Omat kaverikokemukset heijastuu miten suhtautuu lasten kaverikokemuksiin.

Mulla oli sinällään ihan tavallinen lapsuus mitä tulee kavereihin. Ala-asteella oli kavereita koulussa ja kotona. Koskaan ei kiusattu. Mutta yläasteella putosin väliin. En ollut se riekkuja enkä kaupungilla viikonloppuisin pyörijä vaan kotihiiri. Silloin ei ollut kännyköitä ja kynnys hakea kaveria tai soittaa oli jostain syystä iso. Jäin siis yksin. Joskus kavereiden kanssa leffassa, mutta ei edes joka kuukausi. Koulussa välitunneilla oli kavereita ja edelleenkään ei kiusattu. Mutta ne kesät ja viikonloput... *huokaus* Aina yksin kun muut menivät menojaan ja minä en osannut olla aktiivinen osapuoli.

Nyt pelkään, että omat lapset joutuvat samaan loukkuun. Teini ei saa kysytyksi kavereita ellen yllytä. Pirullista vielä, meillä on xbox, muilla pleikkarit. Siellä he pelaavat keskenään ja sopivat menoista. Täysin ymmärrettävää. Ei tällä väliä, jos tämä meidän teini edes kysyisi whatsappissa onko suunnitelmia tai tehtäisiinkö jotain kavereilta. Mutta hänellä on vain parhaan kaverinsa numero! Kun kysyn miksi et ole pyytänyt? "No, en vain ole saanut aikaiseksi." Ja mulle iskee paniikki, koska en halua hänen kokevan samaa. Eli jäävän yksin vapaa-aikana. Siirrän omat pelot häneen. Ei kaveria joka päivä tarvita, mutta kun toinen ei osoita mitään sosiaalista aktiivisuutta tai pelisilmää. Tiedän, että hän kuitenkin tykkäisi mennä. Olen sanonut hänelle, että jos hän ei koskaan kysy kavereilta, ei häntäkään kysytä mukaan. Se on vastavuoroista.

En nyt tiedä pyydänkö vinkkejä vai mitä. Ärsyttää vain tämä tilanne.