Merkityksetön elämä

Sama juttu täällä. Olen miettinyt, että mitähän varten mä vielä elän. Olen yksin ja yksinäinen, työ on raskasta eikä enää anna muuta kuin palkan. Vapaa-aikani vietän vain kotona, ei huvita yksin lähteä edes lenkille. En viitsi tehdä ruokaa vain itselleni, joten syön vain "jotain". Telkkari ja puhelimen netti ovat ajanvietteeni. Olin ennen iloinen ja sosiaalinen, seurustelin ja harrastin, mutta pikkuhiljaa olen erakoitunut. Erosin halveksivasta ja arvostelevasta miehestä vuosia sitten ja luulin tapaavani vielä jonkun täysipäisen miehen, jonka kanssa elämä maistuisi. Olen huomannut, että unelmat ovat turhia ja olen kateellinen kaikille joilla on perhe ja rakastava puoliso. Itselleni ovat sattuneet kaikki sitoutumiskammoiset baarikärpäset.

Sinä olet olemassa, ja jo se on merkityksellistä: joka hengenvedolla olet yhtä luonnon kanssa ja joka liikkeellä muunnat ja siirrät energiaa seuraavaan kohteeseen. Sinussa on valtava määrä potentiaalia. Sun arvo ei katoa mihinkään. Mihin haluat käyttää energiasi? Mikä tekee sut onnelliseksi, entä ympärillä olevat ihmiset? Elämä ei tule lupauksen kanssa, että saisit kaiken, mitä siltä keksit pyytää, eikä kaikki mitä keksimme pyytää, ole lopulta merkityksellistä. Merkitys ja onni voi lopulta löytyä varsin yksinkertaisista asioista.

Miten olisi vapaaehtoistyö? Tekisit hyvää, auttaisit hädässä, olisit tärkeä tarvitsevalle, muuttaisit toisen elämän parempaan. Samalla saisit sisältöä elämääsi itse.  Miettisit muitakin kuin itseäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Olen miettinyt, että mitähän varten mä vielä elän. Olen yksin ja yksinäinen, työ on raskasta eikä enää anna muuta kuin palkan. Vapaa-aikani vietän vain kotona, ei huvita yksin lähteä edes lenkille. En viitsi tehdä ruokaa vain itselleni, joten syön vain "jotain". Telkkari ja puhelimen netti ovat ajanvietteeni. Olin ennen iloinen ja sosiaalinen, seurustelin ja harrastin, mutta pikkuhiljaa olen erakoitunut. Erosin halveksivasta ja arvostelevasta miehestä vuosia sitten ja luulin tapaavani vielä jonkun täysipäisen miehen, jonka kanssa elämä maistuisi. Olen huomannut, että unelmat ovat turhia ja olen kateellinen kaikille joilla on perhe ja rakastava puoliso. Itselleni ovat sattuneet kaikki sitoutumiskammoiset baarikärpäset.

Kiteytit aikalailla syyt siihen, miksi koen oman elämäni merkityksettömäksi. Iän puolesta alan hiljalleen olla tilanteessa, jossa perhehaaveetkin voi jo haudata. Toki lapsensaanti on joka tapauksessa aina arpapeliä, vaan nyt sen yrittämiseen ei ole tilaisuuttakaan. Se surettaa. ap

Vierailija kirjoitti:

Miten olisi vapaaehtoistyö? Tekisit hyvää, auttaisit hädässä, olisit tärkeä tarvitsevalle, muuttaisit toisen elämän parempaan. Samalla saisit sisältöä elämääsi itse.  Miettisit muitakin kuin itseäsi. 

Tämä on hyvä ehdotus, mutta olen jo vapaaehtoisjärjestössä palkkatyössä ja lisäksi teen satunnaisesti vapaaehtoistyötä. Pari vuotta sitten paloin loppuun, kun kahmin liikaa vapaaehtoistehtäviä palkkatyön ja opintojen sivuun. Pyrin välttämään tämän tilanteen syntymisen uudelleen, ja siksi pakko rajata. ap

Nykyajan uusongelma monella. Ihminen tarvitsee konkreettista järkisiältöä elämäänsä, meidän on tarkoitettu viljelemään ruokamme, lämmittämään asumuksemme, hankkimaan lämpimiä vaatteita ym perusasioita, joiden parissa ei nykyisin tarvitse juurikaan operoida, joten vähintään luontoyhteydestä kannattaa pitää kiinni!

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet olemassa, ja jo se on merkityksellistä: joka hengenvedolla olet yhtä luonnon kanssa ja joka liikkeellä muunnat ja siirrät energiaa seuraavaan kohteeseen. Sinussa on valtava määrä potentiaalia. Sun arvo ei katoa mihinkään. Mihin haluat käyttää energiasi? Mikä tekee sut onnelliseksi, entä ympärillä olevat ihmiset? Elämä ei tule lupauksen kanssa, että saisit kaiken, mitä siltä keksit pyytää, eikä kaikki mitä keksimme pyytää, ole lopulta merkityksellistä. Merkitys ja onni voi lopulta löytyä varsin yksinkertaisista asioista.

Huhhuh. Jotain new age shaissea. Elämällä ei ole sinsänsä mitään merkitystä eikä tarkoitusta ja sattumalta täällä ollaan. Jos ei tuon tajuttuaan pysty elämästä iloitsemaan , vaan pitää itseään psyykata tuollaisilla "yhtä luonnon kanssa ja energiat virtailee meridiaania pitkin ja kaikella on tarkoituksensa" skeidalla, niin kärsii aivojen välittäjäaineiden vajauksesta.

ELämä on kovaa, kun kaikella on tarkoitus ja käsikirjoitus.

Zinc

Miksi pitäisi löytää? Itse oivalsin tuon elämän perimmäisen merkityksettömyyden keski-iän kriisissä. Alkuun se ahdisti, mutta nykyään se tuntuu lähinnä helpottavalta. Minun ei enää tarvi olla mitään erityistä, ei saavuttaa mitään, tuntea millään tietyllä tavalla. Olla möllötän hetkestä toiseen kuten tienvarren nokkoset, pihan pikkulinnut tai mikä tahansa muu luontokappale. Olen ja elän vaan, vailla päämäärää tai tarkoitusta. Se on hyvin vapauttavaa, kun luopuu ajatuksesta että joku tarkoitus pitäisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet olemassa, ja jo se on merkityksellistä: joka hengenvedolla olet yhtä luonnon kanssa ja joka liikkeellä muunnat ja siirrät energiaa seuraavaan kohteeseen. Sinussa on valtava määrä potentiaalia. Sun arvo ei katoa mihinkään. Mihin haluat käyttää energiasi? Mikä tekee sut onnelliseksi, entä ympärillä olevat ihmiset? Elämä ei tule lupauksen kanssa, että saisit kaiken, mitä siltä keksit pyytää, eikä kaikki mitä keksimme pyytää, ole lopulta merkityksellistä. Merkitys ja onni voi lopulta löytyä varsin yksinkertaisista asioista.

Huhhuh. Jotain new age shaissea. Elämällä ei ole sinsänsä mitään merkitystä eikä tarkoitusta ja sattumalta täällä ollaan. Jos ei tuon tajuttuaan pysty elämästä iloitsemaan , vaan pitää itseään psyykata tuollaisilla "yhtä luonnon kanssa ja energiat virtailee meridiaania pitkin ja kaikella on tarkoituksensa" skeidalla, niin kärsii aivojen välittäjäaineiden vajauksesta.

Mitä new agea tuossa nyt oli? Ihmisen hengittäessä syntyy hiilidioksidia, kasvien ”hengittäessä” happea. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Energia muuttaa muotoaan, mutta ei koskaan katoa. Aivan tieteellisen ajattelun mukaista tähän asti. Se, että haluaa uskoa tuon olevan merkityksellistä, on tietysti valinta. Sun valintasi olla uskomatta sen merkityksellisyyteen ei tee sinusta yhtään sen parempaa ihmistä.

Sama myös täällä. Elämä on järjestyksessä, taloudellinen tilanne sellainen että pärjään omillani riittävän hyvin, on koulutus, alan työ ja omistusasunto. Teen mielestäni kaiken "oikein", huolehdin itsestäni, liikun 3-5 kertaa viikossa (myös joogaa ym mielelle hyvää tekevää), pyrin syömään säännöllisesti ja nukkumaan riittävästi, kehitän itseäni, tutustun uusiin asioihin ja kokeilen uusia harrastuksia.

Silti olen kovin yksinäinen. Olen etääntynyt lapsuudenperheeni kanssa, kaikilla on omat kuvioinsa, myös elääkkeellä olevat vanhempani ovat niin aktiivisia omissa menoissaan etten heitä juuri näe. Kavereita on ollut, mutta yhteydenpito on vuosien varrella katkennut. Ihmiset ovat muuttaneet toisiin kaupunkeihin, perustaneet perheitä ja tapaavat mielummin vain muita perheellisiä, hankkineet vaativat työt ja paljon harrastuksia eikä kahvitteluun, lenkkeilyyn tai muuhun yhdessäoloon ole enää aikaa kuin muutaman kerran vuodessa, vaikka asutaan samassa kaupungissa. 

Olen ollut vuosia mukana vapaaehtoistoiminnassa, mutta sieltä hankitut kaverit kaikonneet edellä mainituista syistä. Itse harrastus on alkanut käymään työlääksi, tunnollisena ja aktiivisena ihmisenä minulle on kaatunut paljon järjestön pyörittämiseen liittyvää asiaa joka väsyttää ja josta en saa enää iloa sosiaalisen puolen jäädessä kovin vähälle.

Erosin neljä vuotta sitten ja luulin että löytäisin kivan, tavallisen miehen kun haluan taas sitoutua. Kriteerini ovat varmaan korkeammalla kuin nelikymppisellä naisella saisi Suomessa olla, toivon että kumppanilla olisi lämmin sydän, elämä tasapainossa ja jotain samoja kiinnostuksenkohteita. En vain näe iloa siitäkään että ottaisin miehen jonka kanssa en oikeasti halua elämää jakaa. 

Minäkin olin ennen iloinen, sosiaalinen ja aina menossa. Silti olen epäillyt nykytilanteen syyksi sosiaalisia taitojani ja hankkinut tietoa miten niitä voisi kohentaa, mutta siitäkään ei ole mitään valtavaa ahaa-elämystä tullut. 

Elämä on kovin merkityksetöntä, kun ei ole ketään kenen kanssa sitä jakaa, ketään kenen arkikuulumisia kuulla ja myötäelää puolin ja toisin. Kun ei ole puolisoa, sukulaisia eikä ystäviä. Ikävä katkeruus alkaa pikkuhiljaa nousta pintaan, mikä ei auta asiaa ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan uusongelma monella. Ihminen tarvitsee konkreettista järkisiältöä elämäänsä, meidän on tarkoitettu viljelemään ruokamme, lämmittämään asumuksemme, hankkimaan lämpimiä vaatteita ym perusasioita, joiden parissa ei nykyisin tarvitse juurikaan operoida, joten vähintään luontoyhteydestä kannattaa pitää kiinni!

Sisältöä kyllä on nykyelämässä vaikka kuinka, myös sitä konkreettista järkisisältöä. Nykyajan ongelma on sosiaalisten suhteiden vähäisyys. Ennen nuo työt tehtiin yhteisöissä ja porukoissa ja toisia varten. 

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Olen miettinyt, että mitähän varten mä vielä elän. Olen yksin ja yksinäinen, työ on raskasta eikä enää anna muuta kuin palkan. Vapaa-aikani vietän vain kotona, ei huvita yksin lähteä edes lenkille. En viitsi tehdä ruokaa vain itselleni, joten syön vain "jotain". Telkkari ja puhelimen netti ovat ajanvietteeni. Olin ennen iloinen ja sosiaalinen, seurustelin ja harrastin, mutta pikkuhiljaa olen erakoitunut. Erosin halveksivasta ja arvostelevasta miehestä vuosia sitten ja luulin tapaavani vielä jonkun täysipäisen miehen, jonka kanssa elämä maistuisi. Olen huomannut, että unelmat ovat turhia ja olen kateellinen kaikille joilla on perhe ja rakastava puoliso. Itselleni ovat sattuneet kaikki sitoutumiskammoiset baarikärpäset.

Miksi haet baarista?

Vierailija kirjoitti:

Sama myös täällä. Elämä on järjestyksessä, taloudellinen tilanne sellainen että pärjään omillani riittävän hyvin, on koulutus, alan työ ja omistusasunto. Teen mielestäni kaiken "oikein", huolehdin itsestäni, liikun 3-5 kertaa viikossa (myös joogaa ym mielelle hyvää tekevää), pyrin syömään säännöllisesti ja nukkumaan riittävästi, kehitän itseäni, tutustun uusiin asioihin ja kokeilen uusia harrastuksia.

Silti olen kovin yksinäinen. Olen etääntynyt lapsuudenperheeni kanssa, kaikilla on omat kuvioinsa, myös elääkkeellä olevat vanhempani ovat niin aktiivisia omissa menoissaan etten heitä juuri näe. Kavereita on ollut, mutta yhteydenpito on vuosien varrella katkennut. Ihmiset ovat muuttaneet toisiin kaupunkeihin, perustaneet perheitä ja tapaavat mielummin vain muita perheellisiä, hankkineet vaativat työt ja paljon harrastuksia eikä kahvitteluun, lenkkeilyyn tai muuhun yhdessäoloon ole enää aikaa kuin muutaman kerran vuodessa, vaikka asutaan samassa kaupungissa. 

Olen ollut vuosia mukana vapaaehtoistoiminnassa, mutta sieltä hankitut kaverit kaikonneet edellä mainituista syistä. Itse harrastus on alkanut käymään työlääksi, tunnollisena ja aktiivisena ihmisenä minulle on kaatunut paljon järjestön pyörittämiseen liittyvää asiaa joka väsyttää ja josta en saa enää iloa sosiaalisen puolen jäädessä kovin vähälle.

Erosin neljä vuotta sitten ja luulin että löytäisin kivan, tavallisen miehen kun haluan taas sitoutua. Kriteerini ovat varmaan korkeammalla kuin nelikymppisellä naisella saisi Suomessa olla, toivon että kumppanilla olisi lämmin sydän, elämä tasapainossa ja jotain samoja kiinnostuksenkohteita. En vain näe iloa siitäkään että ottaisin miehen jonka kanssa en oikeasti halua elämää jakaa. 

Minäkin olin ennen iloinen, sosiaalinen ja aina menossa. Silti olen epäillyt nykytilanteen syyksi sosiaalisia taitojani ja hankkinut tietoa miten niitä voisi kohentaa, mutta siitäkään ei ole mitään valtavaa ahaa-elämystä tullut. 

Elämä on kovin merkityksetöntä, kun ei ole ketään kenen kanssa sitä jakaa, ketään kenen arkikuulumisia kuulla ja myötäelää puolin ja toisin. Kun ei ole puolisoa, sukulaisia eikä ystäviä. Ikävä katkeruus alkaa pikkuhiljaa nousta pintaan, mikä ei auta asiaa ollenkaan. 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Mitä uutta voisit keksiä?

Joskus elämä menee aika rutiinilla ilman maailmanpelastusmitaleita. Kovin pitkälle ei kannata asiaa ehkä miettiä tai alkaa muuten avaruuden syvyydet, galaksit jne. tuijottamaan takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama myös täällä. Elämä on järjestyksessä, taloudellinen tilanne sellainen että pärjään omillani riittävän hyvin, on koulutus, alan työ ja omistusasunto. Teen mielestäni kaiken "oikein", huolehdin itsestäni, liikun 3-5 kertaa viikossa (myös joogaa ym mielelle hyvää tekevää), pyrin syömään säännöllisesti ja nukkumaan riittävästi, kehitän itseäni, tutustun uusiin asioihin ja kokeilen uusia harrastuksia.

Silti olen kovin yksinäinen. Olen etääntynyt lapsuudenperheeni kanssa, kaikilla on omat kuvioinsa, myös elääkkeellä olevat vanhempani ovat niin aktiivisia omissa menoissaan etten heitä juuri näe. Kavereita on ollut, mutta yhteydenpito on vuosien varrella katkennut. Ihmiset ovat muuttaneet toisiin kaupunkeihin, perustaneet perheitä ja tapaavat mielummin vain muita perheellisiä, hankkineet vaativat työt ja paljon harrastuksia eikä kahvitteluun, lenkkeilyyn tai muuhun yhdessäoloon ole enää aikaa kuin muutaman kerran vuodessa, vaikka asutaan samassa kaupungissa. 

Olen ollut vuosia mukana vapaaehtoistoiminnassa, mutta sieltä hankitut kaverit kaikonneet edellä mainituista syistä. Itse harrastus on alkanut käymään työlääksi, tunnollisena ja aktiivisena ihmisenä minulle on kaatunut paljon järjestön pyörittämiseen liittyvää asiaa joka väsyttää ja josta en saa enää iloa sosiaalisen puolen jäädessä kovin vähälle.

Erosin neljä vuotta sitten ja luulin että löytäisin kivan, tavallisen miehen kun haluan taas sitoutua. Kriteerini ovat varmaan korkeammalla kuin nelikymppisellä naisella saisi Suomessa olla, toivon että kumppanilla olisi lämmin sydän, elämä tasapainossa ja jotain samoja kiinnostuksenkohteita. En vain näe iloa siitäkään että ottaisin miehen jonka kanssa en oikeasti halua elämää jakaa. 

Minäkin olin ennen iloinen, sosiaalinen ja aina menossa. Silti olen epäillyt nykytilanteen syyksi sosiaalisia taitojani ja hankkinut tietoa miten niitä voisi kohentaa, mutta siitäkään ei ole mitään valtavaa ahaa-elämystä tullut. 

Elämä on kovin merkityksetöntä, kun ei ole ketään kenen kanssa sitä jakaa, ketään kenen arkikuulumisia kuulla ja myötäelää puolin ja toisin. Kun ei ole puolisoa, sukulaisia eikä ystäviä. Ikävä katkeruus alkaa pikkuhiljaa nousta pintaan, mikä ei auta asiaa ollenkaan. 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Mitä uutta voisit keksiä?

Sitä olen tässä useamman vuoden yrittänyt miettiä ja keksiä. Olen aloittanut uusia harrastuksia, alkanut liikkumaan aktiivisesti, olen yrittänyt hakeutua paikkoihin jossa tapaa ihmisiä, tutustun uusiin asioihin ja kehitän itseäni jotten jannaisi paikallaan ja olisi laajempi maailmankuva. Silti asiat ei muutu. Hyviä neuvoja otetaan vastaan.