Lue keskustelun säännöt.
Valtava syyllisyys, kun lapsella jäi sormet oven väliin
17.05.2020 |
Tulimme eilen kotiin ja otin normaalisti lapsen pois auton istuimesta. Lapsi juoksi auton etuovelle ja löin takaoven kiinni, kun lapsi työnsi sormensa etuoven ja takaoven väliin, enkä ehtinyt enää pysäyttää ovea, joten lapsella jäi sormet väliin. Sain kuitenkin oven nopeasti auki, mutta tottakai lasta sattui.
Käytin lapsen heti päivystyksessä, mutta ei kuulemma ollut mikään murtunut, mutta kynsi saattaa lähteä irti, vaikka tällä hetkellä ei siltä vaikuta. Sormi on ihan kauhean turvonnut, vertakin tuli ja pahan näköinen on. Eilen annoin särkylääkettä ja lapsi hiukan varoi sormea, mutta tänään on ollut ihan normaalisti eikä tarvinnut lääkettäkään.
Eilisestä asti silti olen kokenut aivan valtavaa syyllisyyttä ja itkenyt asian vuoksi paljon. Koko eilisen päivän ajan, kun tilanne oli kotona jo rauhallinen, olen nähnyt tilanteen päässäni yhä uudestaan ja uudestaan ja joka kerta mahani kierähtää ympäri, kun näen tilanteen uudestaan ja muistan sen lapsen huudon ja itkun. Tämä tapahtuu myös joka kerta, kun näen lapsen sormen. Tänään menin viemään roskia ja auton nähdessäni sain taas tällaisen "välähdyksen", mutta paljon vahevampana ja hetken luulin oikeasti oksentavani. Nyt voin joka kerta fyysisesti huonosti, kun muistan tapahtuneen.
Asiaa ei auta se, että lapsi on autistinen, eikä hänen tekojaan voi ennustaa kuten en tuotakaan osannut ennustaa, mutta silti tuntuu siltä, että olisi pitänyt tajuta. Tiedän lapsen olevan arvaamaton ja koen valtavaa tarvetta jatkuvasti ennustaa ennustamaton. Tottakai pyysin lapselta anteeksi, mutta ei se kauheasti auta, kun lapsi ei ilmeisesti ymmärrä puhetta. En silti usko, että se helpottaisi oloani, vaikka hän ymmärtäisikin.
Koen olevani surkein äiti ikinä ja olenkin miettinyt eilisestä asti, onko minusta edes huolehtimaan lapsestani, vaikka tämä onkin ensimmäinen tapaturma, joka on tapahtunut viiden vuoden aikana.
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Se oli vahinko. Älä soimaa itseäsi. Ei käynyt lopulta kovin pahasti, kun sormi ei murtunut tms. Kyllä se paranee.
Kyllähän minä sen tiedän, että se oli vahinko ja toistelen sitä itselleni, kuten myös mieheni. En silti voi olla syyttämättä itseäni, tiedän että lapseni kanssa pitäisi ihan jatkuvasti olla todella hypertarkka, mutta eilen en ollut.
Minulla on itselläni erinäisiä ongelmia ja yliherkkyyksiä ja olin niin helpottunut, mutta todella väsynyt ja ylikuormittunut, kun pääsimme kotiin, joten tarkkaavaisuuteni herpaantui.
Nyt olen jatkuvasti aivan hysteerinen lapsen kanssa ja tarkkailen entistäkin tarkemmin. Viime yönäkin ravasin jatkuvasti katsomassa lasta ja koko yön näin painajaisia tapahtuneesta ja siitä, mitä muuta lapselle voisi käydä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahinkoja sattuu kaikille. Lapsi on kunnossa, joten ei enää tarvitse surra.
Vierailija kirjoitti:
Vahinkoja sattuu kaikille. Lapsi on kunnossa, joten ei enää tarvitse surra.
Toki sattuu, mutta tuntuu niin väärältä, että minulle se tapahtui oman lapsen kanssa.
Olen muutenkin todella perfektionisti luonteeltani, että se luultavasti tehostaa tätä syyllisyyttä.
Onko muille näin käyneillä kestänyt miten kauan, että syyllisyys tai jopa välähdykset tapahtuneesta loppuneet?
Ap
Voi kun tuli paha mieli puolestasi ja voin hyvin samaistua tuohon, että asia välähtelee mieleesi. 😢 Tapahtuneesta on kuitenkin vasta yksi päivä ja olosi helpottuu takuuvarmasti parissa päivässä. Paljon tsemppiä sinulle ja anna iso hali lapsellesi.
Rakas äiti-ihminen, anna itsellesi armoa. Kukaan ei voi vahtia niin tarkkaan ja niin läheltä, etteikö yhdellekään lapselle kolhuja elämässä tulisi. Silti voi olla hyvä äiti. ❤ Kolhuilla on myös tärkeä merkitys, niiden kautta lapsi voi itse oppia syy-seuraussuhteita ja oppia varomaankin. Myös autistiset. Ylisuojelu voi olla kolhuja vahingollisempaa. Hengitä siis syvään ja anna menneen olla. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Elämää ei tarvitse koko aikaa hallita. Tsemppiä. ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnettomuuksia ja vahinkoja sattuu, ei niitä voi kaikkia estää. Äitinä sitä soimaa itseään kaikesta, se on normaalia. Sinä olet normaali, rakastava äiti, et millään tavalla poikkeava tai huono. <3 Ei noista auta kuin mennä eteenpäin, ensi kerralla tietää varoa ovien kanssa mutta niin se lapsikin oppii kun tulee pipi että vähän katsoo minne sormet laittaa! Kaikelta ei voi suojella vaikka haluaisi. Mitään pahempaa ei kuitenkaan sattunut. Kyllä se siitä! Jos lapsikaan ei tapahtumaa kummemmin muistele ja on taas iloisena leikkien parissa niin se oli vain yksi tapahtuma kaikenlaisten tapahtumien joukossa, elämässä kun kirjaimellisesti sattuu aina välillä. Iloista kevättä teille!
Minulla on kaksi poikaa, nyt jo teinejä, mutta heillä oli alle kouluikäisinä jatkuvasti vaikka minkälaisia vammoja. Sormet jäi oven väliin, etuhampaat irtosi sukeltaessa päin kiveä, portaita tulivat alas volteila ja kierien, trampalta laskeutuivat erilaisiin hullunkurisiin ja hengenvaarallisilta näyttäviin asentoihin jatkuvasti yms yms, lisäksi isompina tuli harrastuksissakin mitä ihmeellisimpiä vammoja. Naapurissa asunut lääkäri joskus sanoi, että alle 5-vuotiaana lapset saavat putoilla ja kaatuilla ihan eri tasolla kuin aikuiset, koska heidän luunsa ovat vielä niin muovautuvia ja joustavia, että harvoin tulee isompaa vammaa. Luonto on sen niin suunnitellut, että pikkuipanat saavat jättää sormensa oven väliin, koska ei niitä pysty vahtimaan erkkikään koko aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille vastauksista ja tsempeistä!
Toivon tosiaan että aika auttaa tähänkin. Olen yrittänyt antaa lapsen varovasti oppia syy-seuraussuhteita, mutta lapsi ei ole niitä oppinut. Tänään on kyllä heti kiskaissut kätensä pois tai lähtenyt karkuun, jos on suljettu kaapin ovi, johon hän ei edes ylety. Toisaalta on hyvä nähdä tuollaista, että ehkä lapsi oppii edes tämän, mutta toisaalta se pahentaa omaa oloani. Mietin jatkuvasti, että olenko aiheuttanut lapselle nyt kamalan trauman tai pelkääkö lapsi minua tästä eteenpäin? Mietin, että yhdistääkö hän nyt äidin aina kipuun?
Siitä asti kun huomattiin, ettei lapsi ole "normaali", olen kokenut entistä kovempaa halua suojella häntä kaikelta. En silti haluaisi olla ylisuojeleva ja mielestäni pienet haavat, naarmut ja kaatumiset ym. kuuluvat lapsuuteen ja ovat hyväksi, mutta herkästi kyllä estän lasta hakeutumasta vaarallisiin tilanteisiin, joissa pahin tulos olisi haava tai mustelma.
Olen nyt myös miettinyt, että miten kestän tulevaisuudessa syyllisyyden, jos tästä jotain vaivaa lapselle jää. Jos jotain positiivista asiasta silti hakee, ainakaan tämä ei ollut lapsen vahvempi käsi ja varoo nyt sulkeutuvia ovia, jota ei ennen ole tehnyt.
Ap
Et ole ainoa äiti, jolle näin tapahtuu. Lapset toimii nopeasti ja arvaamattomasti. Onneksi ei käynyt pahasti. Luulet, että meistä mammoista löytyy monta, jonka lapsen sormet on jäänyt oven väliin. Mun lapselle niin on käynyt kahdesti 😱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskomattoman rauhallinen lapsi teillä jos tää oli ensimmäinen onnettomuus, meillä vastaavia tapauksia on joka päivä... Ei kukaan pysty ennakoimaan täysin lapsen tekemisiä, asiat lapsen ympärillä pitää olla mahdollisimman turvallisia, jotta vakavilta onnettomuuksilta välttyy. Anna vaikka joku lelu käsiin autoon jos lapsi ei ymmärrä puheesta pitää sormia poissa oven luota.
Oi! Tiedän miten kamalalta tuntuu! ❤️ Omalle lapselle kävi samoin, hän oli hyvin pieni ja konttasi työntämään sormet oven saranapuolelle. Ja eikun taksilla päivystykseen ja röntgeniin. Kaikki oli kuitenkin hyvin.
Poika täyttää 10 ja vieläkin muistelen tapahtunutta, saan siitä puistatuksia ja se tuntuu pahalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah, mun sormet on jääny auton väliin monta kertaa lapsena enkä saanu traumoja 😉 terkuin. assi eli erityslapsi 😵 ja joo aikuinen on läppässy auton oven kii xD
Näin kävi mullekin useampi vuosi sitten lapsen kanssa. Tosin ei ollut auton ovi, vaan huoneen ovi. Omalta lapselta lähti koko kynsi irti, mutta ei onneksi murtumia ym.
Minä myös kyllä soimasin itseäni, ja monta kertaa tapahtuma tuli mieleen ja ahdisti ja maha kiersi ympäri.
Mutta vahinkoja sattuu ja olen tästä yli päässyt, vaikka tottakai se oli todella harmillinen tilanne. Tsemppiä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille vastauksista ja tsempeistä!
Toivon tosiaan että aika auttaa tähänkin. Olen yrittänyt antaa lapsen varovasti oppia syy-seuraussuhteita, mutta lapsi ei ole niitä oppinut. Tänään on kyllä heti kiskaissut kätensä pois tai lähtenyt karkuun, jos on suljettu kaapin ovi, johon hän ei edes ylety. Toisaalta on hyvä nähdä tuollaista, että ehkä lapsi oppii edes tämän, mutta toisaalta se pahentaa omaa oloani. Mietin jatkuvasti, että olenko aiheuttanut lapselle nyt kamalan trauman tai pelkääkö lapsi minua tästä eteenpäin? Mietin, että yhdistääkö hän nyt äidin aina kipuun?
Siitä asti kun huomattiin, ettei lapsi ole "normaali", olen kokenut entistä kovempaa halua suojella häntä kaikelta. En silti haluaisi olla ylisuojeleva ja mielestäni pienet haavat, naarmut ja kaatumiset ym. kuuluvat lapsuuteen ja ovat hyväksi, mutta herkästi kyllä estän lasta hakeutumasta vaarallisiin tilanteisiin, joissa pahin tulos olisi haava tai mustelma.
Olen nyt myös miettinyt, että miten kestän tulevaisuudessa syyllisyyden, jos tästä jotain vaivaa lapselle jää. Jos jotain positiivista asiasta silti hakee, ainakaan tämä ei ollut lapsen vahvempi käsi ja varoo nyt sulkeutuvia ovia, jota ei ennen ole tehnyt.
Ap
Kannattaa hakea itsellesi jotain keskustelu apua, sopeutuminen vammaiseen lapseen ei ole aina helppoa, itseään voi syyttää lapsen vammasta / pelätä pahentavansa lapsen elämää ennestään ja tämä ei ole itseäsi kohtaan oikein tai hyödytä lasta millään tavalla.
Ap, iästä ei ollut puhetta, mutta alle 3-vuotias ei muista myöhemmin elämässään koko asiaa - siihen tarvittava muistin osanen ei ole kehittynyt. Lisäksi, lasten aivot ne vasta plastiset ovatkin ja, kun tulee uutta ihmeteltävää tilalle, hermoradat uudistuu. Tuskin siis minkäänlaista traumaa moisesta aiheutui.
Lapsi on tietyllä tavalla rauhallinen, mutta diagnoosiksi on ennustettu tulevan myös ADHD. Lapsi on jatkuvasti tekemässä jotakin, kiipeämässä kirjahyllyyn, keikkumassa tuoleilla ja kiipeilemässä tasoilla tmv, mutta tähän asti olen ehtinyt estää kaikki isommat tapaturmat. Siksi nyt soimaankin itseäni näin paljon, että päästin näin ison vahingon käymään, tähän asti kun on selvitty haavoilla, mustelmilla ja naarmuilla.
Lapsi on aina autossa kyllä nätisti, mitä nyt kenkiä ottaa pois jaloista. Yleensä aina autosta alas hypätessä juoksee heti etuovelle, mutta nyt olisi halunnut ottaa jotakin etupenkiltä ja yritti jostain syystä avata ovea siitä saranapuolelta, eikä kahvasta. Luultavasti halusi auttaa minua ja muistuttaa ottamaan käsilaukkuni, joka myös lisää syyllisyydentunnetta, kun lapsi on aina niin auttavainen ja tuntuu haluavan miellyttää ja auttaa koko ajan. Koskaan ennen ei ole laittanut sormia auton oven väliin, sisällä kylläkin on ovien saranapuolille laittanut, mutta sen lopetti jo vuosia sitten.
Ap
Vahinkoja sattuu - vaikka kauhea syyllisyys niistäkin tulee.
Olin viemässä lapsia kerran aamulla päiväkotiin. Irrotin lapset turvaistuimista ja he kävelivät n. 10 metrin päähän portille odottamaan minua, että otan kassit peräkontista. Kurottauduin vetämään oikein voimalla farmariauton peräkontinluukun alas - niin johan siellä oli yks 3,5v: pää luukun reunan linjalla ja luukku kolahti suoraan kalloon. Kauhea huuto ja kuhmu siitä tuli - ihan normaaliksi ja fiksuksi nuoreksi tuo on onneksi kasvanut.
Elämässä näitä vaan sattuu ja opitte molemmat asiasta, puhu lapselle paljon valoisia asioita ja anna itsellesi armo. Kukaan ei ole täydellinen.
Kun saimme tietää lapsen poikkeavuudesta, minä tietysti kävin kaikki tekemäni asiat läpi raskaudesta asti ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mietin myös, olisinko voinut aiheuttaa lapselle autismin jollain raskauden aikaisella teollani tai olinko tehnyt jotain väärin kun lapsi oli vasta vauva jne. Hyväksyin kuitenkin asian, mutta jatkuvasti kyllä mietin, pahennanko tilannetta joillain toimillani.
Lapsi on yli 4-vuotias, mutta alle 5-vuotias. Tarkempaa ikää en halua kertoa tunnistamisen pelossa. Lapsen iän takia pelkäänkin, että alkaa pelätä minua, kun muistaa aina vain sen, että äidin kanssa sattui ja pahasti.
Ap
Se oli vahinko. Älä soimaa itseäsi. Ei käynyt lopulta kovin pahasti, kun sormi ei murtunut tms. Kyllä se paranee.