Iskeekö kaikille kuolemanpelko 40 ikävuoden lähestyessä?

No kuule ei todellakaan.

Menee ohi. Mä pelkäsin ensin kuolevani itse ja sitten sekä puolison että vasta itsenäistyneen lapsen puolesta. Yhtä kasvuahan se on koko elämä, vaihe tuokin.

Ei ole iskenyt. Ikää 55 vuotta. Rintasyöpä sairastettu 15 vuotta sitten. 

Mikä kuoleman pelko-

Arki täynnä elämää ja toimintaa, ei siinä ehdi kuolemaa miettiä.

Ja mitä se kuolemanpelko oikein on.

Ei se auta mitään, kun se kuolema kaikissa tapauksissa tulee kuitenkin.

Joillekin aikaisemmin, joillekin myöhemmin.

Melko tylsää on elämä, jos kuolemanpelko on ainoa tärkeä asia omassa elämässä.

Ei kai. Monella omat vanhemmat alkavat menehtyä.

No ei todellakaan. Omalta kohdalta tunnen itseni vahvemmaksi ja kokeneemmaksi kuin koskaan. Toki en ole niin nopea ja ketterä kuin parikymppisenä mutta voimaa on enemmän ja kestävyyttä on hyvin - voin esim tehdä pitkän työpäivän syömättä mitään enkä juuri väsy. 

Eli tee itsestäsi vahva ja näytä nuoremmillesi mallia.

Olen muutaman vuoden sinua vanhempi mies. Elämä ei ole ohi nelikymppisenä eikä viiskymppisenäkään. 

Mulla se on nyt vähän helpottanut. Itse menetin jo alle 20 vuotiaana lapseni isän ja vähän myöhemmin suuren tukeni ja turvani, äitini.

Toki kai jokaisen suuri pelko on menettää läheinen, mutta omaa kuolemaani en enää oikeastaan pelkää. Toki silti toivon, että eläisin vielä pitkään hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Josku nuorena suurin toive oli elää tosi pitkään, nyt suuri toive on elää mahdollisimman pitkään, mahdollisimman hyvissä voimin. En tiedä haluaisinko esim. elää täysin dementoituneena.

Ja tämä keskustelu muistutti minua taas kerran tekemään hoitotahtotestamentin.

Miksi se juuri 40-vuotiaana iskisi? Minä ainakin olin silloin fyysisesti elämäni parhaassa kunnossa. Eikä kuolema pelota muutenkaan. Jos en huomenna heräisi, olen saavuttanut elämässäni kaiken, mitä olen tähän saakka toivonutkin.

Jotkut sitten pelkäävät kuolemaa koko elämänsä, joko syystä tai syyttä.

Ei kai. Yleensä viimeistään 40v kohdalla alkaa hyväksyä, että eletty elämä oli tässä ja suhtautuu tyynesti elämän päättymiseen.

Ei.

Mulle tuli vasta nyt kun täytin 60v. Tajusin etten ehdi tekemään kainkea mitä halusin vaikka eläisin vielä 20v

Kaikki kuolee joskus. Se pitää hyväksyä.

Ensin pelkää kuolevansa, lopulta toivoo.

Ei tosiaankaan. Voisin kuvitella sen tulevan vasta lähempänä 70 v ikää. Ainakin omien vanhempien ikääntymisen ja väistämättömän kuoleman lähenemisen "tajusi", kun täyttivät 70.

Mulla ainakin nyt selkeästi ollut mielessä jo viimeiset kolme vuotta.

Toki voi johtua siitä, että papaseulonnoissa löytyi solumuutoksia, vuosi kytättiin jos paranis, eipä parantunut vaan paheni, ja sitten laseroitiin iso pala, ja seurannat jatkuu.

Itselläni oli samoja oireita tuossa iässä, olen myös ahdistukseen taipuvainen.

Kävin omalla kustannuksella mammografiassa ja pari kertaa sydänfilmissäkin kun vasemman käden sormet puutuivat ja tuntui että sydämeen koskee. Psykosomaattista oireilua ahdistukseen, sanoi lääkäri. Ajatukset ja oireet menivät ajan mittaan ohi.

Minulla se 40 ikävuosi loittonee jo kovaa vauhtia, mutta omaa kuolemaani en pelkää. Jonain heikkona hetkenä olen jopa toivonut sitä.

Tuli tässä mieleen tilanne, kun olimme käyneet sairaalassa katsomassa lasteni isopappaa, joka oli todella huonossa kunnossa. Ihan "viimeisillään". Kun ajoimme kotiin, 8v lapseni kysyi: "Onko kuoleminen rankkaa?" Sanoin, että en tiedä, mutta joskus eläminen on todella rankkaa kuoleman lähestyessä.

Olen 46 vuotias ja ikinä en ole kuolemaani pelännyt tai oikeastaan ajatellut sitä. Olen kyllä mieheni ja parin ystäväni kanssa siitä jutellut ja olen jutellut myös vanhempieni kanssa heidän ajatuksistaan.

En ole ollut ikinä hysteerisyyteen taipuvainen, vaan järjestelmällinen ja vakaa tekijä.

Mulla tuli vauvakuume, ja sain vauvan vähän ennen kuin täytin 41.

Kai sekin on oman kuolevaisuuden käsittelyä, mutta eipä ehdi käydä mielessä oman pumpun pettäminen kun tässä hoitaa taaperoa muun joukon jatkona.

Ei kuolemanpelko, ennemminkin pelko että alamäkeä on luvassa vielä kenties vuosikymmeniä. Riippuu tietysti paljon siitä millainen tuuri on ollut. Pidän itsestäni huolen ja liikun mutta silti terveys on reistaillut enemmän tai vähemmän jo parikymppisestä ja kolmenkympin tienoilla alkoivat iskeä todenteolla kaikki krooniset sairaudet perinnöllisestä rasitteesta johtuen. Nyt nelikymppisenä alkaa olla pakko hyväksyä että moni pikkuvaiva jää päälle krooniseksi vaikka kuinka yrittäisi jumpata, syödä terveellisesti ja käydä lääkärissä tai on oire jostain pahemmasta joka on muhimassa. Niiden kanssa sitten vaan eletään. Osa vaivoista on sellaisia jo tässä vaiheessa ettei paljon huvita netistä lueskella ennusteita, hoitotoimenpiteitä ja todennäköistä kehityskulkua. Enemmänkin alkaa tuntua siltä että jos jonain aamuna ei herää, niin ei olisi edes huono asia. Päivä kerrallaan eteenpäin toki ja positiivisin mielin mutta onhan tää ikääntyminen aika syvältä. Naama ja kroppa voi vielä näyttää suht ok:lta mutta se vointi... Ja nyt kun näitä oman ikäisiä alkaa tippua niin tajuaa viimeistään kuolevaisuutensa.

"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein ,että saisimme viisaan sydämen."

Kuolema on vihollisista viimeinen taivaaseen menijöillä.

Onhan se vihollinen kuitenkin.Mutta ei tarvitse pelätä,kun elää johdatuksessa.