Miten kertoisit _rehellisesti_ lapsiperhe-elämästä lapsia harkitsevalle?

Jos haluaa elää helppoa elämää, lapsia ei pidä hankkia. On ihana vaihe, kun ei ole vielä lapsia. Kannattaa pitää se sellaisena.

Synnytys on kamala, vauva-aikana jää unet vähiin. Lapsen ollessa 3-4 vuotias helpottaa.

Miksi pitäisi? Ei se, miltä mun kertomus kuulostaa tai ei kuulosta, tarkoita mitään jonkun toisen elämän kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Synnytys on kamala, vauva-aikana jää unet vähiin. Lapsen ollessa 3-4 vuotias helpottaa.

Tässä esimerkki siitä, mitä puhun. Esim. mä olin toisen synnytyksen jälkeen sitä mieltä, että voisin tehdä tämän vielä monta kertaa uudestaan, mutta kun meillä oli lapsiluku täynnä, niin eipä tule enää synnytyksiä eteen. Eri asiat ovat eri ihmisille erilaisia.

nro 3

Sun tulee edes ajatuksen tasolla olla valmis luopumaan yksityiselämästä ja perheen ulkopuolisista menoista vähintään 7 vuodeksi. Sen jälkeen alkaa jo vähän helpottamaan, ja siinä vaiheessa kun lapsi suunnittelee muuttavansa omilleen, huomaat miettiväsi, että nyt se retku hylkää sut, ja joudut ihan yksin tutustumaan puolisoosi uudelleen.

Vaikka se on usein työtä täynnä, jälkeenpäin useimmat ajattelevat sen olleen elämän parasta aikaa. Se on todellakin täyttä elämää. Eikä mikään ole ihanampaa kuin saada olla ihmistaimen äiti tai isä. Myöhemmin kaipaa niitä hetkiä, kun sai nukkua tuhisevan pienen otuksen kanssa ja herätä ihmettelemään kaikkea kivestä perhoseen. Yöheräilyt ynnä muut unohtuvat. Kyllä sitä sitten ehtii myöhemminkin nukkua ja harrastaa omiaan. Lapsi on pieni vain ohikiitävän hetken.

Synnytys oli hirveää, pikkulapsiaika oli raskasta enkä olisi uskonut, miten väsynyt voin olla. En olisi myöskään voinut uskoa, miten ihana oma lapsi on ja miten paljon häntä voi rakastaa. Sitä ei voi uskoa, ennen kuin kokee.

Mä olen hieman jäävi sanomaan, sillä mulla on neljä lasta eli mulle lapsiperhe-elämä on ollut helppoa.

Välillä on härdelliä ja kiukkuisia lapsia, mutta sitten huomaa, että "meidän vauva" täytti justiinsa 15v, miten siitä yhtäkkiä tuli noin iso?! Ei ole enää pieniä tahmatassuja tässä perheessä.

Ekaksi, pakko sanoa, etten tiennyt niin kaiken voittavasta rakkaudesta mitään ennen lapseni syntymää. Positiiviset ensin.

Tokaks, menetät yöunesi, vessarauhaa omille yksityisille toimille ei enää välttämättä ole, olet alituisessa hälytysvuorossa vuosikausia (olit sitten kotona, tai töissä), mielenrauha on pahimmillaan mennyttä, mietit millä kaikilla tavoilla voit pilata lapsesi elämän ymmärtämättömyyksissäsi, mitä kaikkea pahaa maailma voi sun lapselle tehdä jne. jne. 

Lopetetaan positiiviseen, kun lapsesi sanoo ensimmäisen sanan, hymyilee sulle tahraisella naamallaan ja juoksee syliisi; sama se minkä ikäisenä. OLI KAIKEN VAIVAN VÄÄRTI!

Kertoisin että tukiverkottoma tämä on raskasta. Todella raskasta. Mulla ja miehellä ei ole ollut 14 vuoteen ainuttakaan kahdenkeskistä yötä ”lapsivapaata”. Ei ole tukiverkkoa ja edes rahalla ei saa yön yli hoitajaa. Ekat 10v jaksettiin mutta sen jälkeen on parisuhde ollut vähän niinkuin romuna.

Vierailija kirjoitti:

Kertoisin että tukiverkottoma tämä on raskasta. Todella raskasta. Mulla ja miehellä ei ole ollut 14 vuoteen ainuttakaan kahdenkeskistä yötä ”lapsivapaata”. Ei ole tukiverkkoa ja edes rahalla ei saa yön yli hoitajaa. Ekat 10v jaksettiin mutta sen jälkeen on parisuhde ollut vähän niinkuin romuna.

Lisäisin siis vielä sen että meilläkin isovanhemmat oikein mankui lapsenlapsia vuosia. Kun saivat, ilmoitettiin että missään emme sitten auta, koskaan, jokainen hoitakoon omansa. Edes hätätilanteessa poikkeustapauksessa eivät auttaneet puolta tuntia... eli vaikka luulet että on tukiverkkoa niin sitä ei sitten ehkä olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi? Ei se, miltä mun kertomus kuulostaa tai ei kuulosta, tarkoita mitään jonkun toisen elämän kannalta.

No vaikka siksi kun ap kyseli... ? 😊

Elämä on pois päältä ja koomassa sen aikaa kun lapset asuu kotona. En nyt muuta osaa sanoa. Rakkaita ihmisiä ne tietysti on.

Lapsi voi olla vammainen tai erityislapsi.

Sanoisin, että päivääkään en vaihtaisi. Meillä on kolme lasta ja en ole kokenut perhe-elämää ollenkaan hankalana. Lasten ollessa pieniä olin kahdeksan vuotta kotona ja lapset muistelevat vieläkin tuota rauhallista aikaa hymyssä suin. Mieskin sanoi, että hänellä oli hyvä mieli käydä töissä ja ulkomaan työmatkoilla ainakin kerran kuukaudessa, kun tiesi, että meillä on kotona varmasti kaikki oikein hyvin. Yöheräilyt eivät häirinneet minua, vaan otin ne lungisti. Meillä ei ollut paljon suunniteltuja ja aikataulutettuja menoja, vaan teimme mitä halusimme ja hissukseen.

Lapseni ovat jo isoja teinejä ja odottelen lapsenlapsia innokkaasti. Haluan olla heille yhtä pullantuoksuinen mummo kuin olin pullantuoksuinen äitikin lapsilleni.

Olen 27-vuotias ja nyt tuntuisi siltä että ensimmäinen lapsi olisi tervetullut, vielä muutama vuosi sitten ajattelin että ei todellakaan. Mietin vaan että kun on mt-taustaa ja muuta remppaa niin mites se vauva ja taapero aika....

Parisuhteessa siis olen ja mies on myöntyväinen asian suhteen. 

Jos olisin tiennyt kaiken, minkä nyt tiedän, en olisi hankkinut lapsia. Ei siksi, etteivätkö olisi tärkeintä ja rakkainta maailmassa, vaan juuri siksi, että ovat. Huoli alkoi, kun sain tietää raskaudesta, ja syvenee edelleen, vaikka lapset ovat jo aikuisia. En koskaan sopeutunut ajatukseen, että vaikka itse olen järkähtämätön ja mitään pelkäämätön, voi minua vahingoittaa lasteni kautta.

Tunteiden vahvistuminen oli itselle yllätys. Jos ennen skaala oli +10/-10, niin lasten myötä se olikin +100/-100. Olin nuorena hyvin rakastunut mieheeni, mutta en sentään itkenyt sen vuoksi. Rakkautta löytyi joka lapsen myötä aina vain lisää, eli rakkauden määrä ei puolittunut kuten pelkäsin.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin tiennyt kaiken, minkä nyt tiedän, en olisi hankkinut lapsia. Ei siksi, etteivätkö olisi tärkeintä ja rakkainta maailmassa, vaan juuri siksi, että ovat. Huoli alkoi, kun sain tietää raskaudesta, ja syvenee edelleen, vaikka lapset ovat jo aikuisia. En koskaan sopeutunut ajatukseen, että vaikka itse olen järkähtämätön ja mitään pelkäämätön, voi minua vahingoittaa lasteni kautta.

Onneksi et ole agentti, tai muutenkaan vaarallisessa ympäristössä? Sillä se kaikki pitää jättää, mut voidaan vaikka tappaa, mut, että joku tekisi pahaa mun lapsille. Vain kuolleen ruumiini yli.