Lue keskustelun säännöt.
Tapaturman jälkeinen yksinäisyys
05.10.2020 |
Vammauduin tapaturman seurauksena joitain kuukausia sitten. Pysyvästä haitta-asteesta ei ole vielä täyttä varmuutta, mutta on hyvinkin mahdollista etten esimerkiksi palaa entiseen työhöni vaan joudun kouluttautumaan uudelleen. Aika näyttää.
Kipujen ja asioiden uudelleen opettelemisen lisäksi olen huomannut jääneeni aika yksin. Kotiuduin kyllä kohtalaisen nopeasti ja tuolloin tuntui että kaikki puolitututkin olivat kovasti tulossa auttelemaan ja seurustelemaan. Harva kyllä sitten oikeasti tuli.
Nyt kuitenkin havahduin siihen, että miehen ja lasten lisäksi en ole ketään muuta nähnyt tai edes kuullut kenestäkään lähes kahteen viikkoon. Ei puheluita, ei viestejä. Ei mitään.
Olen koko tämän ajan pyrkinyt siihen, etten puhu vain tapaturmasta tai sen seurauksista. Toki vastaan jos kysytään, mutta olen yrittänyt pikemminkin huomioida muita ihmisiä, kysellä heidän voinnistaan, elämästään.
Missä siis on vika?
Yritän olla positiivinen, sosiaalinen kuten aina ennenkin, vähän kaikessa innokkaasti mukana. Tapaturma kuitenkin rajoittaa minua, enkä kykene enää tiettyihin asioihin ja tekemisiin. Ja näistä tekemisistä minua on vähitellen tiputettu pois ystävien ja tuttujen toimesta.
Kuten jo mainitsin, haitta-aste ei ole vielä täysin selvillä tässä vaiheessa mutta voi olla etten omaan työhöni voi enää palata. Tämä on suuri henkinen kriisi. Myös tietyt vanhat ja rakkaat harrastukset saattavat jäädä lopullisesti pois tämän vuoksi.
Kukaan ei kuitenkaan ole missään vaiheessa kysynyt miten voin henkisesti. Miten jaksan. Tai ehkei kukaan halua kuulla vastausta.
Juuri nyt tuntuu, etten jaksa. Että kaikki kaatuu päälle.
Voi tietenkin olla, että annan omasta voinnistani positiivisemman kuvan, kuin mitä todellisuus on. Mutta luulisi edes omien vanhempien olevan kiinnostunut.
Ehkä tänään on vain huono päivä.
Kommentit (10)
Soitteletko itse ihmisille ja otat yhteyttä? Minäkin vammauduin tapaturmassa vähän yli kuukausi sitten ja siitä lähtien, sairaalasta päästyäni, olen ollut rajoitettu kodin alakerrassa oleiluun. Lähinnä makaan sohvalla. Olen kokenut miehen ja lapset ihan riittäväksi seuraksi, sen lisäksi olen hieman soitellut vanhempien ja parin kaverin kanssa. Kukaan ei ole tullut käymään mutta en ole sellaista kaivannutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Soitteletko itse ihmisille ja otat yhteyttä? Minäkin vammauduin tapaturmassa vähän yli kuukausi sitten ja siitä lähtien, sairaalasta päästyäni, olen ollut rajoitettu kodin alakerrassa oleiluun. Lähinnä makaan sohvalla. Olen kokenut miehen ja lapset ihan riittäväksi seuraksi, sen lisäksi olen hieman soitellut vanhempien ja parin kaverin kanssa. Kukaan ei ole tullut käymään mutta en ole sellaista kaivannutkaan.
Soittelen kyllä, sekä viesteilen. Olen tätä tehnyt runsaasti ja ollutkin tässä samalla muutamalle ihmiselle henkisenä tukena heidän ongelmissaan. En siis vain odota, että joku ottaisi yhteyttä tai tulisi kotoa seuraksi hakemaan.
Lähinnä vaan ihmetyttää se, miten raju tuo muutos on ollut. Oliko tosiaan niin, että tapaturma kiinnosti juoru-asteella, en kuitenkaan minä ihmisenä. Siksi sillon aluksi lupailtiin vaikka ja mitä. Eikä tämä sinänsä silloin aluksi haitannut, sen verran olin väsynyt ja kipeä että mies ja lapset olivat juuri se mitä kaipasin.
Mutta se ihmetyttää miten voi olla, että kelpaan vain kuuntelemaan ja auttamaan. Muuten saan olla yksin ja tuijotella vaikka kattoa. Koronan vuoksi ei ole mitään tapahtumia tai matkoja ollut juuri kenelläkään, eli aikaa kyllä olisi ollut. Edes sen kahvin tai puhelun verran.
No koronan vuoksi eivät ihmiset nyt käy toistensa luona ollenkaan niin paljon kuin tavallisesti ja se on aivan järkevääkin. Puheluja se ei tietty estä, se on totta.
Ihmiset on. Valitettavasti. Tsemppiä ja jaksamista sinulle!
Aivan tavanomaista käytöstä muilta.
Se joka jää pois normaalista noin jokapäiväisestä elämästä unohtuu pian.
Elämä on kaikilla nykyisin niin hektistä, ettei terveisiinkään ystäviin tai tuttuihin pidetä yhtetyttä juurikaan, saati sitten niihin, jotka ovat tavallaan kokonaan "pelistä pois".
Vakavasti sairastuminen ei tarkoita ainoastaan sitä, että on kipuja, särkyjä, talous heikkenee, ja mieli saattaa mennä alamaihin. Vaan se tarkoittaa myös sitä, että ystävät ja tutut vähenee ja lopulta kaikkoavat kokonaan.
Ap:han on hyvässä asemassa, kun hänellä on perhe.
Yksinäisillä sinkuilla ei ole ketään, ja ei myöskään iäkkäillä huonokuntoisilla kotona asuvilla vanhuksilla.
Elämä on julmaa monelta kantilta, eikä sitä tiedä eikä huomaa ennekuin kokee sen niin sanotusti kantapään kautta eli kokee itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsin kokemattomaltaa ap vaikuttaa, minkä ikäinen mahdat olla?
Semmosta elämä on, vasta sitten käsittää miten korkealta ja hyvistä asemista tipahtaa, kun sairastuu itse vakavasti.
Eivät ihmiset osaa samaistua eikä lie aina tarviskaan, eikä ihmisillä ole aikaa niille jotka eivät ole kokoa mukana tässä kiihkeä tempoisessa menossa.
Ystävät ja tutut unohtuu.
Kun ei enää nähdä niin usein, ei ole työssä mukana, niin eipä ole oikeastaan enää mitään yhteisiä puheenaiheitakaan. Niinpä käynnit, soitot viestit ja muut vähenee ja lakkaa lopulta kokonaan.
Tälläistä se on kaikkien kohdalla, jotka sivuun joutuvat tavallisista elämänraiteilta.
Vierailija kirjoitti:
Varsin kokemattomaltaa ap vaikuttaa, minkä ikäinen mahdat olla?
Semmosta elämä on, vasta sitten käsittää miten korkealta ja hyvistä asemista tipahtaa, kun sairastuu itse vakavasti.
Eivät ihmiset osaa samaistua eikä lie aina tarviskaan, eikä ihmisillä ole aikaa niille jotka eivät ole kokoa mukana tässä kiihkeä tempoisessa menossa.
Ystävät ja tutut unohtuu.
Kun ei enää nähdä niin usein, ei ole työssä mukana, niin eipä ole oikeastaan enää mitään yhteisiä puheenaiheitakaan. Niinpä käynnit, soitot viestit ja muut vähenee ja lakkaa lopulta kokonaan.
Tälläistä se on kaikkien kohdalla, jotka sivuun joutuvat tavallisista elämänraiteilta.
Ei taida olla iästä kiinni tämä, saati kokemattomuudesta.
Ikää on nelisenkymmentä ja viimeksi ”kriisin” aikana kaikkosivat tietyt ihmiset (avioero silloin kyseessä, ja ei, en silloinkaan siitä puhunut ja mainostanut. Päinvastoin olin hiljaa enkä esimerkiksi sortunut entisestäni jauhamaan pahaa) ja nyt kuvittelin keränneen oman ”lauman” ympärilleni. Sen tiimin, joka kantaa kaiken läpi.
Ihan kuten olen kantanut näitä muita heidän kriisiensä keskellä (eroja, sairauksia, työttömyyttä, kuolemaa). Tukenut, auttanut. Soitellut, viesteillyt. Mennyt käymään, hakenut vaikka toiselta paikkakunnalta keskellä yötä.
Olin kuitenkin väärässä.
Enkä näköjään yksin tämän ongelman kanssa.
Tuokin on totta, että olen sikäli onnekas että minulla on mies ja lapset. En ole aivan yksin, monella on huonompi tilanne. Aina on joku, jolla menee huonommin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kilpailu siitä, kenellä menee huonoiten.
Silti tämä satuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etkö sinä pidä koronaa sellaisena asiana, joka vähentää nyt kanssakäymistä?
Vierailija kirjoitti:
Etkö sinä pidä koronaa sellaisena asiana, joka vähentää nyt kanssakäymistä?
Estääkö korona soittamisen? Viestit? Vastaamisen? Jännä tauti, ja kovin muuntautunut tässä vammautumiseni aikana, jos näin muka on.
Ja hyvin on kyllä nähty muita, jopa suurella joukolla. En ketään halua sairastuttaa tai itse tautia saada, mutta kun olet saanut lupauksia ”tulen siihen teille ulos käymään” eikä ketään näy, niin kyllä siinä huomaa ulkopuoliseksi jääneen.
Niin se menee, kaverit katoaa kun ei mene hyvin.