Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Moni tunnistaa parisuhdelaiskuudeksi kutsutun ilmiön: kun alkuhuuma haihtuu, yhdessäolosta tulee yhä useammin sohvalla nyhjäämistä
12.07.2020 |
Hesarin juttu. Voiko joku kertoa, mistä on kyse?
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.
Miksi huomion pitäisi aina olla 100% toisessa? En vielä asu mieheni kanssa yhdessä, mutta silti olemme välillä "yhdessä erikseen". Välillä sitä vaan haluaa tehdä vähän aikaa omiaan vaikka toinen on siinä vieressä.
Ei täydy olla, mutta voi muutakin tehdä kuin käyttää aikaansa hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa olemiseen. Suurin osa ajastahan parisuhteessa menee juuri siihen kun asutaan jonkun puolivieraan tyypin kanssa samassa tilassa ja kummallakin on ihan oma elämä josta toinen ei tiedä mitään. Kuitenkin tällainen tilarosvo vie energiaa pelkällä läsnäolollaan samassa tilassa vaikka ei anna yhtään mitään. Mieluummin käyttää sen pienen hetken mitä toista ihmistä jaksaa ihan 100% siihen ja sitten lähtee omiin oloihinsa. Oma kestoaikani on 2-4 tuntia jonka jälkeen toinen voi puolestani vaikka sytyttää itsensä tuleen ja hypätä järveen, en pysty enää sen jälkeen kiinnostumaan ja hänestä tulee energiarosvo. Silti jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen hetken voi antaa kokonaan toiselle.
En ymmärrä ongelmaa. Miten se "hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa oleminen" eroaa siitä tilanteesta, että seurustellaan ja asutaan eri osoitteissa ja ollaan yhdessä ja kommunikoidaan vain silloin kun ehtii ja siltä tuntuu. Erillään asuva pariskunta istuu molemmat omissa kodeissaan omilla sohvillaan eikä se ole kenellekään ongelma. Mutta jos asutaankin saman katon alla, pitäisi olla hirveän aktiivinen ja huomioiva koko ajan? MIksi ihmeessä?
Mä ainakin olen menevä ja energinen. Koko ajan joku projekti kesken, jumppaan ja lenkkeilen, soitan, laulan, ompelen, teen puutöitä. Kotona soi musiikki, minä itse tai joku työkone. Ainakin mua syö jos itse aamulla nousen treenaamaan ja kumppani räplää puhelinta sohvalla, teen eväät ja lähden töihin niin siinä se on, tuun töistä ja se möllöttää edelleen siinä samassa paikassa, illalla nousee sen verran et siirtyy sänkyyn tuijottamaan jotain ruutua. Itse harvoin katselen televisiota (silloinkin dollareita ja asiaohjelmia, tylsää) ja oon aina liikkeessä, mun luona soi aina musiikki, ja ymmärrän että toinen ihminen ei sitä välttämättä jaksa.
Musta on parempi olla eri osoitteissa, et saa kumpikin touhuta mitä haluaa ilman et toinen ärsyyntyy ja kerkeää tulemaan vähän ikäväkin. Ainakin alkuun mies ihastui juuri energiayyteeni ja touhuamiseen mut huomaan, et jos liikaa on oltu yhdessä niin sitä ärsyttää kokoaikainen touhotus.
Silloin ollaan joku aika erillään.
Tuskin noin erilaiset ihmiset edes menee yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asutaan yhdessä ja en kyllä kestäis, jos 24/7 pitäs silti kokoajan olla toisen kanssa. Töiden jälkeen vaihdetaan päivän kuulumiset ja sit puuhaillaan omiamme, välillä jotain jutellen. Yhtenä arki-iltana vietetään enemmän aikaa yhdessä ja viikonloput puuhaillaan pääsääntösin yhdessä. Mulle nimenomaan on tärkeetä, että osataan olla arkisesti ja toisen tilaa kunnioittaen saman katon alla.
Teillä kuitenkin on edelleen yhteistä tekemistä viikonlopuille. Olette pyhittäneet arjestakin yhden illan vain teille ja olette päivittäin kontaktissa, jossa näette ja kuulette toiselle. Kuulostaa kivalta :)
Tämä on hyvin harvinaista.
Kuinka pitkä suhde teillä on?
Kuka nyt jaksaa olla toisen kyljessä kiinni 24 tuntia vuorokaudessa? Tottakai omaa aikaa ja tilaa pitää antaa ja saada.
Ja se ei tarkoita ettei yhdessä viihdyttäisi kuten ennenkin.
Enneminkin se kyllästymisvaara on liiassa toisessa riippumisessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei muuta saman katon alle. Sillä se hoituu. Tapaa vain silloin kun on 100% mukana tilanteessa ja on oikeasti kaikki huomio antaa sille toiselle.
Miksi huomion pitäisi aina olla 100% toisessa? En vielä asu mieheni kanssa yhdessä, mutta silti olemme välillä "yhdessä erikseen". Välillä sitä vaan haluaa tehdä vähän aikaa omiaan vaikka toinen on siinä vieressä.
Ei täydy olla, mutta voi muutakin tehdä kuin käyttää aikaansa hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa olemiseen. Suurin osa ajastahan parisuhteessa menee juuri siihen kun asutaan jonkun puolivieraan tyypin kanssa samassa tilassa ja kummallakin on ihan oma elämä josta toinen ei tiedä mitään. Kuitenkin tällainen tilarosvo vie energiaa pelkällä läsnäolollaan samassa tilassa vaikka ei anna yhtään mitään. Mieluummin käyttää sen pienen hetken mitä toista ihmistä jaksaa ihan 100% siihen ja sitten lähtee omiin oloihinsa. Oma kestoaikani on 2-4 tuntia jonka jälkeen toinen voi puolestani vaikka sytyttää itsensä tuleen ja hypätä järveen, en pysty enää sen jälkeen kiinnostumaan ja hänestä tulee energiarosvo. Silti jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen hetken voi antaa kokonaan toiselle.
En ymmärrä ongelmaa. Miten se "hengittävän huonekalun kanssa samassa tilassa oleminen" eroaa siitä tilanteesta, että seurustellaan ja asutaan eri osoitteissa ja ollaan yhdessä ja kommunikoidaan vain silloin kun ehtii ja siltä tuntuu. Erillään asuva pariskunta istuu molemmat omissa kodeissaan omilla sohvillaan eikä se ole kenellekään ongelma. Mutta jos asutaankin saman katon alla, pitäisi olla hirveän aktiivinen ja huomioiva koko ajan? MIksi ihmeessä?
Mä ainakin olen menevä ja energinen. Koko ajan joku projekti kesken, jumppaan ja lenkkeilen, soitan, laulan, ompelen, teen puutöitä. Kotona soi musiikki, minä itse tai joku työkone. Ainakin mua syö jos itse aamulla nousen treenaamaan ja kumppani räplää puhelinta sohvalla, teen eväät ja lähden töihin niin siinä se on, tuun töistä ja se möllöttää edelleen siinä samassa paikassa, illalla nousee sen verran et siirtyy sänkyyn tuijottamaan jotain ruutua. Itse harvoin katselen televisiota (silloinkin dollareita ja asiaohjelmia, tylsää) ja oon aina liikkeessä, mun luona soi aina musiikki, ja ymmärrän että toinen ihminen ei sitä välttämättä jaksa.
Musta on parempi olla eri osoitteissa, et saa kumpikin touhuta mitä haluaa ilman et toinen ärsyyntyy ja kerkeää tulemaan vähän ikäväkin. Ainakin alkuun mies ihastui juuri energiayyteeni ja touhuamiseen mut huomaan, et jos liikaa on oltu yhdessä niin sitä ärsyttää kokoaikainen touhotus.
Silloin ollaan joku aika erillään.
No eiköhän se ole sitten sinun ongelmasi, jos sinua ärsyttää televisiota katsova ihminen. Eikö sinua sitten häiritse ajatus, että se kumppani on omassa asunnossaan räpläämässä puhelinta sohvalla? Meteli on sitten eri asia, mutta jos pelkästään toisen olemassaolo ja itsekseen touhuaminen saa hermon kiristymään, onkohan se parisuhdekaan ihan ongelmaton.
Itse olen nyt avioliitossani pistänyt merkille, miten tärkeitä arjen pienet huomionosoitukset ovat. Se, että sanoo toiselle kauniisti huomenta, kysyy töistä tullessa miten päivä on mennyt, tuo toiselle kysymättä kupillisen teetä tai kahvia. Niiden asioiden ei tarvitse olla ihmeellisiä, mutta tulee kuitenkin sellainen olo, että tuota toista kiinnostaa minunkin vointi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko tämä sama ongelma/ vaatimus sitten muidenkin asuinkumppaneiden kanssa, esim kämppiksen tai lasten? Eihän sen kämppiksen tai lastenkaan kanssa koko ajan touhuta ja höpötellä, vaan välillä tehdään vain omia juttuja. MIksi nimenomaan parisuhdekumppanin kanssa ei saisi olla eri huoneissa?
Kyllä ainakin lapsia koskee. Ihan jatkuvasti tulee joka tuutista syyllistämistä jos lasten kanssa ei olla 100% läsnä päivän jokaisena hetkenä ja KEHITTÄVÄLLÄ tavalla. Nämä Heli Vaaraset sun muut juttuineen on oikeasti vaarallisia. Miettikää nyt. Ensin annat itsestäsi 110% työelämässä, sit tulet kotiin jossa pitäisi antaa lapsille 100% ja puolisolle 100%. Ja sit vielä toki omasta itsestäänselvyys pitää huolehtia ettei rupsahda tai kadota minuuttaan/ naiseuttaan/ miehekkyyttään.
T. Eronnut ja nyt saa luvalla olla “luuseri”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jutussa ei ollyt kyse siitä, etteikö saisi tehdä omia juttujasn vaan siitä, ettei tehdä en yhdessä juuri mitään. Alussa käytiin eri paikoissa jne mutta lopulta toista tai kumpaakaan ei enää kiinnosta eikä edes ymmärretä, että jotain on pielessä.
Mäkään en ymmärrä, miksi saman katon alla asuvien pitäisi koko ajan aktiivisesti puuhata jotain yhdessä. Eikö niin toimita lähinnä alle 3-vuotiaiden kanssa.
Ollaan oltu miehen kanssa kahdestaan kotona maaliskuun puolivälistä. Käyty kaupassa ja lenkillä. Asutaan maassa, jossa koronatilanne huono ja siksi näin. Ihan karmea ajatus, että olisi pitänyt koko tämä aika tehdä jotain ja huomioida toisen läsnäolo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse aina ihmettelen sitä, että parisuhteesta puhutaan niin tylsään ja negatiiviseen sävyyn. Alkuhuuma on joillekin se perimmäinen syy hakeutua deittimarkkinoille. Eivät osaa aitoutua ja kohdata sitä tosi rakkautta ja arkea. Huuma ei ole mitään tervettä rakkautta, jonka avulla mennään ojat ja allikot yli.
Se on hetkellinen tila ja voi kun tämän ihmiset oppisivat.
Lisäksi, kannattaa yleensäkin etsiä itselleen sopiva kumppani. Moni ottaa kumppanikseen sen komeimman, sen kauneimman tai sen rikkaimman tai hauskimman.. jos ei ole luontaista kemiaa ja yhtäläisiä arvoja, ei tule mitään.
Minä ja mieheni teimme jo alkujaan selväksi, millaisia olemme. Rehellisesti. Eipä ole sen jälkeen tarvinut pahastua jos toinen ei innostukaan kävelylenkistä tai porrastreenistä kanssani. Ymmärrän hyvin. En minäkään vastaavasti innostu sotapeleistä ja nuuskan imemisestä.
Hyvä näin.
Vierailija kirjoitti:
Jutussa ei ollyt kyse siitä, etteikö saisi tehdä omia juttujasn vaan siitä, ettei tehdä en yhdessä juuri mitään. Alussa käytiin eri paikoissa jne mutta lopulta toista tai kumpaakaan ei enää kiinnosta eikä edes ymmärretä, että jotain on pielessä.
No voisko se kertoa myös jostain muusta kuin ihmisten laiskuudesta? Esim. siitä että ihmiset on nykyään helvetin väsyneitä? Työelämän vaatimukset on kovat. Vanhemmuuden vaatimukset on kovat. Itseään pitäisi koko ajan kehittää ja olla aina vain joku parempi versio itsestään. Samaan aikaan ihmisten talous on kuralla ja tietääkseni esim. masennustilastot on aika hurjia. Hoitoon ihmiset ei käytännössä pääse tai ainakin saat tapella siitä. Ja tämä alkaa jo varhaislapsuudessa, oma 7v on nyt odottanut perheneuvola-aikaa syksystä 2019 saakka. 7-vuotias! Miettikää.
Ja silti nämä pätevät(?) psykologit/psykiatrit alkaa ensimmäisenä hakemaan syitä ihmisten “laiskuudesta”. Kun se nyt on semmonen “parisuhdelaiska”, juu erinomainen termi, isketään sellaset leimat vielä ihmisten niskaan!
T. Se eronnut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuotahan arki on. Tässä tehdään ongelmaa väkisin normimeiningistä.Taitavat neuvojat olla pahasti hukassa.
Alkuhuuman tilalle tulee arki.... Tämäkin on nykyään kiellettyä. Pitäisi olla yhtä huumaa ja taikaa vuosikymmeniä. Tietenkin, jos ei koskaan tehdä mitään yhdessä tai jo sohvalla dataava ei reagoi myöhemmin kotiin tulevan saapumiseen, niin sitten on jotain vialla. Mutta en kyllä yleisellä tasolla näe ongelmaa siinä, että töiden jälkeen maataan sohvalla kännykät kädessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jutussa ei ollyt kyse siitä, etteikö saisi tehdä omia juttujasn vaan siitä, ettei tehdä en yhdessä juuri mitään. Alussa käytiin eri paikoissa jne mutta lopulta toista tai kumpaakaan ei enää kiinnosta eikä edes ymmärretä, että jotain on pielessä.
Jos kumpaakaan ei kiinnosta lähteä minnekään, niin miksi se olisi ongelma?
Kyllä mä tän ainakin ymmärrän. Oltiin tosi vakavassa kriisissä muutama vuosi sitten ja molemmat totesi, että ei halua vaan tämmöistä television tuijottamista yhdessä. Tajuttiin, että oltiin jotenki ajatuduttu siihen ettei meillä ollut oikein muuta yhteistä tekemistä enää kuin arki ja se televisio. Meni siihen hetki, mutta saatiin asiat rullaamaan ja ei enää katsota televisiota vaan puuhataan jotain muuta yhdessä. Onneksi selvitettiin asia perinpohjin ja molemmat oli valmiita tekemään muutoksia. Saatiin suhde pelastettua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jutussa ei ollyt kyse siitä, etteikö saisi tehdä omia juttujasn vaan siitä, ettei tehdä en yhdessä juuri mitään. Alussa käytiin eri paikoissa jne mutta lopulta toista tai kumpaakaan ei enää kiinnosta eikä edes ymmärretä, että jotain on pielessä.
Jos kumpaakaan ei kiinnosta lähteä minnekään, niin miksi se olisi ongelma?
Artikkelin mukaan siksi, ettei elämään tule riittävästi virikkeitä ja uusia kokemuksia, jolloin puheenaiheet supistuvat ja mielenkiinto toista kohtaan vähenee.
Aika monella kommentoijalla tuntuu menevän jutun pointti kokonaan ohi. Ei tarvitse koko ajan tehdä jotain yhdessä, mutta jos parisuhteessa ei koskaan tehdä mitään yhdessä, se on ongelma. Etenkin, jos toinen haluaisi yhteistä tekemistä, mutta toista ei kiinnosta.
Itse olin sellaisessa suhteessa, jossa miestä ei saanut koskaan liikkumaan mihinkään television edestä. Ei myöskään koskaan kysynyt esimerkiksi kuulumisia, vaikka oltiin monta vuotta yhdessä. Nukkui kaikki päivät ja siirtyi joskus iltapäivästä sitten sohvalle makaamaan, itse heräsin lapsen kanssa joskus 7-8 ja tehtiin kahdestaan kaikki perhejutut. Ennen kuin kukaan tulee huutelemaan masennusta tai muuta, niin kyllä se siitä aina kavereiden kanssa kaljalle nousi kyllä reippaasti ja muihinkin omiin menoihinsa.
Jotenkin se kuitenkin yllättyi, kun halusin erota. En vieläkään ymmärrä, mitä se oikein siinä suhteessa jäi sitten kaipaamaan, kun kaikki yhteinen tekeminen oli evvk ja parasta oli saada katsoa televisiota yksin. Oma elämäni ei eron myötä edes muuttunut juurikaan. Olinhan jo vuosia tehnyt kaiken lapsen kanssa ihan vaan kahdestaan "suhteen" aikanakin.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli mieleen kämppissuhteen kaltainen suhde. Asutaan kyllä saman katon alla, mutta ainoa yhteinen tekeminen on paneminen (ei esim. käydä treffeillä tai muuten ulkona jne). Mutta kerta kaikki toimii niin ei jakseta etsiä parempaa suhdetta. Sellainen totuttu turvallinen eläminen, johon ei jakseta panostaa.
Minä en nimittäisi kämppissuhteeksi sellaista suhdetta, jossa pannaan. Erikoisia kämppiksiä sinulla.
Toivottavasti nuo yliaktiiviset kertovat ominaisuudestaan heti ensitreffeillä. Minä nimittäin haluaisin välttää joutumasta suhteeseen sellaisen kanssa. En halua suorittaa elämää kotona, koti on rentoutumista ja palautumista varten. Parisuhde, jossa pitäisi koko ajan harrastaa yhdessä ja käydä treffeillä, olisi kauhistus. Useimmat ihmiset kai alkavat seurustella, jottei rnää tarvitsisi juosta treffeillä ja suorittaa ihmisuhteita koko ajan, se vie energiaa.
N
Alue: Aihe vapaa
Mä ainakin olen menevä ja energinen. Koko ajan joku projekti kesken, jumppaan ja lenkkeilen, soitan, laulan, ompelen, teen puutöitä. Kotona soi musiikki, minä itse tai joku työkone. Ainakin mua syö jos itse aamulla nousen treenaamaan ja kumppani räplää puhelinta sohvalla, teen eväät ja lähden töihin niin siinä se on, tuun töistä ja se möllöttää edelleen siinä samassa paikassa, illalla nousee sen verran et siirtyy sänkyyn tuijottamaan jotain ruutua. Itse harvoin katselen televisiota (silloinkin dollareita ja asiaohjelmia, tylsää) ja oon aina liikkeessä, mun luona soi aina musiikki, ja ymmärrän että toinen ihminen ei sitä välttämättä jaksa.
Musta on parempi olla eri osoitteissa, et saa kumpikin touhuta mitä haluaa ilman et toinen ärsyyntyy ja kerkeää tulemaan vähän ikäväkin. Ainakin alkuun mies ihastui juuri energiayyteeni ja touhuamiseen mut huomaan, et jos liikaa on oltu yhdessä niin sitä ärsyttää kokoaikainen touhotus.
Silloin ollaan joku aika erillään.