Moni tunnistaa parisuhdelaiskuudeksi kutsutun ilmiön: kun alkuhuuma haihtuu, yhdessäolosta tulee yhä useammin sohvalla nyhjäämistä

LAinaus artikkelista:

KYSEESSÄ voi olla parisuhdelaiskuus. Termiä on käyttänyt julkisuudessa perheneuvoja Jukka Salomäki, ja se viittaa suhteen väljähtymiseen: Molemmat nököttävät töiden jälkeen tabletteineen väsyneinä omissa nurkissaan.

Väestöliiton johtava asiantuntija, psykoterapeutti Heli Vaaranen pitää termiä mainiona. Hänkin tunnistaa ilmiön.

Vaarasen mukaan kyse on kirjaimellisesti laiskuudesta. Lisäksi taustalla voi olla tottumus tai käsitys siitä, että ”näillä mennään”. Vaarasen mukaan ajatus on petollinen, koska parisuhteessa oleminen ei ole pakollista.

Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.

Miksi huomion pitäisi aina olla 100% toisessa? En vielä asu mieheni kanssa yhdessä, mutta silti olemme välillä "yhdessä erikseen". Välillä sitä vaan haluaa tehdä vähän aikaa omiaan vaikka toinen on siinä vieressä.

Mitä siis pitäisi tehdä? Meillä on yhteistä aikaa sen jälkeen kun lapset menee nukkumaan. En nyt hirveän monenlaista yhteistä tekemistä kotona keksi. Minusta esim. sarjojen katsominen netflixistä yhdessä on ihan kivaa.

Oikea parisuhde alkaa vasta alkuhuuman jälkeen. Alkuhuumassa ihminen on psykoosin kaltaisessa tilassa yleensä. Vain persoonallisuudeltaan hyvin kehittyneet yksilöt voivat olla alusta lähtien melko normaaleja. Mistään laiskuudesta ei ole lainkaan kyse eikä parisuhde vaadi mitään erityistä työtäkään, sen enempää kuin aito ystävyyskään. Jos henkinen yhteys vain toimii. Jos se ei toimi, niin parisuhde ei voi toimia.

Mitä vikaa sohvalla nyhjäämisessä on, jos se tehdään yhdessä? Se on eri asia, jos kumpikin tekee jotain yksin (omalla älylaitteellaan), vaikka muuten olisi vierekkäin.

Aikuisten ihmisten ei tarvitse olla koko ajan toisiinsa liimautuneina kiinni. Eihän kukaan jaksa sellaista pidemmän päälle.

Minulle tuli mieleen kämppissuhteen kaltainen suhde. Asutaan kyllä saman katon alla, mutta ainoa yhteinen tekeminen on paneminen (ei esim. käydä treffeillä tai muuten ulkona jne). Mutta kerta kaikki toimii niin ei jakseta etsiä parempaa suhdetta. Sellainen totuttu turvallinen eläminen, johon ei jakseta panostaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli mieleen kämppissuhteen kaltainen suhde. Asutaan kyllä saman katon alla, mutta ainoa yhteinen tekeminen on paneminen (ei esim. käydä treffeillä tai muuten ulkona jne). Mutta kerta kaikki toimii niin ei jakseta etsiä parempaa suhdetta. Sellainen totuttu turvallinen eläminen, johon ei jakseta panostaa.

Kämppiksethän lähes aina panevat toisiaan, vaikka olisivat samaa sukupuolta.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli mieleen kämppissuhteen kaltainen suhde. Asutaan kyllä saman katon alla, mutta ainoa yhteinen tekeminen on paneminen (ei esim. käydä treffeillä tai muuten ulkona jne). Mutta kerta kaikki toimii niin ei jakseta etsiä parempaa suhdetta. Sellainen totuttu turvallinen eläminen, johon ei jakseta panostaa.

Huomaa kyllä, että on Sinkkuelämät aikanaan katottu ja kuvitellaan elämän, sekä parisuhteiden olevan vuosikymmenten säihkettä ja säpinää. Pieni reality check voisi tehdä terää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.

Miksi huomion pitäisi aina olla 100% toisessa? En vielä asu mieheni kanssa yhdessä, mutta silti olemme välillä "yhdessä erikseen". Välillä sitä vaan haluaa tehdä vähän aikaa omiaan vaikka toinen on siinä vieressä.

Ei täydy olla, mutta voi muutakin tehdä kuin käyttää aikaansa hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa olemiseen. Suurin osa ajastahan parisuhteessa menee juuri siihen kun asutaan jonkun puolivieraan tyypin kanssa samassa tilassa ja kummallakin on ihan oma elämä josta toinen ei tiedä mitään. Kuitenkin tällainen tilarosvo vie energiaa pelkällä läsnäolollaan samassa tilassa vaikka ei anna yhtään mitään. Mieluummin käyttää sen pienen hetken mitä toista ihmistä jaksaa ihan 100% siihen ja sitten lähtee omiin oloihinsa. Oma kestoaikani on 2-4 tuntia jonka jälkeen toinen voi puolestani vaikka sytyttää itsensä tuleen ja hypätä järveen, en pysty enää sen jälkeen kiinnostumaan ja hänestä tulee energiarosvo. Silti jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen hetken voi antaa kokonaan toiselle.

No meillä kyse on ainakin vain toisen osapuolen laiskuudesta. Ei mun mies halua koskaan tehdä mitään muuta kuin maata sängyllä ja tuijottaa telkkaria. Viikonloppuisin juo kaljaa. Jee.

Tää on just se syy miksi en parisuhdetta kaipaa.

Alun aktiivisen lenkkeilyn, kiipeilyn, uimisen etc ja yhteenmuuton jälkeen pelkkää telkkaria ja sen uusintoja.

Ei kiitos.

N40

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.

Miksi huomion pitäisi aina olla 100% toisessa? En vielä asu mieheni kanssa yhdessä, mutta silti olemme välillä "yhdessä erikseen". Välillä sitä vaan haluaa tehdä vähän aikaa omiaan vaikka toinen on siinä vieressä.

Ei täydy olla, mutta voi muutakin tehdä kuin käyttää aikaansa hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa olemiseen. Suurin osa ajastahan parisuhteessa menee juuri siihen kun asutaan jonkun puolivieraan tyypin kanssa samassa tilassa ja kummallakin on ihan oma elämä josta toinen ei tiedä mitään. Kuitenkin tällainen tilarosvo vie energiaa pelkällä läsnäolollaan samassa tilassa vaikka ei anna yhtään mitään. Mieluummin käyttää sen pienen hetken mitä toista ihmistä jaksaa ihan 100% siihen ja sitten lähtee omiin oloihinsa. Oma kestoaikani on 2-4 tuntia jonka jälkeen toinen voi puolestani vaikka sytyttää itsensä tuleen ja hypätä järveen, en pysty enää sen jälkeen kiinnostumaan ja hänestä tulee energiarosvo. Silti jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen hetken voi antaa kokonaan toiselle.

En ymmärrä ongelmaa. Miten se "hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa oleminen" eroaa siitä tilanteesta, että seurustellaan ja asutaan eri osoitteissa ja ollaan yhdessä ja kommunikoidaan vain silloin kun ehtii ja siltä tuntuu. Erillään asuva pariskunta istuu molemmat omissa kodeissaan omilla sohvillaan eikä se ole kenellekään ongelma. Mutta jos asutaankin saman katon alla, pitäisi olla hirveän aktiivinen ja huomioiva koko ajan? MIksi ihmeessä?

Onko tämä sama ongelma/ vaatimus sitten muidenkin asuinkumppaneiden kanssa, esim kämppiksen tai lasten? Eihän sen kämppiksen tai lastenkaan kanssa koko ajan touhuta ja höpötellä, vaan välillä tehdään vain omia juttuja. MIksi nimenomaan parisuhdekumppanin kanssa ei saisi olla eri huoneissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.

Miksi huomion pitäisi aina olla 100% toisessa? En vielä asu mieheni kanssa yhdessä, mutta silti olemme välillä "yhdessä erikseen". Välillä sitä vaan haluaa tehdä vähän aikaa omiaan vaikka toinen on siinä vieressä.

Ei täydy olla, mutta voi muutakin tehdä kuin käyttää aikaansa hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa olemiseen. Suurin osa ajastahan parisuhteessa menee juuri siihen kun asutaan jonkun puolivieraan tyypin kanssa samassa tilassa ja kummallakin on ihan oma elämä josta toinen ei tiedä mitään. Kuitenkin tällainen tilarosvo vie energiaa pelkällä läsnäolollaan samassa tilassa vaikka ei anna yhtään mitään. Mieluummin käyttää sen pienen hetken mitä toista ihmistä jaksaa ihan 100% siihen ja sitten lähtee omiin oloihinsa. Oma kestoaikani on 2-4 tuntia jonka jälkeen toinen voi puolestani vaikka sytyttää itsensä tuleen ja hypätä järveen, en pysty enää sen jälkeen kiinnostumaan ja hänestä tulee energiarosvo. Silti jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen hetken voi antaa kokonaan toiselle.

En ymmärrä ongelmaa. Miten se "hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa oleminen" eroaa siitä tilanteesta, että seurustellaan ja asutaan eri osoitteissa ja ollaan yhdessä ja kommunikoidaan vain silloin kun ehtii ja siltä tuntuu. Erillään asuva pariskunta istuu molemmat omissa kodeissaan omilla sohvillaan eikä se ole kenellekään ongelma. Mutta jos asutaankin saman katon alla, pitäisi olla hirveän aktiivinen ja huomioiva koko ajan? MIksi ihmeessä?

Se hengittävä huonekalu jää sinne omaan kotiinsa ja minä menen omaan kotiini.  Tilanne katkeaa. En yleensä juurikaan suo mitään ajatusta ihmisille joita en näe, joten sekin helpottaa toisen ihmisen kanssa olemisesta aiheutuvaa stressiä kun sitä ei näe. Minä koen kuluttavana jo sen, että samassa huoneistossa on ihminen minun kanssani vaikka en sitä näkisi. Pelkkä tietoisuus toisen ihmisen läsnäolosta stressaa hyvin nopeasti. Hän on minun tilassani ja reviirilläni ja haluan sen pois, oli miten tärkeä tahansa.  

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli mieleen kämppissuhteen kaltainen suhde. Asutaan kyllä saman katon alla, mutta ainoa yhteinen tekeminen on paneminen (ei esim. käydä treffeillä tai muuten ulkona jne). Mutta kerta kaikki toimii niin ei jakseta etsiä parempaa suhdetta. Sellainen totuttu turvallinen eläminen, johon ei jakseta panostaa.

Niin, totuttu turvallinen eläminen kuulostaakin niin kovin surkealta. Miksi pitäisi etsiä parempaa suhdetta, jos kaikki toimii?

Siis selitys on psykologin mukaan laiskuus? Niinkö se oli? Tähänpä tarvittiin oikein psykologia.. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.

Miksi huomion pitäisi aina olla 100% toisessa? En vielä asu mieheni kanssa yhdessä, mutta silti olemme välillä "yhdessä erikseen". Välillä sitä vaan haluaa tehdä vähän aikaa omiaan vaikka toinen on siinä vieressä.

Ei täydy olla, mutta voi muutakin tehdä kuin käyttää aikaansa hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa olemiseen. Suurin osa ajastahan parisuhteessa menee juuri siihen kun asutaan jonkun puolivieraan tyypin kanssa samassa tilassa ja kummallakin on ihan oma elämä josta toinen ei tiedä mitään. Kuitenkin tällainen tilarosvo vie energiaa pelkällä läsnäolollaan samassa tilassa vaikka ei anna yhtään mitään. Mieluummin käyttää sen pienen hetken mitä toista ihmistä jaksaa ihan 100% siihen ja sitten lähtee omiin oloihinsa. Oma kestoaikani on 2-4 tuntia jonka jälkeen toinen voi puolestani vaikka sytyttää itsensä tuleen ja hypätä järveen, en pysty enää sen jälkeen kiinnostumaan ja hänestä tulee energiarosvo. Silti jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen hetken voi antaa kokonaan toiselle.

En ymmärrä ongelmaa. Miten se "hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa oleminen" eroaa siitä tilanteesta, että seurustellaan ja asutaan eri osoitteissa ja ollaan yhdessä ja kommunikoidaan vain silloin kun ehtii ja siltä tuntuu. Erillään asuva pariskunta istuu molemmat omissa kodeissaan omilla sohvillaan eikä se ole kenellekään ongelma. Mutta jos asutaankin saman katon alla, pitäisi olla hirveän aktiivinen ja huomioiva koko ajan? MIksi ihmeessä?

Se hengittävä huonekalu jää sinne omaan kotiinsa ja minä menen omaan kotiini.  Tilanne katkeaa. En yleensä juurikaan suo mitään ajatusta ihmisille joita en näe, joten sekin helpottaa toisen ihmisen kanssa olemisesta aiheutuvaa stressiä kun sitä ei näe. Minä koen kuluttavana jo sen, että samassa huoneistossa on ihminen minun kanssani vaikka en sitä näkisi. Pelkkä tietoisuus toisen ihmisen läsnäolosta stressaa hyvin nopeasti. Hän on minun tilassani ja reviirilläni ja haluan sen pois, oli miten tärkeä tahansa.  

Siis miten tilanne katkeaa? Miksei se voi katketa siellä saman katon alla, että molemmat vain touhuavat omiaan? Miksi siihen tarvitaan välimatkaa ja erillinen asunto? Toki joku voi kokea toisen läsnäolon stressaavana, mutta sehän on vain henkilökohtainen kokemus. Ei yhden ahdistuksesta voi tehdä mitään sääntöä, että kukaan ei voi olla rennosti "yksin" siellä saman katon alla.

Asutaan yhdessä ja en kyllä kestäis, jos 24/7 pitäs silti kokoajan olla toisen kanssa. Töiden jälkeen vaihdetaan päivän kuulumiset ja sit puuhaillaan omiamme, välillä jotain jutellen. Yhtenä arki-iltana vietetään enemmän aikaa yhdessä ja viikonloput puuhaillaan pääsääntösin yhdessä. Mulle nimenomaan on tärkeetä, että osataan olla arkisesti ja toisen tilaa kunnioittaen saman katon alla.