Lue keskustelun säännöt.
Oletko ollut suhteessa, jossa ikäero on huomattava? Oletko katunut myöhemmin?
09.07.2020 |
Itselläni on ristiriitaiset tunteet tästä ja pelkään, että tulen katumaan suhdetta vielä.
Että havahtuisin vain joskus keski-ikäisenä kuinka typerä olen ollut kun katson suhdetta kauempaa tai realistisemmin.
Homma toimii mutta jokatapauksessa tunnen joskus paljon häpeää varsinkin kun kohdistan tilanteen itseni ulkopuolelle ja jään miettimään mitä mieltä toiset ovat. Muuten en juuri ajattele asiaa.
Toisaalta itse en välitä muiden suhteista. Mielestäni olkoon kuka kenenkin kanssa kunhan ovat aikuisia ja järjellä ajattelevia aikuisia.
Kommentit (6)
Opin suuresta ikäerosta sen, että jos se on ainoa ongelma suhteessa ovat asiat silloin toisen kanssa hyvin.
Parisuhteet ovat itsessään jo riskejä, haasteita ja alun onni muuttu pian tottumukseksi toisesta. Mitä enemmän tutustun ihmisten suhdeongelmiin, luen niistä ja juttelen löytää jokainen useampia syitä, miksi saman ikäistenkin välisessä suhteessa on "vaikeaa". Tai mitä muut heidän suhteestaan ajattelevat.
Meistä kuka tahansa voi sairastua ja kuolla koska tahansa. Nuorempi tai vanhempi. Todennäköistä on, että vanhempi menee aiemmin hautaan ja sairastuu vanhuuden myötä. Siksi pitäisikin avoimesti ja rehellisesti keskenään keskustella. Miettiä ratkaisuja, jos ei ole halukas omaishoitajaksi. Järkeä saa ja pitääkin käyttää.
Suurin osa suhtautuu isoon ikäeroon ennakkoluuloisesti. On helpompi arvostella ja tuomita kuin pysähtyä miettimään, mitä tekisi omalla kohdallaan. Sellaista pinnallista, ulkokultaista asennetta, joka kertoo vain karua tarinaansa arvostelijasta itsestään. Myös julkkisten suhteissa isot ikäerot ylittävän uutiskynnyksen, mutta niin myös ylittävät nekin jutut jos joku on jotakin muuta valtavirrasta poikkeavaa. Miksi antaa sellaisten vaikuttaa? Elämässä ja maailmassa tapahtuu hyvin paljon jänniä juttuja, joten se jolle kokemuksia kertyy myös itsetunto vahvistuu ja salliva asenne muita kohtaan. Eikö sekin ole tärkeää?
Minä en tule katumaan suhdettani suuresta ikäerosta huolimatta. Olen niin paljon saanut ja oppinut, etten missään nimessä vaihtaisi kokemustani mihinkään muuhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä ei merkittäviä ikäeroja ole ollut parisuhde-elämässä, mutta tyttären ja hänen miesystävänsä välinen ikäero on 23 vuotta. Oli siinä alkuun sulattelemista, kun vävykokelaan syntymävuosi onkin sama kuin itsellä. Sittemmin on mokoma turha ajatushäiriö väistynyt kun olen nähnyt miten hyvin heillä suhde toimii ja miten onnellisia he ovat yhdessä. Ikäero ei ole merkittävä asia, jos oikeasti haluaa toisen kanssa olla.
Mikä on huomattava? Oma mieheni on minua 12 vuotta nuorempi, eikä todellakaan kaduta.
Vierailija kirjoitti:
Takana 20 vuotta parisuhdetta ja ikäeroa 24v. Mennee kategoriaan ”huomattava ikäero”.
Tässä kun realistisesti ajatellen miehellä on viimeinen 10v elämästään menossa niin mielessä asustaa aina välillä pieni suru. En olisi valmis luopumaan hänestä, miehestäni ja lasteni isästä, viejä 10v kuluessa. Suren yksin jäämistä ja sitä ettei sitten ole enää sitä toista vanhempaa jonka kanssa seurata omien (aikuisten) lasten elämää. Tämä ei nyt ole mitään jatkuvaa pohtimista vaan silloin tällöin mieleen tulevaa asiaa. Tyhmää sinäänsä koska voisihan ihan minkä tahansa ikäinen kumppani vaikka jättää ja tilanne olisi loppupeleissä suht. sama.
En ole koskaan ollut mikään juhlaeläin eli siinä mielessä ikäero ei ole haitannut (että itse haluaisi mennä ja toinen haluaisi ikänsä puolesta olla kotona). Tämä on ollut hyvä parisuhde kaiken kaikkiaan ja olen valmis raskaisiin viimeisiin vuosiin jos niitä tulee mutta yksin jääminen tosiaan surettaa. Kun lapset ovat jo lennähtämässä pois pikkuhiljaa ja viettävät paljon aikaa kavereiden kanssa niin sitä on havahtunut kodin hiljaisuuteen silloin kun mieskin on ollut jossain poissa. Silloin tulee herkästi mieleen että niin...tätä hiljaisuutta se sitten on kotona kokoajan kun lapset ovat muuttaneet pois ja mies kuollut. Olen aina viihtynyt yksin mutta ajatus kodin jatkuvasta täydellisestä hiljaisuudesta - kun se ei ole vain hetkittäistä - on aika ahdistava.
Tämä varmaan on se ainoa asia, millä pitäisi olla merkitystä - ei sillä, mitä muut suhteestanne ajattelevat.
Olen ollut ja olen katunut. Ikäeroa oli 19 vuotta. Mies kyykytti minua, arvosteli ja oli henkisesti väkivaltainen. Tiedän, että tuota tapahtuu myös pienemmän ikäeron suhteissa, mutta mies käytti ikäasiaa lyömäaseena. Olin vasta parikymppinen, joten asetelma oli todella epätasa-arvoinen.
Takana 20 vuotta parisuhdetta ja ikäeroa 24v. Mennee kategoriaan ”huomattava ikäero”.
Tässä kun realistisesti ajatellen miehellä on viimeinen 10v elämästään menossa niin mielessä asustaa aina välillä pieni suru. En olisi valmis luopumaan hänestä, miehestäni ja lasteni isästä, viejä 10v kuluessa. Suren yksin jäämistä ja sitä ettei sitten ole enää sitä toista vanhempaa jonka kanssa seurata omien (aikuisten) lasten elämää. Tämä ei nyt ole mitään jatkuvaa pohtimista vaan silloin tällöin mieleen tulevaa asiaa. Tyhmää sinäänsä koska voisihan ihan minkä tahansa ikäinen kumppani vaikka jättää ja tilanne olisi loppupeleissä suht. sama.
En ole koskaan ollut mikään juhlaeläin eli siinä mielessä ikäero ei ole haitannut (että itse haluaisi mennä ja toinen haluaisi ikänsä puolesta olla kotona). Tämä on ollut hyvä parisuhde kaiken kaikkiaan ja olen valmis raskaisiin viimeisiin vuosiin jos niitä tulee mutta yksin jääminen tosiaan surettaa. Kun lapset ovat jo lennähtämässä pois pikkuhiljaa ja viettävät paljon aikaa kavereiden kanssa niin sitä on havahtunut kodin hiljaisuuteen silloin kun mieskin on ollut jossain poissa. Silloin tulee herkästi mieleen että niin...tätä hiljaisuutta se sitten on kotona kokoajan kun lapset ovat muuttaneet pois ja mies kuollut. Olen aina viihtynyt yksin mutta ajatus kodin jatkuvasta täydellisestä hiljaisuudesta - kun se ei ole vain hetkittäistä - on aika ahdistava.