Nivelreumasta

tässä se kysymys:

Hyvällä ystävälläni on juuri todettu nivelreuma. Olen huolestunut hänestä. Hänelle on annettu ohjeet ruokavalioon,

tupakoinnin lopettamiseen, saunomiseen yms. Ystäväni on kuitenkin melko jääräpää, kyseiset elämäntapa muutokset

eivät ole hänelle mieleen, enkä ole varma aikooko hän niitä toteuttakaan. Voisitko kertoa oman kokemuksesi

nivelreumasta? Miten itse toivot lähimmäistesi huomioivan sinut? Mukava jos viitsit vastata, olen vähän hukassa

tämän asian kanssa.

Mullakin on kokeiltu ruokavaliot,ei saa syödä sitrushedelmiä, magneettiterapia, lymfaterapia, kaukoparanatajaa;ties mitä.

Näitä siis silloin kun nuorena sairastuin.Äiti halusi kokeilla kaikki mahdollisuudet.Itse en niinkään ollut moksiskaan.

Lasten reumoista sanottiin tuolloin,että 95% paranee-Mä en kuulunut siihen ryhmään.Aikuisiällä reuma noin yleensä alkaa rajummin,

mutta heti kun alkaa hoidot niin on paremmat mahkut pysyä kunnossa.Kotijumppaa kyllä suosittelen,vaikka emmäkään sitä nuorempana

tehnyt.Nyt vanhempana on pakko venytellä,että pääsis jalkeille.Lihaskunnosta kannattaa pitää huolta-lihakset tuppaavat häviämään

helposti.Sänkyyn ei kannata jäädä itseään säälimään- se ei hyödytä ketään ei varsinkaan potilasta itseään.



Tupakoinut olen kyllä,sen jätin koska aloin odottamaan esikoista,enkä ole sen jälkeen polttanut kuin yhen joskus muinoin.

Saunomisesta en tykkää-en ole koskaan tykännyt.Sen olen huomannut,että saunassa on niin isot lämpötilavaihtelut,

että seuraavana päivänä kyllä särkee ja on jäykät paikat.Sää ulkona vaikuttaa myös-kosteus on pahasta.

Lääkkeitä on nykyään paljon,joita voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.Esim kaikkia lääkkeitä ei voi käyttää jos on raskausyritystä

ilmassa tai raskauden aikana.

Aamut ovat pahoja aamujäykkyyden vuoksi.Säryt ovat joskus sfääreissä.Mulle on kehittynyt todella korkea kipukynnys,

mutta kyllä sitä silti itku tulee kun mikään paikka ei liiku,on vaan kovat kivut.

Sääli on sairautta-sitä en kaipaa.Teininä oli vaikeaa kun halus tehdä ja selviytyä itse,mutta kroppa pisti hanttiin.Otti pattiin

kun muut teki ja harrasti ja olivat hoikkia.Mä paisuin kortisonin vuoksi.Reilu suhtautuminen on kaikista paras, sellanen vilpitön

asenne.Kun menin ammattikorkeakouluun, yksi luokkalainen kysyi mikä mua vaivaa kun köpötän.Kerroin syyn ja sit se kysyi

"miten sä meinaat täällä pärjätä?" "kyl mä meinasin, että hyvin." "jaaha" se totes ja siitä tuli paras kaveri.Se ei säälinyt

eikä myöskään passannut.Jos se huomas,ettei nyt oikein suju niin reippaasti otti ja auttoi.



Kotona mua ei myöskään ole säälitty.Toki olen osannut käyttää tilaani joskus hyödyksikin,mutta kait se on perusluonne,joka ei

suostu luovuttamaan eikä käyttämään muita hyväksi. Miehen kanssa ollaan tunnettu kakaroista asti,nyt yhteiseloa takana 18vuotta.

Kaksi lastakin ollaan saatu.Mies tiesi mihin ryhtyi ja se on vaatinut mieheltäkin paljon "uhrautumista". Asioita ei voi suunnitella

tarkkaan etukäteen kun ei mun voinnista tiiä.Mies on hoitanut lapset ja kodin sekä minut loistavasti ilman valituksia.

Tän sairausjutun olen aatellut niin, että sairauksien ja kipujen määrä on vakio.Kun mä otan itelleni mahollisimman paljon

niin jää noille mukuloille ja miehelle vähemmän ;)

Mitäpä muuta haluisit tietää? Voi kysyä mitä vaan,mä en ihan vähästä hätkähdä :)



ja vielä tarkennukseksi,että reumaatikkoja on monenlaisia.Jotkut ovat lähes terveitä,jotkut ihan p*skana.Mulla on vaikea nivelreuma,terveenä on enää pari sormea.Kirjoitan siis vain omasta reumastani,miten itse koen asiat.

-M.-