Miks ette irtisanoudu jos vihaatte työtänne?

Kuka sen asuntolainan sitten maksaa?

Mitäs jos uutta duunipaikkaa ei löydykkään niin helposti?

Etsin uutta työtä ja en voi irtisanoutua, koska sitten en pärjää rahallisesti. Irtisanoudun sillä sekunnilla, kun saan uuden työn.

Ei ap ole mistään irtisanoutunut. Lapsellinen kokoomustrolli.

Itse olen irtisanoutunut vasta sitten, kun uusi työpaikka on hankittu. Nimet paperissa. 

Jotain työtä olisi kuitenkin tehtävä. Niin mikä kertoisi siitä, että jokin muu työ olisi sellaista, jota rakastaa? Itse ainakin vihaan työntekoa aivan yleisesti.

Koska en usko, että löydän uutta työtä. En ole löytänyt nytkään, vaikka haen koko ajan.

Käsi ylös, kuka oikeasti rakastaan omaa työtään. Ei varmaan juuri kukaan, mutta pakkohan siellä töissä on käydä.

180000 asuntolainaa niin sitä ei työmarkkinatuella makseta. Eli pakko on olla pankin orjana. Eri asia jos voi vaihtaa suoraan muualle töihin mutta ei ole isommin paikkoja vapaana.

Vierailija kirjoitti:

Käsi ylös, kuka oikeasti rakastaan omaa työtään. Ei varmaan juuri kukaan, mutta pakkohan siellä töissä on käydä.

Ei ole pakko, ihme hölötystä. Pakko on vaan maksaa verot ja kuolla.

No kun on 25v tehnyt samaa työtä, niin uramahdollisuudet on nolla. Voin vaihtaa firmaa, mutta työ pysyisi samana. Tai toisaalta lähteä tekemään jotain ”alempaa” työtä, kuten mennä kioskin kassalle. Mutta ei sekään houkuttele ja tuskin olisin ainakaan onnellisempi. No miksi en lähde opiskelemaan? En pääse lääkikseen tai oikikseen, siksi. Eikä mua kiinnosta opiskella mitään muuta. En olisi onnellinen peltiseppänäkään.

Rahan takia tätä on siis jaksettava. Köyhänäkään en olisi onnellinen. Tämä mun elämä on ns. ”pienimmän haitan malli”.

Tosi hyvä palkka ja pystyn tekemään etätöitä. Saan päivän työt tehtyä neljässä tunnissa ja lopun ajan teen kotihommia tai ihan jotain muuta. Kyllä tuon neljä tuntia jaksaa päivässä vaikka aika puuduttävaa työtä on. Panostankin enemmän vapaa-aikaan. 

Olen 54 vuotias, uuden paikan saaminen iän takia aika mahdotonta.

En vihaa työtäni, mutta jotkut asiat vaikuttavat merkittävästi työssä jaksamiseeni ja viihtymiseen. En ole lopettanut, koska en uskalla enkä halua jäädä tyhjän päälle. Pelkään, etten saa enää ikinä mitään töitä. Elättelen toiveita, että nykyiseen tulisi jotain muutosta. On kyllä ihailtavaa, että joku uskaltaa lähteä toteuttamaan unelmiaan ja elää väliaikaisesti epävarmassa tilanteessa. 

En varsinaisesti vihaa työtäni mutta uutuuden viehätys on hävinnyt hyvän aikaa sitten. Motivaationi vaihtelee suuresti.

Juuri näin, lähtisin heti jos olisi uusi järkevä työpaikka, jonka palkka ei olisi huonompi tai paljoa huonompi kuin nykyisessä, mielummin parempi. Kun on asuntolainaa ja elätettäviä, niin ilman lottovoittoa, iso perintöä tai hyvätuloista ukkoa,  en viitsi  tuhlata aikaa moisesta haaveilemiseen. Tosin heti kun tilanne alkaa muuttumaan, alan miettimään tuota. Olen kyllä jo työelämää nähnyt ja todella, todella kaikkea kusimaista voi tapahtua, eikä mikään mene luvatun tai suunnitellun mukaan lähtien työtehtävistä  ja palkkakin voi muuttua, kun esimies ei tykkää pärstästä tai on muuten kade. Tiedän jo kokemuksesta että on paljon veemäisempiä työpaikkoja kuin nykyinen kun tein läpi opiskeluajan kaikenlaista hanttia vessojen siivouksesta puhelinmyyntiin ja siitä maksettiin mitä maksettiin. Toinen juttu tietenkin huijarifirmat joissa palkkojen perään sai soitella ja muut sählingit. Ja vaikka saatkin uuden työpaikan ja omasta mielestä ja muittenkin mielestä hoidat homman loistavasti, voi todella olla mahdollista, että soppari päättyy koeaikaan eikä entiseen työpaikkaan ole paluuta. Näin keski-ikäisenä täti-ihmisenä ilman huippuhohdokasta koulutusta, fantastista työkokemustaustaa ja ilmiömäisiä it-koodaus sun muita taitoa enkä myöskään omaa lehmän hermoja jos joudun kuuntelemaan asiakaspalvelussa kuukaudesta toiseen kiukkuisia asiakkaita... en haaveile nyt työpaikan vaihdosta - minun tuurilla astun miinaan. Ja noita koeajalla irtisanottuja on lähipiirissä, sen jälkeen on vitsit vähissä keski-ikäisellä joka on jo työelämässä vanhus.... p.s. lähipiirissäni on myöskin n. 35 v perheenäiti joka nai todella rikkaan huomattavasti vanhemman miehen, ko. henkilö ei palannut mammailun jälkeen enää työelämään vain freelanceilee ( huom tulot ihan nappikauppaa), pelaa tennistä  ja hoitaa kaverisuhteitaan, nättikasvoinen ja osasi haukkana napata jackpotin, niin silläkin pääsee ikävästä duunista veks... 

Vihaan työtäni, mutta olen 47 vuotias eli kukaan ei palkkaisi näin vanhaa jos irtisanoutuisin.

Vierailija kirjoitti:

No kun on 25v tehnyt samaa työtä, niin uramahdollisuudet on nolla. Voin vaihtaa firmaa, mutta työ pysyisi samana. Tai toisaalta lähteä tekemään jotain ”alempaa” työtä, kuten mennä kioskin kassalle. Mutta ei sekään houkuttele ja tuskin olisin ainakaan onnellisempi. No miksi en lähde opiskelemaan? En pääse lääkikseen tai oikikseen, siksi. Eikä mua kiinnosta opiskella mitään muuta. En olisi onnellinen peltiseppänäkään.

Rahan takia tätä on siis jaksettava. Köyhänäkään en olisi onnellinen. Tämä mun elämä on ns. ”pienimmän haitan malli”.

Tämä "pienimmän haitan malli" kuvaa aika hyvin omaakin tilannettani.

Työni on kammottavaa, mutta olen 56-vuotias ja olin viisi vuotta kotona syöpähoitojen vuoksi. 

Kuka haluaa palkata minut?