Mä en enää rakasta miestäni.

En ainakaan silleen kun aviomiestä!!!!!

Ei tarvitse paljoakaan enää pohtia mitään tuon jälkeen : ) Millä tavalla sitä aviomiestä muuten sitten kuuluu rakastaa?

minäkään. Lapsia useita. Heidät kun vähä isommaksi saisi. 12v maksimissaan kun jaksaisi, no 8v riittäisi. Olis lapset omillaan. Eikä pahimmassa murrosiässä tulisi eroa

Halusin vaan perheen ja lapsia eikä parempaakaan löytynyt. Sinnittelen tässä ja haaveilen jostain unelmamiehestä. En tiiä mitä tapahtuisi jos semmoisen sattuisin jossain tapaamaan ;)



t. 16v naimisissa ja 5 lasta

Ei kuitenkaan lähde tuosta mihinkään vaan kiusaa mua läsnäolollaan...minä kun vielä rakastan sitä...menis ja jätäis mut rauhaan!

sitä vihkikaavassakaan kysytä, että rakastatko vaan TAHDOTKO rakastaa... mitä vastasit? eli mitä lupasit? jos kerran kyseessä on aviomies.. ei kai ne tunteet aina niin ruusuisia ole.. mut ehkä kannattas miettiä mihin rakastu..

Naimisissa oltu kymmenen vuotta ja lapsia on kaksi. Mies on yrittäjä ja minä pyöritän tätä kotiarkea. Elämä on tavallaan helppoa; molemmat tietää omat hommansa, elämä rullaa ja sujuu suuremmitta mutkitta. Rakkautta en ole tuntenut miestäni kohtaan vuosiin. Kiintymys on paras ilmaus kuvaamaan tunnettani miestäni kohtaan.



En koe saavani minkäälaista arvostusta, olen arjen itsestäänselvyys. Äitienpäivä mies ei huomioinut minua millään lailla koska "hänellä on jo äiti". Anopille osti kukkia, mutta minulle ei.



En eroa vielä, koska lapset ovat melko pieniä. Mikäli ihmettä ei tapahdu, lähden lasten päästessä omilleen. Meillä ei tapella, juoda tai petetä ja mies on ihan hyvä isä lapsilleen, siinä syitä jäädä ja odottaa lasten kasvamista.



Minulla on ihan tyydyttävä elämä, ellei rakkauden puuttumista oteta huomioon. Nautin lapsista, ystävistä ja harrastuksista. Tämä riittää.

Olen täyttämässä 30 ja meillä on ollut pari kriisiä. Ihan MEIDÄN kahden takia ollaan yhdessä, ei lapsien.



Mies on hyvä isä, se on kriteeri miksi meillä on lapsia.

Parisuhde on meillä sitten erikseen. Sitä tarttee hoitaa, meillä on lapsilla pienet ikäerot ja kun yksi lähtee kouluun armeijaan tms. on koti parissa vuodessa tyhjä. Mitä sen jälkeen? Elää hiljaa saman katon alla jonkun kanssa jota joskus on rakastanut ja halunnut?



Minä en halua että kun 15 vuoden kuluttua koti on lapsivapaa, ei sielä rakkautta enää ole. Eikä minun mielestä alle eläke-ikänen ole mikään seniili. Ainakaan toivottavasti oma seksielämä ei lopu alle 50- vuotiaana.



Enkä todellakaan halua että mies on mun kanssa vaan kun on joskus rakastanut! Jos ei rakasta, eikä yhdessä hoideta asiaa niin sitten erotaan.



En usko että vanhat ihmiset olis kaikki niin näivettyneitä että yhdessä vaan ettei tartte olla yksin.

Joskus tarttis mennä vähän itseensä. Mun mielestä tollanen "en rakasta miestäni" on lähinnä oma vika -suako mies palvoo?

Parisuhteessa tarttee molempien tehdä hommia, sunkin. Ja erityisesti SUN kuuluu puhua jos ajattelet tollasia.

Miltä tuntuu jos toinen ei sua rakastaisi "niinkuin kuuluu"? Loukkaisiko?

Mutta ei ole mukavaa olla itsestäänselvyys.. Koen olevani kotitalouskone, jonka tehtävänä on siivota, tehdä ruokaa, pyykätä, hoitaa lapset, huolehtia kaikista elämän pikkuasioista. Kotiapulainen saa palkkaa ja vapaapäiviä, minä en. Mies ei saa likaisia vaatteita pyykkikoriin, lehdet tippuu lattialle, astiat jää ruokapöytään ja siivounnut hän ei ole milloinkaan. Merkkipäiviä mies ei huomio koskaan. Hänelle tärkeintä on oma työ ja yritys.



Jäin kotiin miehen työn takia, jälkikäteen ajatellen olin Hölmö! Minulla on akateeminen lopputukinto, josta aika on ajanut jo ohi. Siksi siedän elämääni tällaisena kuin se nyt on. Lasten kasvettua pistetään lusikat jakoon.

tämmösiä 'lasten takia sinnittely tarinoita'! Jos oot av joskus todella rakastanut aviomiestäsi, niin kyllä sen tunteen saa takasin kun tekee pikkusia muutoksia.



Luin muutama vuosi sitten artikkelin, jossa 70v naimisissa (onnellisia olivat) olleelta parilta kysyttiin mikä oli se heidän liittonsa salaisuus. Nainen vastasi, että "we never fell out of love at the same time". En oikein osannut tuota suomentaa, mutta pointtihan oli, että ala-ja ylämäkeä on aina, mutta kun edes toinen jaksaa pistää energiaa vähän suhteeseenkin huonojen aikojen aikaan, niin niistä päästään yli.



Itsellä ollut tosi vaikeitakin aikoja miehen kanssa, mutta perus rakkaus on säilynyt ja kun muistelee silloinkin niitä puolia toisessa, joihin rakastu, tai joita toisessa arvostaa, niin sinnittelyllä vaikeat ajat väistyy. Sitten kun on hyvät ajat, kantsuu todella panostaa suhteeseen ja yhdessäoloon. Kantsuu päästä oman ylpeytensä yli, vaikka mies kuinka ärsyttäisi ja vaikka sanoa tämän kotiin tullessa miten kivaa on taas nähdä. Tai antaa suukko spontaanista jne. Mies on postitiivisesti yllättynyt ja vähitellen vastaa saman olosesti.



Niin kaiku vastaa kun sinne huudetaan, vai miten helkatissa se menikään: )

Mulla toi tuli eteen, kun olin kakkosen kategorian sinnittelyvaiheessa (hauskaa...). Otin eron, lapset oli silloin 8, 13 ja 15, siis murkkuvaiheessa kaksi heistä. Ikinä en ole katunut, paras päätös silloi, olisin kyllä voinut tehdä sen jo pari vuotta aiemmin. Kaikki lapset on nyt jo aikuisia ja monesti on asiasta puhuttu ja he ovat sitä mieltä, että ratkaisu oli kaikkien kannalta oikea. Isä oli/on heidän elämässään jatkuvasti ja tosi tärkeä ja minulla ja exälläni on aina olleet hyvät välit. Tämä oli kyllä ns. "sivistynyt" ero. Minusta avioliiton tulee perustua nimenomaan RAKKAUTEEN, ei mihinkään muuhun, jos se katoaa, niin parempi erota. Tämä minun mielipiteeni. T. toisessa, rakkaustäyteisessä aviossa oleva 48-vuotias mamma. Ps. pettäminen, toiset suhteet jne. ei olleet erossa syynä.

Nyt olen ihan jumissa. Kaipaisin sellaista oikeaa rakkautta jollaista en ole koskaan kokenut. Miltä tuntuisi rakastaa ja joku oikeasti rakastaisi takaisin? Ei olisi vain keskenkasvuinen seksinhimoinen kakara koko ikäänsä. Sellainen mies jonka kanssa voisi jutella ja jakaa. Olisi itsenäinen eikä tarvitsisi minua elämään äidikseen ja patjaksi.

Pahinta on, että kärsin järjettömästä ihastumisesta. En edes tiedä kyseisestä ihmisestä mitään, emme oikeastaan edes tule toimeen tai siis hän on minulle tylyn oloinen ja toisinaan taas ihan ystävällinen. Puhun ihan typeriä hänen seurassaan ja olen vain niin... en saa katsettani hänestä irti. Miten jollain voi olla niin sairaan upea kroppakin ja miksi helkkarissa olen hänen seurassaan kuin ääääliö?? Ei mulla ole koskaan ollut tällaisia tunteita miestäni kohtaan. Me vain tavattiin ja hankittiin lapsi heti ja sitten toinen ja sitten kolmas.. En mä ole koskaan katsellut miestäni salaa, että voi kun on komea tai ollut ihan hullaantunut siihen. Me oltiin heti ekasta hetkestä lähtien kuin vanha aviopari. Masentaa.

Halusin vaan perheen ja lapsia eikä parempaakaan löytynyt. Sinnittelen tässä ja haaveilen jostain unelmamiehestä. En tiiä mitä tapahtuisi jos semmoisen sattuisin jossain tapaamaan ;)

t. 16v naimisissa ja 5 lasta

mun mieheni on joskus sanonut, että niihin aikoihin ku tapasimme hän oli ajatellut, että seuraavan naisen kanssa, jonka hän tapaa, hän haluaa lapsia ja perheen. Siis tietty jos nyt on yhtään sopiva jne. Mutta, muistan kun hän tuon mulle laukaisi muutaman vuoden avioliiton jälkeen...niin kuin olisi jokin pohja lähteny koko liitolta. Voiko olla kyse silloin aidosta, oikeasta rakkaudesta jos on asian etukäteen päättäny?? Vähän niin kuin olisi kotiapulaisen itselleen valinnut.



Pitkät keskustelut ja monet riidat on meilläkin käyty mm. kotitöiden jakamisesta ja jonkun verran mies niitä nykyään tekeekin ja auttaa minua ( meillä on 3 lasta) mutta ymmärrän ap:ta siinä, että "jotain" tuntuu silti puuttuvan. Me eletään kuin kämppikset. Seksiä on silloin tällöin, 1 kk kuukaudessa keskimäärin. Eikä todellakaan mitään suuria tunteita pelissä enää.



Ja joku tuolla kirjoitti että se on "tahdon asia"...kyllä minäkin toivon todella että meillä olisi vielä sellaista oikeaa rakkautta pelissä mukana, mutta kun on 3 pientä lasta ja esim. lapsenvahdit todella hakusassa, niin ei sitä aikaa parisuhteelle paljoa jää...joksus on käyny mielessä, että entäs jos pistäis lusikat jakoon, mutta lasten takia sitä perhettä ei kuitenkaan tahtoisi rikkoa...kylmä totuus se vain on, vaikka klisee onkin.