Epävakaa persoonallisuushäiriö ja kiusaamistausta

Olen kuullut että ns. rajatilapersoonallisuus on lapsena kiusatuilla yleinen mutta itse en koe kuuluvani siihen ryhmään. Minulla on suurinpiirtein käsitys siitä kuka olen. -ap

Ei ole diagnoosia, mutta on kiusattu sekä koulussa että työelämässä. Epävakautta on. Tunnelmat vaihtelevat aina sen mukaan, onko seuraa. Siis muiden ihmisten mukaan säätyy oma mielialani. Jos olen yksin, masennun ja ahdistun. Ruuasta haen minäkin lohtua, vaikka en suoranaisesti ahmi.

Rajatilapersoonallisuus on vaan vanhahtava tapa puhua epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, ihan sama dg kyseessä.

Itsellä on kyseinen diagnoosi, olin koulu- ja myöhemmin työpaikkakiusattu.

Minulla on aikalailla samat speksit kuin sinulla, ap. Plus avioero tulossa, miehen hakemuksesta.

Minä. Diagnoosia ei ole enkä sellaista halua, ei siitä ole kuitenkaan muuta kuin haittaa. Tekstisi kuulostaa tutulta, olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa tuon itse. Ei tässä auta kuin porskuttaa eteenpäin hammasta purren. Lapsesta asti vaivannut masennus ei ainakaan auta asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut että ns. rajatilapersoonallisuus on lapsena kiusatuilla yleinen mutta itse en koe kuuluvani siihen ryhmään. Minulla on suurinpiirtein käsitys siitä kuka olen. -ap

Oikea termi tässä taitaa olla dissosiaatiohäiriö. 

Kyllä ne suhteet vanhempiinkin vielä menee.

t. Masentunut

Osalla epävakaa persoonallisuus-diagnoosin saaneista on itseasiassa kompleksi PTSD (cPTSD) ja saaneet siis väärän diagnoosin. Kannattaa lukea siitä lisää.

Yleensä persoonallisuushäiriön saavat sellaiset, joiden vanhemmilla on ollut päihdeongelmia ja/tai perheessä väkivaltaa.

Tosin persoonallisuushäiriön diagnoosin saa omien kokemusteni mukaan melko helposti. Juttelet hoitajan kanssa, täytät ne naurettavat lomakkeet, psykiatri lukee ne ja se siinä. Lääkäri ei todellisuudessa näe sua koko tutkimusprosessin aikana kertaakaan. Mulle lätkäistiin sekamuotoisen dg estyneillä ja epävakailla piirteillä, itse en usko tuohon ollenkaan vaan epäilen taustalla olevan autismin kirjoa. Mullakin taustalla koulukiusaamista, mutta kotiolot ovat aina olleet vakaat.

Epäilen itselläni epävakautta, ja kiusaamistausta on.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Diagnoosia ei ole enkä sellaista halua, ei siitä ole kuitenkaan muuta kuin haittaa. Tekstisi kuulostaa tutulta, olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa tuon itse. Ei tässä auta kuin porskuttaa eteenpäin hammasta purren. Lapsesta asti vaivannut masennus ei ainakaan auta asiaa.

Mitenniin et halua diagnoosia? Ei se sairaus pään pensaaseen työntämällä katoa.  Kyllä sinun kannattaa hankkia ammattilaiselta diagnoosi tilastasi, siitä ei ole haittaa vaan hyötyä.

Itselläni 8 v kiusaamistausta ja epäilen nimenomaan cptsdtä, koska en ole ikinä ollut itsetuhoinen/vahingoittanut itseäni, en pelkää hylätyksi tulemista ja mm eristäydyn sosiaalisesti yms, mutta muuten täytän epävakaan kriteerit.

Minulla oli vielä 3-5 vuotta sitten rajujakin epävakaita oireita, juuri samoja mitä ylempänä kuvattu.

Itse olen kokenut perheessä väkivaltaa, päihdeongelmia, masennusta ja itsemurhien uhkaa. Koulussa koulukiusaamista, myöhemmin yhdessä työpaikassa työpaikkakiusaamista. Myös vanhemmillani on ollut traumaattinen lapsuus ja tunnistan miten he ovat siirtäneet tiedostamattaan omia traumakäytösmalleja eteenpäin lapsille.

Oireet ovat kuitenkin helpottaneet viime vuosina huomattavasti! Olisin ehkä saanut dissosiaatiohöiriön diagnoosin vielä muutama vuosi sitten mutta nyt tuskin täytän kriteereitä. Koen olevani nyt tasapainoisempi kuin koskaan.

Kiitokset Kelan 3 vuoden terapiatuelle.

Itse pidän kohdallani epävakaata kohdallani paikkaansapitämättömänä diagnoosina. Muutenkin kyseenalaistan koko diagnoosin validiteetin ja olemassaolon, anteeksi vain jos joku kokee tämän kuvaavan itseään syvemmällä tasolla. Oikea diagnoosi on traumaperäinen stressihäiriö ja traumojen laukaisemat dissosiaatio-oireet. Oma itse on rakentunut esimerkiksi kiusaamistaustan ja traumakokemusten pohjalta epävakaaksi. Pitkään esim. kiusaamiskokemusten ja traumakokemusten muistelu aiheutti sellaisen ahdistuksen, että pitkään kätkin tämän osan itseltäni täysin. Koska niitä ei tullut käsiteltyä, kaikki alkoi mennä pahasti vinksalleen ja aloin kokea dissosiaatio-oireita jatkuvasti. Minulla oli näennäisesti pärjäävä puoli, mutta todella sirpaleinen toinen puoli ja olin jatkuvassa heittelevässä olossa.

Olen aikuisiällä rakentanut vakaammissa turvallisemmissa olosuhteissa itselleni puolta, jossa luotan itseeni ja joka kokee turvallisuuden tunnetta ja vakautta. Sitten kuitenkin on kokoajan joku epäilevä puoli, missä kiusaamiskokemusten pohjalta rakentunut epävarmuus saa kokoajan epäilemään itseään ja sitä onko kykenevä. Häpeän tunne on ollut voimakas. Elämäni on heittelyä. Itsestäni on sisällä ristiriitaisia uskomuksia. Välillä olen pärjäävä, välillä olen huono, välillä olen tasainen, välillä triggereiden myötä muutun epävakaaksi ja menen suunniltani ja saattaa iskeä päälle synkistely. "Aurinkoisenakin" päivänä saattaa olla joku selittämätön pahan olon tunne jatkuvasti taustalla. Oikeastaan traumapohjainen työskentely on ollut ainoa joka on saanut eheytettyä minua ja saanut minua löytämään kontaktia osiin itsessäni mitkä olen kieltänyt ja opettanut pärjäämään triggereiden kanssa. Olen löytänyt tyyneyttä ja tasapainoa. En enää pakene asioita.. Jos olisin mennyt epävakaan pohjalta hoitoon, en olisi saanut tarvittavaa apua. Itseni ymmärtämään oppiminen on auttanut minua.

Vierailija kirjoitti:

Itse pidän kohdallani epävakaata kohdallani paikkaansapitämättömänä diagnoosina. Muutenkin kyseenalaistan koko diagnoosin validiteetin ja olemassaolon, anteeksi vain jos joku kokee tämän kuvaavan itseään syvemmällä tasolla. Oikea diagnoosi on traumaperäinen stressihäiriö ja traumojen laukaisemat dissosiaatio-oireet. Oma itse on rakentunut esimerkiksi kiusaamistaustan ja traumakokemusten pohjalta epävakaaksi. Pitkään esim. kiusaamiskokemusten ja traumakokemusten muistelu aiheutti sellaisen ahdistuksen, että pitkään kätkin tämän osan itseltäni täysin. Koska niitä ei tullut käsiteltyä, kaikki alkoi mennä pahasti vinksalleen ja aloin kokea dissosiaatio-oireita jatkuvasti. Minulla oli näennäisesti pärjäävä puoli, mutta todella sirpaleinen toinen puoli ja olin jatkuvassa heittelevässä olossa.

Olen aikuisiällä rakentanut vakaammissa turvallisemmissa olosuhteissa itselleni puolta, jossa luotan itseeni ja joka kokee turvallisuuden tunnetta ja vakautta. Sitten kuitenkin on kokoajan joku epäilevä puoli, missä kiusaamiskokemusten pohjalta rakentunut epävarmuus saa kokoajan epäilemään itseään ja sitä onko kykenevä. Häpeän tunne on ollut voimakas. Elämäni on heittelyä. Itsestäni on sisällä ristiriitaisia uskomuksia. Välillä olen pärjäävä, välillä olen huono, välillä olen tasainen, välillä triggereiden myötä muutun epävakaaksi ja menen suunniltani ja saattaa iskeä päälle synkistely. "Aurinkoisenakin" päivänä saattaa olla joku selittämätön pahan olon tunne jatkuvasti taustalla. Oikeastaan traumapohjainen työskentely on ollut ainoa joka on saanut eheytettyä minua ja saanut minua löytämään kontaktia osiin itsessäni mitkä olen kieltänyt ja opettanut pärjäämään triggereiden kanssa. Olen löytänyt tyyneyttä ja tasapainoa. En enää pakene asioita.. Jos olisin mennyt epävakaan pohjalta hoitoon, en olisi saanut tarvittavaa apua. Itseni ymmärtämään oppiminen on auttanut minua.

Ja lisättäköön vielä, että itsekin pitkään luulin, että minulla on epävakaa. Yritin tehdä jotain netistä löydettäviä epävakaan itsehoitovinkkejä, joista en havainnut apua. Traumaterapia on ainut mikä on auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Diagnoosia ei ole enkä sellaista halua, ei siitä ole kuitenkaan muuta kuin haittaa. Tekstisi kuulostaa tutulta, olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa tuon itse. Ei tässä auta kuin porskuttaa eteenpäin hammasta purren. Lapsesta asti vaivannut masennus ei ainakaan auta asiaa.

Persoonallisuushäiriön diagnoosia ei todellakaan kannata hankkia. Se oikeasti pilaa koko loppuelämän, polttomerkkaa sut häiriintyneeksi hulluksi, jota pitää vältellä.  

Varsinkin jos saat diagnoosin väärin/kevyin perustein ja kun yrität mielessäsi miettiä perusteita sille, esim. hyvä lapsuus saattaakin alkaa näyttäytyä ihan valheellisesti huonossa valossa ja siten alat väkisin rakentamaan itsellesi vääränlaista identiteettiä. Terapiakaan ei välttämättä auta asiaa. 

Mulle kävi näin. 

Täällä kohtalo toveri.