Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten antaa anteeksi miehelle menneisyyden huono käytös minua kohtaan?
10.02.2021 |
Pikkulapsiaikaa on eletty avioliitossa viimeiset kahdeksan vuotta haasteineen. Pahimmat vaiheet kuitenkin alkoivat koko perheen elämänmuutoksesta kun mies menetti yllättäen itselleen tärkeän työnsä toisen lapsen ollessa puolivuotias. Siitä alkoi varsin hurja elämänvaihe meidän perheelle.
Olimme tuolloin jo valmiiksi isojen haasteiden keskellä, rakensimme taloa, minä yritin käydä osa-aikatöissä, perustaa omaa yritystä ja muutimmekin vielä tuona aikana paikkakunnan sisällä meille vieraaseen kaupunginosaan esikoisen koulun ja harrastusten takia.
Meillä oli taloudellisesti äärimmäisen vaikeaa. Emme meinanneet välillä saada edes ruokaa ostettua, enkä siinä paniikissa tajunnut edes kysellä mitään seurakunnan tai diakonian apuja, en edes soittaa neuvolaan. Olin aivan lamaantunut koko tilanteeseen, äärimmäisen väsynyt ja huonovointinen. Tappelimme jatkuvasti, koska mies oli huonolla tuulella ja raivosi perheelleen työttömyyttään. Yritin tukea sen minkä pystyin mutta arki kahden lapsen kanssa meinasi kaatua päälle ja minun oli pakko pysyä siivous, ruuanlaitto, lastenhoito, pyykinpesu, vaaterumba- kykyisenä, enkä olisi joutanut kokoajan vain tapella miehen kanssa hänen pahasta olostaan. Viimeinen niitti oli kaksi lievää pahoinpitelyä, jossa hän liian suuren sähkölaskun takia riuhtoi minua käsistä mustelmille sekä sen perään kuukauden päästä yritti heittää puhelimeni terassin ovesta ulos kun kuvasin sillä hänen raivoamistaan pöydälle jääneistä piirustusvälineistä. Tämäkin kohtaus päättyi käsivarsien mustelmiin. Näistä tilanteista on aikaa kolme vuotta.
Tällä hetkellä tilanteet ovat edenneet. Lapset ovat kasvaneet, minä saanut töitä. Mies on oman alansa hyvin palkatussa työssä ja ajattelee varmaan että menneistä on selvitty, ei hyvin mutta eteenpäin. Minä en ole kuitenkaan sydämessäni unohtanut mitään, enkä antanut anteeksi. Olen vain elänyt eteenpäin.
Hän ostaa minulle nyt aivan kauheasti kaikkea. Uusi koko alakerran sisustuksen koronakevään aikana, kun tiesi että olin meidän 13 vuotta vanhaan sohvaan jo kyllästynyt. Kaikki uudet sisustukset maksoivat yhteensä varmaan 10 000€. Hän järjesti minulle täysin uuden työhuoneen sisustuksen sähköpöydällä, osti langattomat kuulokkeet, Artekin design-valaisimen, uusia korkokenkiä, tuntuu että joka kuukausi odottaa joku yllätys ja hän käyttää nyt tulojaan paljon minuun ja viihtyvyyteeni tässä kodissa.
Tottakai arvostan ja olen kiitollinen näistä tavaroista, mutta mieltäni painaa silti vielä menneet vuodet. Mies oli kriisitiosnteessa, työttömänä täydellinen hirviö. Niissä tilanteissa joissa meidän olisi pitänyt vetää yhtä köyttä perheenä ja rakentaa sitä oikeaa rakkautta, hän oli valmis riuhtomaan minut mustelmille. Nyt kun on taas rahaa, hän on aivan Ok ja hyvällä tuulella. En pääse tässä tasapainoon sydämessäni mitä ajatella, voinko antaa anteeksi.
Lasten takia olen jatkanut eteenpäin. Vaikka tavarat ja koti on ihana, on sen hinta minusta ollut liian kova. Olen sentyyppinen nainen, että arvostaisin vaikkapa hyvää keskustelua, valmiiksi keitettyä kahvia ja lämmintä hymyä. Tukea arjen keskellä, että joku vaikka auttaisi lasten iltatoimissa niin että pääsen lenkille, sen sijaan että kotiin kannetaan design -tavaraa.
Kommentit (18)
joo, terapiaa minäkin suosittelisin ja todella nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkälaiseen terapiaan tällaisella taustalla pääsee? Väkivaltaisia parisuhteitahan ei oteta yhteiseen terapiaan, vaan se vaatii molempien yksinosallistumisen ja minä nimenomaan kaipaisin yhteistä puhumista, sillä pelkään että jos menen puhumaan asioista yksin se menee vaan kauhisteluksi ja vellomiseksi menneissä.
Mutta jotakin apua ehdottomasti tarvitsemme.
Hmm, vaikea tilanne..
Itse olin suhteessa miehen kanssa joka purki omaa huonoa oloaan minuun.
Sain siitä omat traumani enkä vieläkään voi ymmärtää kohtelua, jota en missään nimessä olisi ansainnut. Itsekin tuin henkisesti sekä konkreettisesti ja uuvuin itsekin.
Yritimme usein parantaa suhdetta ja saada kaiken toimimaan, täysin tuloksetta.
Oli ihanaa kun sain myös taloudellista huomioimista mutta se tuntui myös aika halvalta minua kohtaan. Siinä oli ristiriitaisuutta.
Vaikka puhuimme niin edes keskustelusta ei tullut mitään. Mies saattoi kieltää koko asian tai syyttää minua tai stressiään. Saattoi jopa pyytää anteeksi tosin aina siinä oli syy vielä (mutta sinähän...).
Suhteessa oli sekä henkistä, että fyysistä väkivaltaa.
Aloitan terapian.
Paljon tsemppiä! Tilanteesi on erilainen mutta tiedän, että väkivalta kyllä jää kaivelemaan.
Siitä teidän on puhuttava joka tapauksessa.
Oletteko keskustelleet noista asioista edes ohimennen? Pystytkö ottamaan niitä esille? Mies ilmeisesti potee jonkinlaista huonoa omatuntoa, tavaroiden ostelu viittaa siihen.
Pelkäätkö miehen raivostuvan, jos otat asiat puheeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä päätät.Annatko anteeksi vai kannatko katkeruutta.
Sinulle on parempi jos voit antaa anteeksi ja unohtaa menneet.
Jätä mies. Seuraavassa kriisissä nyrkki heiluu taas ja pää ei kestä. Linnaan tuillaiset sairaat paskajaakot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarina tuntuu ikävän tutulta. :(
Meillä on hyvin samantyyppinen parisuhde historia. Mutta pidempi ja enemmän "tapahtumia".
Olen itse summannut tilanteen melko lailla siihen, että luottamus toiseen on mennyt täydellisesti. Tiedän, että vaikeuksien tullen olen aina yksin, sillä puolisooni en voi tukeutua. Hän on yksinkertaisesti henkisiltä voimavaroiltaan heikko ihminen, jota tulee aina tiukan paikan tullen kannatella.
Luulin, että olin hyväksynyt tilanteen jo vuosia sitten. Hyväksynyt, sopeutunut ja tehnyt valinnan jatkaa perhe-elämää lasten vuoksi. Mutta nyt olen huomannut, että olen pikku hiljaa katkeroitumassa... Ja katkeroitumista olen elämässäni aina pelännyt ja halunnut välttää!
Myös ap:n tunteet miehen tavaroilla hyvittämisestä tunnistan niin hyvin. Koen lähes tulkoon vihaa sitä ulkokultaista tavaroiden ostelua kohtaan, sillä ei se mitään muuta.
Nyt asian ajatteleminen saa taas todella vahvasti vihan ja katkeruuden tunteet pintaan. Ja vihaan itseäni, että olen päästänyt tilanteen / elämäni tähän pisteeseen... Great!
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätät.Annatko anteeksi vai kannatko katkeruutta.
Sinulle on parempi jos voit antaa anteeksi ja unohtaa menneet.
En ole ap, mutta tuo on kuule niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Vuosien jälkeen voi kuvitella antaneensa anteeksi, mutta todellisuudessa katkeruus on jäänyt itämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätät.Annatko anteeksi vai kannatko katkeruutta.
Sinulle on parempi jos voit antaa anteeksi ja unohtaa menneet.
Niin itsehän sen päättää kumpaa alkaa työstää, anteeksi antia vai eroa, jollei halua loppu elämää elää katkerana. Vuosia siinä todennäköisesti menee että tuommoisen pystyy antamaan anteeksi, unohtamaan ei varmaan koskaan, se tosin vaatii sen, että mies ei enää käyttäydy vastaavasti ikinä. Puhumatta tuo ei selviä, terapeutti varmasti osaa parhaiten auttaa. Teillä on varmaan varaa yksityiseen? Kirkon kautta ilmeisesti myös voi saada keskukstelu apua, ainakin ennen on saanut.
Eli et voi luottaa häneen.
Etkä edes uskalla puhua ettei tule taas turpaan.
Tiedät itsekin että jos koittaa uusi kriisi, olet
pulassa.
> Eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakastatko miestäsi?
Kiitos kaikille tosi silmiä avaavista kommenteista.
Tämä kysymys on tärkeä, rakastanko. En usko että pelko ja pettymys mahtuu samaan pöytään rakkauden kanssa. Tällä hetkellä isot negatiiviset voimat ovat painaneet sen rakkauden tunteen piiloon. Ihminen ei vain pysty kokemaan yhtäaikaa suuria tunteita monella eri osa-alueella, kun pettymys ja katkeruus aktivoituu, ei siinä maaperässä kuki rakkaus. Uskomatonta kuulla, että muillakin on samoja kokemuksia!
Olen ollut jotenkin todella henkisesti rikki ja järkyttynyt tästä vaikeasta ajanjaksosta, ja tapahtumista joita se silloin sisälsi. Siinäpä on juuri se ongelma, että tiedän mitä tapahtuu mikäli elämässä tulee vielä ongelmallisia ajanjaksoja. Se hirvittää jo etukäteen, pitäisikö minun pystyä siloittamaan tietä hänen edessään koko loppuelämän ajan, ettei raivo ja vihaisuus pääse pintaan? Ahdistavaa.
Uskon että sydämessäni jo tiedän vastauksen kaikkeen. Pitkitän vain väistämätöntä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toista ei voi muuttaa. Nyt olet tutustunut häneen heikoimmillaan ja tiedät mikä hän on. Valinta on tämä: jäätkö siihen, nauttien siitä hyvästä minkä saat, huomioiden silti sen että kriisien aikana olet omillasi. Olet siinä, mutta pidät huolen omasta selustastasi. Vai tuntuuko kuitenkin paremmalta vapautua kumppanuudesta joka ei ole kumppanuutta? Kukaan ei voi tietää mikä sinulle ja perheelleenne on hyväksi.
Harvoissa tapauksissa ihminen saattaa myös muuttua ja herätä. Mutta se vaatii juuri jotain intensiivistä terapiaa, johon on oltava oikeasti halukas ja tietyllä tavalla synnintuntoinen. Aika harva lopulta on.
Tuo suhde loppui siihen väkivaltaan ja nyt olet kituuttanut jatkoajalla. Kauanko aiot vielä tuhlata ainutkertaista elämääsi tuollaisen miehen kanssa? Yritä kuvitella itsrsi esim 5 tai 10 v päähän ja miettiä, miltä tuntuu, jos et vielä silloinkaan ole eronnut ja että kadutko sitä ja toivotko valinneesi toisin.
Jos hän ei ole systemaattisesti pyrkinyt tukahduttamaan sinun tunteitasi silloin voi leppyä.
Ihmeen kauan jaksat hautoa traumojasi kahdesta tapauksesta. Luulisi että tähän mennessä olisit pystynyt keskustelemaan tuntemuksistasi, uskalsithan kerran kuvatakin miestäsi raivoamassa. Et ole kyennut aiemminkaan parisuhteessa yhteistyöhön ja selität että oma lamautumisesi vaikeina aikoina oli oikeutettua, etkö tajunnut miehesi paniikkia ja huolta? Puhumattomuus teidät tuohon ajoi.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrän sua. Puhuahan tuosta pitäisi, vaikka ei varmaan oo helppoa. Parasta, jos paikalla olisi joku puolueeton henkilö, mielellään perheterapeutti. En mäkään pääsisi tuosta yli.