Mies ei tunnustanut rakkauttaan
ja minusta se on ainoa syy noin ylipäätään olla suhteessa. Valitettavasti ”tykkääminen” ja ”haluaminen” eivät riitä. Vielä vähemmän ”tärkeänä” pito. Jos tämä tunnustus puuttuu, suosittelen muitakin lähtemään. Kyse ei ole ”sanasta” - kyse on siitä, ette todellakaan _ole_ rakastettu, ja ihmissuhde on kaikin puolin turha.
Kommentit (12)
Voihan suhde tuoda kokemuksia, vaikka ei henk koht tasolla ihan natsaisikaan. Näitä muistella kiikkustuolissa.
Samaa mieltä. Eikä se odottelemalla parane, sinua ei rakasteta nyt eikä jatkossa, vaikka kelpaisitkin ”muuhun”. Eikä tuo muu ole minkään arvoista ilman rakkautta. Vain kumiseva vaski ja kilisevä symbaali.
Kuinka pitkä suhde takana? Siitähän se riippuu.
Juu se on hieman eri asia kun jostain tykkää ja se on tärkeä. Monikin ihminen on minullekin tärkeä ja joista tykkään, mutta jos nyt en sattumalta enää koskaan loppuelämäni aikana niistä kuule, niin sekin on aikalailla ihan sama. Se kiintymys on kuitenkin sellaista, että se ei hetkauta päivääni suuntaan tai toiseen jos se on tai ei ole.
Ap kirjoitti juurikin asiaa. 25 vuotta sitten tapasin ihan tavallisen näköisen ja oloisen miehen (ei siis mikään vuorovetten prinssi)
Meillä oli aina erilliset tilit, molemmat maksoivat omat menonsa, hankkivat omat juttunsa omilla rahoillaan. Kävimme molemmat töissä ja molemmilla oli hyvät ammatit.
Minä en silti koskaan hänelle kelvannut, hän häpesi minua. Sukulaisilleen ei minusta ja lapsistamme koskaan kertonut (vain hänen vanhemmat tiesivät olemassaolostamme).
Hän ei koskaan edes sanonut pitävänsä minusta, ei halannut, ei pitänyt mitenkään huomion arvoisena, en kokenut noina vuosina olevani edes nainen.
Olin vain hänen tiellään, vaivana ja hiljaisen elämän tiellä.
Ärsytin häntä sanoillani ja kysymyksilläni alkuun, kun kesälomilla kyselin suunnitelmia. Lopulta opin ettei tuon ihmisen kanssa elämä ole kuin kotona oloa.
Minulla meni vuosikymmeniä elämästä hukkaan, emme tehneet koskaan mitään yhdessä (ei edes käyty marjastamassa, ei hiihtämässä, ei kävelyllä, ei matkusteltua, ei puhuttu asioista, ei suunniteltu elämää)
Arkisin kävimme töissä, minä töiden jälkeen kävin jumpalla ja kirjastossa. Illat ja viikonloput puoliso vain istui katsellen telkkaria, oli tietokoneeella tai nukkui. En ikinä nähnyt hänen lukevan lehtiä tai kirjoja.
Lasten ollessa isompia aloin käymään yksin lasten kanssa mummolassa, teimme kaksi lomamatkaa ulkomaille (minä maksoin) ja kävimme pari kertaa jossain huvipuistossa.
Varmasti moni oletti minun olevan yh kun lasten isää ei koskaan nähty meidän matkassa.
Tämä siis pohjustus sille mitä elämä voi kamalimmillaan olla, jos puoliso ei pysty tai kykene välittämään tai olemaan / sitoutumaan toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Ap kirjoitti juurikin asiaa. 25 vuotta sitten tapasin ihan tavallisen näköisen ja oloisen miehen (ei siis mikään vuorovetten prinssi)
Meillä oli aina erilliset tilit, molemmat maksoivat omat menonsa, hankkivat omat juttunsa omilla rahoillaan. Kävimme molemmat töissä ja molemmilla oli hyvät ammatit.Minä en silti koskaan hänelle kelvannut, hän häpesi minua. Sukulaisilleen ei minusta ja lapsistamme koskaan kertonut (vain hänen vanhemmat tiesivät olemassaolostamme).
Hän ei koskaan edes sanonut pitävänsä minusta, ei halannut, ei pitänyt mitenkään huomion arvoisena, en kokenut noina vuosina olevani edes nainen.
Olin vain hänen tiellään, vaivana ja hiljaisen elämän tiellä.
Ärsytin häntä sanoillani ja kysymyksilläni alkuun, kun kesälomilla kyselin suunnitelmia. Lopulta opin ettei tuon ihmisen kanssa elämä ole kuin kotona oloa.
Minulla meni vuosikymmeniä elämästä hukkaan, emme tehneet koskaan mitään yhdessä (ei edes käyty marjastamassa, ei hiihtämässä, ei kävelyllä, ei matkusteltua, ei puhuttu asioista, ei suunniteltu elämää)Arkisin kävimme töissä, minä töiden jälkeen kävin jumpalla ja kirjastossa. Illat ja viikonloput puoliso vain istui katsellen telkkaria, oli tietokoneeella tai nukkui. En ikinä nähnyt hänen lukevan lehtiä tai kirjoja.
Lasten ollessa isompia aloin käymään yksin lasten kanssa mummolassa, teimme kaksi lomamatkaa ulkomaille (minä maksoin) ja kävimme pari kertaa jossain huvipuistossa.
Varmasti moni oletti minun olevan yh kun lasten isää ei koskaan nähty meidän matkassa.Tämä siis pohjustus sille mitä elämä voi kamalimmillaan olla, jos puoliso ei pysty tai kykene välittämään tai olemaan / sitoutumaan toiseen.
Taisi olla siinä suvussa isompi ongelma. josta sinä et tiedä.
Väkivalta ja alkoholismi ja alistaminen ovat mielestäni vielä suurempi ongelma. Ja silti jotkut vaan on.
Vierailija kirjoitti:
Ap kirjoitti juurikin asiaa. 25 vuotta sitten tapasin ihan tavallisen näköisen ja oloisen miehen (ei siis mikään vuorovetten prinssi)
Meillä oli aina erilliset tilit, molemmat maksoivat omat menonsa, hankkivat omat juttunsa omilla rahoillaan. Kävimme molemmat töissä ja molemmilla oli hyvät ammatit.Minä en silti koskaan hänelle kelvannut, hän häpesi minua. Sukulaisilleen ei minusta ja lapsistamme koskaan kertonut (vain hänen vanhemmat tiesivät olemassaolostamme).
Hän ei koskaan edes sanonut pitävänsä minusta, ei halannut, ei pitänyt mitenkään huomion arvoisena, en kokenut noina vuosina olevani edes nainen.
Olin vain hänen tiellään, vaivana ja hiljaisen elämän tiellä.
Ärsytin häntä sanoillani ja kysymyksilläni alkuun, kun kesälomilla kyselin suunnitelmia. Lopulta opin ettei tuon ihmisen kanssa elämä ole kuin kotona oloa.
Minulla meni vuosikymmeniä elämästä hukkaan, emme tehneet koskaan mitään yhdessä (ei edes käyty marjastamassa, ei hiihtämässä, ei kävelyllä, ei matkusteltua, ei puhuttu asioista, ei suunniteltu elämää)Arkisin kävimme töissä, minä töiden jälkeen kävin jumpalla ja kirjastossa. Illat ja viikonloput puoliso vain istui katsellen telkkaria, oli tietokoneeella tai nukkui. En ikinä nähnyt hänen lukevan lehtiä tai kirjoja.
Lasten ollessa isompia aloin käymään yksin lasten kanssa mummolassa, teimme kaksi lomamatkaa ulkomaille (minä maksoin) ja kävimme pari kertaa jossain huvipuistossa.
Varmasti moni oletti minun olevan yh kun lasten isää ei koskaan nähty meidän matkassa.Tämä siis pohjustus sille mitä elämä voi kamalimmillaan olla, jos puoliso ei pysty tai kykene välittämään tai olemaan / sitoutumaan toiseen.
Kuvasit erinomaisesti monen suomalaisen avioliiton. Toivottavasti elämässäsi on nyt rakkautta. Olen myös tuollaisessa avioliitossa ollut ja se oli pohjatonta yksinäisyyttä. En ole muissakaan suhteissa ikinä kokenut, että parisuhde tarjoaa ihmiselle yhtään mitään. Joten en tiedä miksi kukaan sellaista haluaisi. Se, että kodista puuttuu mykkä huonekalua muistuttava hengittävä olento, joka ei halua olla missään tekemisissä kanssasi, ei ole ikinä ollut minulle ikävöinnin aihe.
Miten tuttua, ja kuinka hukkaan elämä tuollaisessa kuluukaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap kirjoitti juurikin asiaa. 25 vuotta sitten tapasin ihan tavallisen näköisen ja oloisen miehen (ei siis mikään vuorovetten prinssi)
Meillä oli aina erilliset tilit, molemmat maksoivat omat menonsa, hankkivat omat juttunsa omilla rahoillaan. Kävimme molemmat töissä ja molemmilla oli hyvät ammatit.Minä en silti koskaan hänelle kelvannut, hän häpesi minua. Sukulaisilleen ei minusta ja lapsistamme koskaan kertonut (vain hänen vanhemmat tiesivät olemassaolostamme).
Hän ei koskaan edes sanonut pitävänsä minusta, ei halannut, ei pitänyt mitenkään huomion arvoisena, en kokenut noina vuosina olevani edes nainen.
Olin vain hänen tiellään, vaivana ja hiljaisen elämän tiellä.
Ärsytin häntä sanoillani ja kysymyksilläni alkuun, kun kesälomilla kyselin suunnitelmia. Lopulta opin ettei tuon ihmisen kanssa elämä ole kuin kotona oloa.
Minulla meni vuosikymmeniä elämästä hukkaan, emme tehneet koskaan mitään yhdessä (ei edes käyty marjastamassa, ei hiihtämässä, ei kävelyllä, ei matkusteltua, ei puhuttu asioista, ei suunniteltu elämää)Arkisin kävimme töissä, minä töiden jälkeen kävin jumpalla ja kirjastossa. Illat ja viikonloput puoliso vain istui katsellen telkkaria, oli tietokoneeella tai nukkui. En ikinä nähnyt hänen lukevan lehtiä tai kirjoja.
Lasten ollessa isompia aloin käymään yksin lasten kanssa mummolassa, teimme kaksi lomamatkaa ulkomaille (minä maksoin) ja kävimme pari kertaa jossain huvipuistossa.
Varmasti moni oletti minun olevan yh kun lasten isää ei koskaan nähty meidän matkassa.Tämä siis pohjustus sille mitä elämä voi kamalimmillaan olla, jos puoliso ei pysty tai kykene välittämään tai olemaan / sitoutumaan toiseen.
Voi kauhea.. Jaksoit häntä kuitenkin katsella?
Olen kuitenkin sitä mieltä, että yksi sana ei ratkaise. Jos puolisot huomioivat toisiaan arjessa ja haluavat tuottaa toisilleen hyvää mieltä ja oloa, niin ei minusta tarvi todistaa rakkauttaan juuri tuolla sanalla. (Joka on muuten varsinkin miehille tosi vaikeaa) .
Esim. omassa pitkässä liitossani vannotaan rakkautta hyvin harvoin, mutta silti se näkyy arjessa ihan joka päivä. Kummallakin on omat kiinnostuksen kohteet, mutta myös yhteinen harrastus, ja vietämme paljon aikaa yhdessä, mutta kumpikin osaa olla itsekseenkin. Sitä vaan haluaa tuottaa toiselle iloa, kantaa huolta toisen sairastaessa, olla olkapäänä, kun toisella on hankalaa. En usko, että yksi sana muuttaisi asiaa.
Jäi sana puuttumaan? Mitä muuta suhteesta uupui?