtävän suorituspaikkaan, jossa ehkä tarvitsi tehdä jotain ja sitten painoit tehtävän suoritetuksi... ja toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan!

Markkinoille tuodaan helppoja pelejä, koska ne myy. Mutta kun oikein etsii, niin vaikeitakin pelejä löytyy vielä, tosin enemmän indie-puolelta. Itse gamerina pelaan laidasta laitaan, casual gaming sopii joihinkin hetkiin, mutta usein kaipaan haasteita. Ja niitä vanhoja vaikeita pelejä pääsee pelaamaan yhä helposti esim. GOG:n kautta

Vanhojen pelien vaikeustaso perustui siihen kun sisältöä ei ollut nimeksikään niin korvattiin se laittamalla vaikeustaso sadistiseksi, esimerkkinä monet Nessin aikaiset pelit. Ei jatkoon.

No, ainakin Super Mario-tasohyppelyt ovat suunnilleen vuonna 2003 julkaistusta Super Mario Sunshinestä lähtien olleet helpompia. Vanhoissa peleissä pääsin läpi vain muutamat ekat tasot. Luovutin kun tuli game over, ei kiinnostanut aloittaa koko peliä alusta. Uudet ovat kaltaiselleni huonolle pelaajalle hyviä, pienellä vaivalla pääsen koko pelin läpi.

Ennen pelit oli niin yksinkertaisia ja lähes yksinomaan taitopelejä, että on hieman hämmentävää peilata niitä ja niiden vaikeusastetta nykyajan peleihin, joissa on kyse paljosta muustakin kuin läpipeluusta tai korkeista pisteistä (ja jos haluaa oikeasti haastavan "retropelin", niin suosittelen ihan shakin pelaamista). Jos nyt ajatellaan vaikka Cities Skylinesiä, jossa pointtina on ennemminkin luova suunnittelu ja simulaatio, niin pelin vaikeus on sinällään aivan toissijainen asia verrattuna johonkin wanhan hyvän ajan retropeliin, jossa taas ei ollut mitään sen kummempaa sisältöä tai tavoitetta kuin se läpipeluu, kaupunkisuunnittelussa ei sinällään ole välttämättä sen suurempaa päämäärää kuin oman vision saavuttaminen tai vaikka Steam-saavutusten avaaminen. Tai pulmapelien osalta sama juttu, kyllä jossain Poly Bridgessä on myös luovuudella ja oivaltamisella (+hauskuudella) tärkeä sija sen lisäksi, että peli tarjoaa haastetta ja pähkättävää yrityksen ja erehdyksen kautta. 

Pelin idea on juu pelaaminen, mutta myös ennen kaikkea leikkimielisyys, ajanviete ja uuden oppiminen (taitojen karttuminen). Pelejä on yhtä lailla aiemmin mainittu shakki, uhkapelit/veikkaaminen/lottoaminen/bingo, roolipelaaminen mielikuvituksen voimalla kavereiden kanssa saman pöydän ääressä, larppaaminen, räiskintäpelit, strategiapelit, palapelit, räsypokka tai se perinteinen tasoloikka. Videopelit ilmentävät pelillisyyttä ihan samoin tavoin kuin kaikki muutkin pelit, ne voivat olla kilpailullisia, ajanvietettä, hauskuutta, seurapelejä tai oman itsensä haastamista. Ja ennen kaikkea pelejä on niin tuhottoman paljon, että jos ei jokaiselle löydy jotain (haastetta), niin vika lienee ennemmin taidoissa etsiä niitä mieleisiä pelejä kuin peleissä itsessään. Pelithän ovat nyt parempia ja monipuolisempia kuin ikinä ennen ja paranevat aina vain, koska onneksi leikkimielisyys on aika olennainen osa ihmisluontoa.

Monia nykypelejä ei ole kyllä pituudellakaan pilattu esim. nämä viime vuosina nousussa olleet ns. elokuvapelit. Heavy Rain, Until Dawn, Detroit Become Human jne...

Ei huonoja pelejä, mutta päivässä on nuokin läpäisty. Rockstarin pelit, GTA:t ja vastaavat. Niissä yleensä riittääkin jo pidemäksi aikaa aktiviteettia ja siksi mielellään niitä pelaankin. 

Toiaalta nykyään ei paljoa halua hermoilla niin ehkä hyvä ettei pelit ole liian vaikeitakaan. 

Vaikeita jos haluaa kokeilla niin pitää mennä Commodore-vuosiin ja pelata Uuno Turhapuroa. Siinä peli mitä ei noin vain läpäise ellei huijaa. 

Viime vuosina tulleista peleistä kannattaa pelata ainakin Alien Isolation tai Resident Evil 7, eikä millään easy-vaikeusasteella. Lupaan, että ei mene kerralla läpi.

Kannattaa pelata myös Kingdom Come: Deliverance, siinä on yksi parhaista viime vuosien RPG peleistä

Avoimen maailman pelit alkavat paikoin olla jo liian pitkiä. Esim. Assassin's Creed: Valhalla kestää sellaiset kaksi kuukautta pelata läpi. Onhan se kivaa että pelissä on paljon sisältöä, mutta saman pelin takominen noin pitkään alkaa jo maistua puulta.

Mä kaipaisin lisää diversiteettiä ja omaperäisyyttä peleihin, liian moni peli on tehty samanlaisella kuluneeella sapluunalla. Räiskitään ja luutataan, jotta saa päivitettyä sellaset aseet joilla sit pärjää ennen pitkää takuuvarmasti koettavaa pääpahista käytävää räiskintää vastaan.  Oli sitten avoin maailma, tunnelijuoksu tai niiden kombinaatio kyseessä.  Hyvistä peli-ideoista, pelikäsikirjoittajista ja pelimekanismien kehittäjistä varmaan on pula. Mutta toisaalta isot julkaisijat ei uskalla ottaa riskejä vaan liukuhihnalta tulee sitä suosituksi todettua bulkkia, joskin yleensä melko hyvin toteutettuna. Indie-firmoilla on enemmän uskallusta toteuttaa poikkeavia ideoita, mutta toteutus jää vajaammaksi niukempien resurssien takia.

up

Mulle ne nykypelit on melkein liian vaikeita, vaikka olenn pelannut 1980-luvulta asti. Tykkään erityisesti rooli/actionpeleistä, erityisesti historiallisiin aikakausiin ja fantasiamaailmoihin sijoittuvista. Helpoimman vaikeustason otan aina ja silti joudun usein yrittämään monia taistelukohtauksia tympäisevän monta kertaa. 

En muutenkaan halua peleiltä haasteita, koska työni on jo muutenkin liiankin haastavaa. Peleissä haluaisin tuntea olevani voittamaton sankari. Ja saada immersiokokemuksen toiseen maailmaan ja aikaan. Voisin hyvin pelata jotain, missä ei tehdä mitään muuta kuin vain kävellään tai ratsastetaan tms jossain kauniissa fantasiamaailmassa, ilman mitään tehtäviä.

AP ei oo ilmeisesti pelannu God of Waria tai Ghost of Tsushimaa. Jos haluut haastetta, nii pelaa noita.

En sanoisi, että kyse olisi pelkästään siitä, että pelit ovat helppoja nykyään, vaan kyse on myös siitä että moni on vain parempi pelaaja vanhempana, kuin teininä.

Kaikki harrastukset tuntuu helpolle ajanmyötä.

Kannattaa pelata vanhoja pelejä. Itse pelaan diablo 2 modia project diablo 2 josta alkaa huomenna season 2. Diablo 2 remaster tulossa saa nähdä minkälainen on. Heroes 3 horn of abyss mahtava peli myös.

Dark souls 2 ihan kiva peli. Insurgensy sandstorm jos tykkää fps peleistä. Bethesdan pelit jos tykkää modata.

Tiberian sunit jos tykkää strategiasta. Dead Space ihan kiva kauhu + Evil withinit. Kingdom come deliverance ihan jees. Pillars of eternity hyvä old school peli (divinity yäk kuten myös uusin baldurs). Halo 1-3 klassikkoja.

Eipä viime vuosina ole tullut muita mieleen jääneitä pelejä kuin resident evil 2 remake. Siinä oli sellasta vanhaa tunnelmaa että on yritetty oikeasti tehdä hyvä peli. Poliisi laitokselle kun saavuin ekan kerran niin kyllä iski jotkut sellaiset tunteet mitä olen tuntenut viimeeksi lapsena pelatessa. Mukavaa stressiä ja aitoa pelon tunnetta saatu siihen peliin.

Tietokoneella on loppujenlopuksi mahdollista pelata melkein mitä vain pelejä emuloinnin ansiosta onneksi. Eipä hirveästi viitsi enää rahojaan tuhlata ostamalla uusia pelejä. Jos haluan katsoa elokuvaa niin katson elokuvia. Cyberpunkki on hyvä esimerkki miinasta jonka väistin. En meinaa ostaa kyseistä pelia vaikka miten patchaisivat. En anna rahojani valehtelijoille.

Ps Resident evil pelit eivät ole ensimmäisen persoonan pelejä. Lopettakaa niiden tekeminen ensimmäisessä persoonassa!

Vierailija kirjoitti:

Mulle ne nykypelit on melkein liian vaikeita, vaikka olenn pelannut 1980-luvulta asti. Tykkään erityisesti rooli/actionpeleistä, erityisesti historiallisiin aikakausiin ja fantasiamaailmoihin sijoittuvista. Helpoimman vaikeustason otan aina ja silti joudun usein yrittämään monia taistelukohtauksia tympäisevän monta kertaa. 

En muutenkaan halua peleiltä haasteita, koska työni on jo muutenkin liiankin haastavaa. Peleissä haluaisin tuntea olevani voittamaton sankari. Ja saada immersiokokemuksen toiseen maailmaan ja aikaan. Voisin hyvin pelata jotain, missä ei tehdä mitään muuta kuin vain kävellään tai ratsastetaan tms jossain kauniissa fantasiamaailmassa, ilman mitään tehtäviä.

Jos kävelystä tykkää peleissä, niin itse voin ainakin suositella sellaisia pelejä kuin Everybody's Gone to the Rapture tai Hideo Kojiman viimeisin teos Death Stranding. Molemmissa on aika paljon kävelyä, ja tarina on se pääasia noissa peleissä.

Ja myös tuo yhden kirjoittajan mainitsema Hellblade: Senua's Sacrifice, on sellainen jossa kävellään varsin hienoissa maisemmisa, kuten metsissä ja pienessä hylätyssä kylässä ja luolalla. Taisteluakin toki siinä pelissä on jonkin verran aina tietyn väliajoin, mutta se ei ole senkään pelin pääpaino vaan tarina.

Tarinatyyppisten pelien on tarkoitus olla enemmän kokemus kuin haaste. Sama koskee monia pelejä, joissa on vain yksi määrätty suoraviivainen tapa pelata. Itse en juurikaan pelaa tuollaisia pelejä. Tykkään enemmän survival-, crafting- ja sandbox-tyyppisistä peleistä, joissa voi aina kehittyä paremmaksi, nostaa vaikeusastetta ja asettaa itselleen uusia tavoitteita.

Ketjun aloittaja taas tässä.

Hyviä kommentteja ja ajatuksia tullut ihmisiltä, kiitos niistä.

Ehkä pohjimmaiset ajatkseni ovat siis niitä, että jos mennään vielä vaikka 2000-luvun alkupuolelle, suunnilleen vuosien 2000-2006 välille, eli Playstation2, eka Xbox ja Gamecube-aikakauteen (jolloin itse oli ylä-aste-iässä. ja melkein täysikäinen), niin sinä aikana tuli paljon melko erityppisiä pelejä, ja pelintekijät ottivat vielä riskejä omissa tuotannoissaan. Siinä vuosien 2006 ja 2007 tiennolla HD-kehitys löi ensimmäisen kerran läpi, jota myös sen ajan uuden konsolit Playstation 3, Xbox 360 ja Nintendo Wii hyppäsivät kyseiseen kelkkaan mukaan. Noiden konsoleiden aikana lisääntyivät paljon sellaiset pelit jotka olivat ns elokuvamaisia, esim. Uncharted-sarja PS3:lla, jotka olivat toki mainioita pelejä sinänsä, mutta nissä se pelattavuus oli sitä, että mentiin melko tiiviissä putkessä eteenpäin vihollisia ampuen, ja jos seisotti pelin päöähahmoa edes n. 10 sekunnin ajan, niin peli antoi jotain vihjettä mitä tehdä seuraavaksi, jotta etenisi itse pelissä. Toinen oma juttunsa on sellaiset pelit, joissa pelattavuus koostuu pääosin ns. quick time-eventeistä, eli pelattavujus on sitä, että pitää painaa tiettyjä painikkeita tarpeeksi nopeasti, että pääse eteenpäin pelissä. Tällaisia pelejä ovat mm. ketjussa mainitut Heavy Rain ja Until Dawn. Ja tällaisten pelien määrä tuntuu lisääntyneen suunnilleen viimeisen 14 vuoden aikana, koska vielä nykykpäiväkin tuollaisia pelejä tulee varsin paljon vuosittain.

Voi toki siis olla että kyse on tosiaan jostain oman teini-iän ja ajan kultaamista muistoista, mutta monesti tuntuu siltä, että silloin 2000-luvun alkupuolella pelit olivat vielä jollain lailla monipuolisempia, kuin nykyään, vaikka toki viime vuosinakin on tullut hyviä pelejä, esim. vuoden 2018 God of War, molemmat Last of Usit ja Astro Playroom.