Te, jotka kannoitte vastuuta lapsena

Ei kiinnosta, kaikkiin.

Hei! Hienoa, kun haet vertaistukea, siitä on apua!

Perheessämme oli alkoholismia, henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä meitä lapsia, että äitiä kohtaan. Äidilllä tämän takia masennusta ja lamaantuneisuutta. Olen itse esikoinen, joten koin asiakseni suojella sekä äitiä että pikkusisaruksia isältä, koska äiti ei tähän kyennyt. Vastuunkantoni ilmeni siis näin.

Luottamuspulaa on ihmisiin, etenkin miehiin. Aviomieheni kanssa seurustelun ensimmäiset vuodet olivat hankalia, kun en millään uskaltanut "heittäytyä" ja luottaa. Nyt olemme naimisissa ja kolmas lapsi on tulollaan. OLen päivittäin kiitollinen, että omilla lapsillani on hyvä ja raitis isä ja että minua ei raiskata, hakata tai haukuta kotona. Huono itsetunto ja kyynisyys sekä ihmisviha on ehkä suurimmat ongelmani, mutta käyn kelan kuntouttavaa psykoterapiaa toista vuotta ja olen kokenut sen todella hyväksi työkaluksi näiden edellämainittujen ongelmien työstämiseen.

Välit äitiini ovat hyvät, isääni en koskaan enää voi luottaa. En oikeastaan välitä hänestä muutenkaan mitenkään hellään viittaavallakaan tavalla. Olemme väleissä, koska hän on osoittautunut yllätyksekseni ihan hyväksi isoisäksi lapsilleni. Tosin olen hänen kanssaan aina varautunut ja varpaillani ja valmis katkaisemaan välit, jos yhtään näyttää, että alkaa hankalaksi tai jos vaikka olisi kännissä lasteni seurassa. Sietokyky isän temppuiluihin on melkein nollissa.

Kaikenkaikkiaan voin nykyisin, terapian ansiosta, ihan hyvin. Välillä pieni katkeruus nostaa päätään, kun ajattelee, miten hukkaan koko lapsuus ja nuoruus meni ja tunnen kateutta kavereitani kohtaan, joilla on oikea isä ketä rakastaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta, kaikkiin.

Mikä upea ihmisyksilö oletkaan.

Vierailija kirjoitti:

Hei! Hienoa, kun haet vertaistukea, siitä on apua!

Perheessämme oli alkoholismia, henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä meitä lapsia, että äitiä kohtaan. Äidilllä tämän takia masennusta ja lamaantuneisuutta. Olen itse esikoinen, joten koin asiakseni suojella sekä äitiä että pikkusisaruksia isältä, koska äiti ei tähän kyennyt. Vastuunkantoni ilmeni siis näin.

Luottamuspulaa on ihmisiin, etenkin miehiin. Aviomieheni kanssa seurustelun ensimmäiset vuodet olivat hankalia, kun en millään uskaltanut "heittäytyä" ja luottaa. Nyt olemme naimisissa ja kolmas lapsi on tulollaan. OLen päivittäin kiitollinen, että omilla lapsillani on hyvä ja raitis isä ja että minua ei raiskata, hakata tai haukuta kotona. Huono itsetunto ja kyynisyys sekä ihmisviha on ehkä suurimmat ongelmani, mutta käyn kelan kuntouttavaa psykoterapiaa toista vuotta ja olen kokenut sen todella hyväksi työkaluksi näiden edellämainittujen ongelmien työstämiseen.

Välit äitiini ovat hyvät, isääni en koskaan enää voi luottaa. En oikeastaan välitä hänestä muutenkaan mitenkään hellään viittaavallakaan tavalla. Olemme väleissä, koska hän on osoittautunut yllätyksekseni ihan hyväksi isoisäksi lapsilleni. Tosin olen hänen kanssaan aina varautunut ja varpaillani ja valmis katkaisemaan välit, jos yhtään näyttää, että alkaa hankalaksi tai jos vaikka olisi kännissä lasteni seurassa. Sietokyky isän temppuiluihin on melkein nollissa.

Kaikenkaikkiaan voin nykyisin, terapian ansiosta, ihan hyvin. Välillä pieni katkeruus nostaa päätään, kun ajattelee, miten hukkaan koko lapsuus ja nuoruus meni ja tunnen kateutta kavereitani kohtaan, joilla on oikea isä ketä rakastaa.

Kiitos ihanasta vastauksestasi. Mukava kuulla, että olet uskaltanut hakea apua ja myös saanut sitä sekä mahdollisuuden elää omaa elämääsi aikuisena. Kovin paljon samanlaisia kokemuksia täällä. Katkeruus on vaikea tunne, mutta sinulla on oikeus sitä tuntea. Kaikkea hyvää!