Oliko lapsuutesi onnellinen tai edes huoleton?

Ei ollut. Traumaattinen oli, vaikkei pahimmasta päästä ihan kuitenkaan. T: N47

Ei ollut, vaan täynnä ahdistusta ja pelkoa. Kun olin 3v, korttelissamme sattui tulipalo joka nieli suurimman osan 6 henkisestä perheestä. En osannut läsitellä tuota tietenkään, vaan pelkäsin kuolemaa jo hyvin nuorena. Näin unia palavista ihmisistä ja avunhuudoista. Itkuuni siitä että joku perheenjäsenistämme poistui näköpiiristäni todettiin vain että älä viitsi marista turhaan, eikä ymmärretty että pelkäsin perheenjäsenen puolesta hysteerisesti. Jäin ihan yksin pelkoineni. Vasta kolmekymppisenä pääsin ahdistuksesta eroon. Tätä ei siis kukaan tehnyt tietenkään ilkeyttään.

Lapsuuteni oli onnellinen ja huoleton, samoin nuoruus. Aikuisuus on ollut myös pääasiassa hyvin onnellista ja aika huoletontakin, tai huolia on ollut, mutta niistä on selvitty. N46

Oli onnellinen ja huoleton lapsuus.

Tiedän olevani poikkeus, tällä foorumilla.

Ei ollut. Olin pienestä pitäen kuuntelija ja tukihenkilö traumaattiselle äidilleni (mieshuolet, sairaudet jne.). Lisäksi kävin hänen kanssaan säännöllisesti töissä 9-vuotiaasta lähtien (siivoustyö).

Nykyään itse äitinä varon vuodattamasta mitään huoliani lapsilleni. Vaikeaa on ollut pyristellä irti äidin ikeestä.

Ei ollut. Lapsuuden perheeni ongelmiin kuului toimimaton uusperhe, pettämistä, riitoja, alkoholismia, mielenterveysongelmia, sairautta ja avioero. Nuoruus meni sitten käytännössä ilman vanhempia, toinen katosi alkoholismiin ja toinen uuden avopuolison luokse.

Silti minusta tuli yhteisökelpoinen ja olen onnellinen oman perheen kanssa. Eli ei se onneton lapsuus ja nuoruus kaikkea tuhonnut.

Varmaan ihan tavallinen aikansa lapsuus jatkuvine vertailuineen paremmin pärjääviin sekä urheilussa että koulussa (ja ne riittivät perusteluiksi minkä tahansa epäämiselle), epäloogisine määräyksineen ja sääntöineen (, jotka pätkivät mielivaltaisesti joskus ja joskus ei) sekä molemmilla vanhemmilla omien sukulaisten mielistelyineen ja heidän omia jälkeläisiään parempina pitämisineen.

Ei todellakaan ollut. Stressasin perheen taloudellisesta tilanteesta jo pienenä ja pelkäsin läheisteni kuolemia ja orpokotiin joutumista.

Sinänsä ironista, koska perheenjäseneni olivat hyvin väkivaltaisia (henkinen, fyysinen & seksuaalinen) minua kohtaan ja toisinaan sanoivat toivovansa kuolemaani/ tappavani minut eikä se aina välttämättä kovin kaukana ollut. Lapset vaan monesti kaikesta kokemastaan huolimatta rakastavat etenkin vanhempiaan pyytteettömästi.

Kaikesta huolimatta nyt aikuisena elämäni on hyvää ja huoletonta (mitä nyt toisinaan pelkään omien lasten menettämistä, mutta se nyt on varmasti normaalia). Ja ehkä taustani johtuen osaan arvostaa hyvin pieniäkin arkisia asioita ja toisinaan saatan vaikuttaa tavallista onnellisemmalta, kun en halua valittaa asioista.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ihan tavallinen aikansa lapsuus jatkuvine vertailuineen paremmin pärjääviin sekä urheilussa että koulussa (ja ne riittivät perusteluiksi minkä tahansa epäämiselle), epäloogisine määräyksineen ja sääntöineen (, jotka pätkivät mielivaltaisesti joskus ja joskus ei) sekä molemmilla vanhemmilla omien sukulaisten mielistelyineen ja heidän omia jälkeläisiään parempina pitämisineen.

No ei kuulosta sinun lapsuutesi yhtään normaalilta. Ei meillä ainakaan ollut koskaan mitään vertailua, outoja määräyksiä tai käskyjä, mielistelyitä tai muutakaan.

Yritä sinäkin päästä tuosta vihamielisyydestä irti, sillä olet jo aikuinen ja asia on vain ja ainoastaan sinun käsissäsi nyt. Älä ainakaan jatka sitä eteenpäin.

Ei ollut. Ja olen tajunnut sen vasta nyt vähän yli nelikymppisenä.

Oli onnellinen ja turvallinen. Varmaan kiitos sen, en nykyäänkään koe vastoinkäymisiä juurikaan minään vaan kaikesta selvitään. Elämä on aina ollut mulle tosi helppoa ja huoletonta ja on yhä edelleen vaikka on nykyään omaa perhettäkin. M35

Ei ollut onnellinen. Molemmat vanhemmat alkoholisteja. Ahdistava ja pelokas lapsuus. Vanhemmat riitelivät usein. Joivat paljon viikonloppuisin ja tissuttelivat arki-illat.

Harrastivat kännissä seksiä avoimesti, joskus viikonloppuisin kävi toinen pariskunta kylässä jonka kanssa harrastivat seksiä. Aina ei ollut ruokaa vaikka rahaa vanhemmilla oli. Jo hyvin nuorena pyöritin kotia. Olen siivonnut jo ala-asteikäisenä useat oksennukset, kuset ja pari kertaa veretkin lattialta. Sukulaismies kävi meillä usein ryyppäämässä ja minun piti aina mennä istumaan hänen syliin ja hän silitteli ja hiplaili minua. Vanhemmat hyvin kouluttautuneita ja tienaavia. Elimme sellaista kulissit kunnossa-elämää. Kotiin en ikinä vienyt kavereita, vapaa-ajat olin yksin kotona. Olin hiljainen kiltti tyttö, koulussa keskiverto oppilas, ei ikinä ongelmia niin ei kukaan osannut edes arvata.

Mutta nyt 37-vuotiaana elän onnellista elämää. Vanhempiin en pidä yhteyttä.

Sekä että. Äiti sairastui kun olimme vielä pieniä. Ja mielestäni lapsuus ei ole sen huolettomampaa kuin aikuisuuskaan, huolet on lapsella erilaisia. Silti muistan paljon onnellisia hetkiä, joulut ja kesät jne. Lapsena kokee asiat niin suurina elämyksinä, toki myös pelot ja surut ovat voimakkaampia. Voiko kenenkään lapsuus tai mikään vaihe elämässä olla puhdasta onnellisuutta?

Kuka kertoo pahimman tarinan? Kyllä ei ole ollut lapsuus heleppoa aekaa...

Nuoruuteni sattui aikaan, jolloin vl-yhteisöissä oli kammottavia traumatisoivia hoitokokouksia, ulossulkemisia, suoranaista kiusaamista. Se oli hyvin ahdistavaa aikaa. En ole enää vl ja myös liikkeestä lähteminen oli raskas prosessi, toisaalta kyllä riemullinen.

Ei ollut, eikä ollut nuoruuskaan.

Isän alkoholismia ja fyysistä väkivaltaa, äidin henkistä väkivaltaa, koulukiusaamista jne.

Onnellinen lapsuus. Kyllä mua piiskattiin, mutta se nyt oli vaan tapa. Kristityn piti piiskata lasta. Ei vanhemmat siitä koskaan tykännyt.

Reiluuden nimissä, kyllähän minä sain tuta äidiltäkin fyysistä väkivaltaa enkä pelkkää henkistä. Tukasta repimistä, potkimistakin kerran ja hengarilla mätkimistä. Joo.

-16-

Lapsuuteni oli hyvin turvallinen. Meillä ei käytetty lainkaan alkoholia. Isä kävi töissä ja oli rauhallinen ja mukava nallekarhu. Äiti oli lähes koko lapsuuteni kotona. Meitä ei koskaan lyöty eikä piiskattu. Illalla luettiin yhdessä ja joskus katsottiin telkkaria. Vanhempani olivat uskovaisia ja iltarukous luettiin aina. Joka ilta käytiin läpi asioita, joista oltiin kiitollisia.

up