Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten voin olla näin kylmä ihminen, vai olenko jotenkin sairas mieleltäni?
19.08.2020 |
Musta tuntuu, että olen jotenkin tunteeton, tai erilainen kuin muut. Mitä tämä voi olla? Kolme erittäin läheistä ja rakasta ihmistä on kuollut tässä kuuden vuoden aikana. Ei kaikki kerralla vaan parin vuoden välein. Kaikki kuolivat ns. yllättäen, ei minkään sairauden vuoksi. Joka kerta kun joku kuoli, itkin ensimmäisen päivän ja tunsin suurta tuskaa ja olin todella surullinen niinkuin "kuuluukin". Myös toisena päivänä olin surullinen ja välillä itku tuli kun ajattelin asiaa. Mutta sitten.. ei mitään. Ei surua, ei itkua, ekä edes ajattele enää asiaa. Joka kerta kun muutaman viikon päästä on ollut hautajaiset, olen siis ihan todella joutunut ajatuksissani pinnistämään, että kyyneleitä tulisi ja näyttäisin edes surulliselta.. vaikka muut ihmiset ovat ympärilläni olleet täysin poissa tolaltaan surun vuoksi.
Muuten tunne-elämäni on normaali. Olen ihan ns. normaali ihminen, eikä minulla ole mitään diagnooseja tai muutakaan. Minulle on lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtunut todella paljon pahoja asioita, ja tuntuu että mikään ei enää nykyään hetkauta. Olen positinen elämän suhteen, yleensä aina iloinen, auttavainen, empaattinen muiden surua kohtaan, ja kiltti ihminen. Mutta kun joku läheiseni kuolee, tai jotain muuta pahaa tapahtuu nykyään minulle olen vain pienen hetken surullinen ja ajattelen vain päässäni, että no voi että, ei voi mitään. Elämä jatkuu ja unohdan koko asian.
Mitä tää voi olla? Eihän tää ole ihan normaalia. En todellakaan uskaltaisi kenellekkään tutulleni kertoa, mitä pääni sisällä ajattelen. En tahallani ole näin kylmä. Muut tunteet toimivat normaalisti, rakastan lujaa, tunnen vihaa jos olen vihainen yms. Mutta suru... en vain tunne sitä.
Kommentit (68)
Ovatko nuo ihmiset olleet iäkkäitä? Minulta on kuollut pari läheistä, rakasta ihmistä. Yksi oli vaikeasti sairas. Olin surullinen ja itkuinen noin kuukauden ajan, minkä jälkeen suru poistui yllättäen melkein kokonaan. Yksi oli vanha, mutta kuoli yllättäen. Olimme olleet aiemmin todella läheisiä, mutta viimeisinä vuosinaan hän oli ollut minulle toisinaan ilkeä lievän dementian takia. En tuntenut juuri mitään. Yksi rakas ystäväni oli aika huonossa jamassa ollut jo pitkään, siinä mielessä pääsi pois. Itkin rajusti pari päivää, tämäkin kuolema oli yllättävä. Sen jälkeen kaipailen häntä välillä, mutta en tunne mitään kovin rajua. Hyväksyn että hän on poissa ja parempi kai näin.
Muutama luokkatoveri ja kiinnostava, mutta ei edes kovin läheinen ihminen ovat kuolleet eri aikoihin elämässäni. Näitä nuoria muistelen välillä kaipauksella ja kuvittelen, että millaista olisi, jos vielä voitaisiin tavata ja jutella.
Minullakin elämä on ollut tosi vaikeaa ja ehkä sen takia en vaan näe sitä kamalan pahana, että elämä kultakin loppuu. Vaikka en usko varmuudella tuonpuoleiseen, niin tuskan päättyminen on ainakin melko varmaa. Kukaan tuntemistani ihmisistä ei tietääkseni ole niin pahakaan, että joutuisi esim helvetti in, jos sellainen sattuu olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko Ap nainen vai mies?
Tuollaisen surun äkkiä läpikäyminen on joskus aivojen puolustusmekanismi
Eivät ole olleet iäkkäitä. Yksi oli vasta lapsi (sisareni lapsi), toinen alle kolmenkymmenen, ja kolmas noin nelikymppinen. Ja kaikki tosiaan läheisiä minulle. Mietin tässä vain, että onko olemassa jokin sairaus joka aiheuttaa mielelle tällaista? Että on näin kylmä? -Ap
Niinkuin minun kynästä kirjoitettu tuo tunnemaailma.
Et mun mielestä ole tunteeton ihminen. Itse koen olevani aika samantyyppinen kuin sinä ihmisenä. Itken ehkä päivän kaksi, hautajaisissa taas voin olla haikein mielin, mutta usein mulle käy niin, että hautajaistunnelma itsessään on herkistävä, muttei sen enempää sure ihmisen poismenoa mitenkään näkyvästi. Ihmiset käsittelee jokainen eri tavalla surun ja suruprosessi on jokaisella erilainen. Joku kykenee menemään jo seuraavana päivänä töihin, vaikka joku todella läheinen on kuollut. Toinen taas menee menetyksestä työkyvyttömäksi pitkäksi aikaa. Kumpikaan ei ole sen huonompi tai tunnekylmempi ihminen. Se on vain henkilökohtainen tapa prosessoida surua.
Niinhän se on elämässä, että se jatkuu menetyksestä huolimatta, ja itse ainakin ajattelen usein myös että, ehkä tuonpuoleisessa tavataan taas, ja jos ei niin ei voi mitään.
Näen myös että hyväksyn nopeasti läheisen poissaolon ja koen ehkä, että elämäni palautuu suht normaaliksi menetyksestä huolimatta. Sopeudun myös tilanteeseen kun eihän tosiaan menetettyä saa enemmän suremallakaan takaisin. Jäljellä on vain muistot ihmisestä mitä vaalia ja elämä jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sinun pitäisi surra pidempään?
Kun äitini ja mummini kuolivat, olin kiitollinen siitä, että pitkään sairastaneet ihmiset pääsivät kärsimyksistään. Mietin ja kaipaan heitä, mutta en käy haudoilla.
Pidin heihin tiivistä yhteyttä, kun he olivat elossa ja vein mm. kukkasia.
Ihmiset ovat erilaisia.
Ja tosiaan suru voisi olla mihin tahansa liittyvää. Jos ajattelen vaikka, että taloni palaisi, ja menettäisin vaikka kaiken omaisuuteni. Niin ajattelisin vain päässäni, että voi voi missä nukun ensi yön, ja täytyy varmaan alkaa katsella jostain uusia vaatteita ja tavaroita. Siis, että mikään ei oikeasti hetkauta. Olen kuullut, että masentuneilla yleensä tällaista välinpitämättömyyttä. Mutta kun siitäkään ei ole kyse, koska en ole millään tavalla masentunut, vaan ajattelen vaan liian positiivisesti? -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan se olla, että sinulla ei ole tilaa surulle omien asioittesi takia tai olet joutunut aina olemaan tehokas ja rationaalinen asioiden käsittelyssä, mikä mekanismi ei muutu, vaikka surun aiheet ovatkin erilaisia nyt. Arvailen vaan. Sinun sijassasi, jos olisi rahaa niin juttelisin ehkä yksityisen psykiatrin tai kokeneen psykoterapeutin kanssa asiasta. Julkisella ei ehkä kannata mainita, koska tuo ei varmaan vaadi mitään välttämätöntä hoitoa, kun pystyt täysin toimimaan arjessa.
Mulla on täysin sama juttu. Jos itken, se tapahtuu samana tai seuraavana päivänä. Sitten elämä jatkuu. Hautajaisissa en tunne oikein mitään. Kerran kun äiti itki hautajaisissa niin minulle tuli vähän surullinen olo äidin puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miks kaikesta pitää tehdä ongelma. Mun mielestä sun tilanne vaikuttaa melko normaalilta.
Toisilla vain aivot prosessoi tuollaiset asiat nopeasti. Itse en ole surrut kuolemia enkä miehiä enkä yhtään mitään yhtä kahta päivää pidempään vaikka muuten onkin herkkä pienemmästäkin asiasta ja vollottaa ties mitä typeriä telkkariohjelmia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaalia traumatisoituneelle. Aivosi on oppinut " pomppaamaan" kriisistä takaisin jaloilleen säilyttääkseen toimintakykysi. Sellaiselta joka ei ole kulkenut kriisistä kriisiin ei asia luonnistu niin helposti.
On täysin normaalia olla jopa iloinen, kun kärsivä ihminen pääsee pois tästä järkyttävästä elämästä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Kaikki eivät jää vellomaan siihen suruun ja itke kuukausi tolkulla. Eikä se tarkoita että olisi kylmä ja tunteeton. Ei kukaan toinen voi määrätä kuinka pitää surra. Kun äitini kuoli niin itkin vain sinä päivänä kun hän kuoli ja pystyin heti jatkamaan normaalia elämää. Omien lasten takia oli vähän pakkokin. Mutta ei se tarkoita ettenkö olisi ollut surullinen ja ajattelen äitiäni päivittäin yhä kun hänen kuolemastaan on jo 10 vuotta. Yleensäkään en arvostele ja määritä itseäni muiden mielipiteiden mukaan. Minä olen minä ja en ole sen huonompi tai parempi kuin muutkaan.
Kiitos vastauksistanne. Eli voi siis olla ihan normaalia, vaikka en surekkaan asioita. - Ap
Kaikesta sitä ihmiset nykyään tekeekin ongelman tai tuntee syyllisyyttä. Pitääkö kaikki ylianalysoida? Ja pitääkö kaikkien ihmisten olla samasta muotista ollakseen "normaali"?
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksistanne. Eli voi siis olla ihan normaalia, vaikka en surekkaan asioita. - Ap
On se Ap normaalia. Sinua pitäisi jonkun halata kunnolla, olet läpikäynyt raskaita asioita. Älä syytä itseäsi enempää
Et kaipaa draamakuningattaren roolia. Toiset itkee ja volisee ja hakee saikkua kuukausitolkulla ja märsää tutuille. Sitten ihmettelevät, kun kaverit kaikkoaa, kun kukaan ei jaksa
Mitä ihmeellistä tuossa on?
Ei minuakaan hetkauta jonkun kuolema, ehkä oman lapsen, mutta sitä en halua kokeilla.
Äiti kuoli vuosi sitten, eräs kaveri alkukesästä.
Alue: Aihe vapaa
Veikkaan, että sinulla on hyvä resilienssi.