Lue keskustelun säännöt.
Kyllä, olen katkera
06.04.2020 |
Olen tehnyt tolkuttomasti sen eteen töitä, että pääsisin lapsuudessa syntyneistä traumoista eroon. Käynyt monta vuotta terapiassa. Katkeruutta lisää myös se, että olen joutunut ponnistelemaan aikuisiällä itselleni yksin koulutuksen ilman mitään tukea ja joutunut elämään vähävaraisesti koko ikäni. Koulussa tai harrastuksissa minua ei tuettu ikinä lapsena. Minua kiusattiin koulussa.
Helppo aina syyllistää meitä katkeroituneita ihmisiä. Ymmärrättekö miten helpolla olette selvinneet kun teillä on ollut rakastavat vanhemmat ja turvallinen arki? Ymmärrättekö miten helpolla olette selvinneet, kun teidän ei ole tarvinnut koko lapsuutta kestää jatkuvaa pilkkaa ja kiusaamista koulussa.
On niin helppo syyllistää meitä katkeria kun itse on saanut niin loistavat lähtökohdat elämälle. Aajatelkaa mitä teidän elämä olisi ollut iman rakastavia vanhempia?
Kommentit (29)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uhriutuminen on seksikästä.
sanoo hän joka on syntynyt kultalusikka pepussa. Sitten on helppo huudella huonompiosaisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uhriutuminen on seksikästä.
sanoo hän joka on syntynyt kultalusikka pepussa. Sitten on helppo huudella huonompiosaisille.
Näkisitpä sen lusikan.
Olet oikeassa. Sillä on iso vaikutus että saa tukea ja rakkautta. Ja on myös epäreilua että ne jotka sitä eivät saa joutuvat kohtaamaan muiden ihmisten halveksuntaa entisestään. Pitäisi olla joku jeesus että kestäisi henkisesti kaiken sen. Sitten lopuksi vielä sotkee oman elämänsä omalla katkeruudellaan. Millä tuosta oravanpyörästä muka pääsee?
Paljon pitä joidenkin taistella, se on selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän se ikuinen ongelma onkin, että ne muut nimeomaan eivät ymmärrä miten helpolla ovat päässeet. Ressukoilla ei ole pienintäkään käsitystä mitä se on, kun lapsuus on ollut kuvailemasi lainen. Helpolla päässeet kyllä tunnistaa aikuisinakin, tuppaavat valittamaan joka asiasta, vaikka valituksen aihetta ei olisi. Myös sellaisista asioista, joista pitäisi olla onnellinen eikä valittaa, mutta omaa napaa pidemmälle ei nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Olet oikeassa. Sillä on iso vaikutus että saa tukea ja rakkautta. Ja on myös epäreilua että ne jotka sitä eivät saa joutuvat kohtaamaan muiden ihmisten halveksuntaa entisestään. Pitäisi olla joku jeesus että kestäisi henkisesti kaiken sen. Sitten lopuksi vielä sotkee oman elämänsä omalla katkeruudellaan. Millä tuosta oravanpyörästä muka pääsee?
Mun selvitymismekanismi on olla taistelija.
Taistelen kaikkien niiden puolesta, jotka on kokeneet myös paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että oot jaksanut taistella. Omakin taistelu on ollut aikamoinen; nyt oon voiton puolella. Katsoin minun lapsen kuvia ja huomasin, miten monessa kuvassa me vanhemmat katsomme häntä lämpimästi, ihaillen, hyväksyen ja rakastaen. Hän on saanut kaiken. Häntä seuraa elämäntiellä meidän rakkaus. Itse olen joutunut antamaan anteeksi omille vanhemmille ilman, että he sitä pyytäisivät tai tajuaisivat edes.
Haluatko oikeasti kadehtia ja syyllistää toisia hyvistä vanhemmista kotioloista. Ylipäätään hyvästä elämästä. Älä nyt tukehduta itseäsi tuohon katkeruuteesi. Sinun on valinta. Jatkatko katkeruutta vai oletko itse elämäsi herra, joka päättää luopua katkeruudestaan ja nauttia jäljellä olevasta elämästä.
Minulla samalainen paska tausta, mutta en todella anna sen hallita elämääni. Eteenpäin on jaksettava. Hyväksy epävarmuus-Mielikuvituksesi rajat eivät ole maailman rajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko puuttua tähän sen verran, että itselläni on ollut aina (ja on edelleen) vanhemmat olleet elämässäni tiiviisti, mutta ovat ylisuojelevaisia ja ylipäätänsä tehneet karhunpalveluksia koko elämän ajan meille lapsille. Tuloksena se, että näemme maailman pahana paikkana, että koko ajan joku vaara vaanii jossain, koko ajan pitää maalata kaikesta kauhukuvia ja maailma pelottaa. Masennusta, ahdistusta. Mitään ei osata tehdä itse, koska vanhemmat ovat aina tehneet kaiken puolestamme. Näihin asioisin herää vasta aikuisena kun aikuisen elämäässä olisi ihan oikeasti pärjättävä yksin ilman jatkuvaa kannattelua.
En kuitenkaan vähättele ap:n kokemuksia. Olen pahoillani, että olet joutunut kärsimään.
Voi ristus ei jaksa näitä vinkujia. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lopeta tuollainen ruikutus.
Olisihan se toki ollut kivaa lapsena, jos isä ei olisi ollut väkivaltainen juoppo. Kaikki olisi olkut helpompaa. Mutta tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa. Joko ruikutat asiasta tai teet sille jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisi ottaa vähemmän opiskelijoita koulutuksiin, jotta kaltaisesi kiusaajat eivät pääse käyttämään henkistä väkivaltaa tavallisiin ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Sehän se ikuinen ongelma onkin, että ne muut nimeomaan eivät ymmärrä miten helpolla ovat päässeet. Ressukoilla ei ole pienintäkään käsitystä mitä se on, kun lapsuus on ollut kuvailemasi lainen. Helpolla päässeet kyllä tunnistaa aikuisinakin, tuppaavat valittamaan joka asiasta, vaikka valituksen aihetta ei olisi. Myös sellaisista asioista, joista pitäisi olla onnellinen eikä valittaa, mutta omaa napaa pidemmälle ei nähdä.
Ja vasta valittavatkin, joilla on ollut hankalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koskaan et voi tietää toisen elämästä yhtään mitään, voit vain olettaa.
Mua ei ole tuettu koulunkäynnissä, ei sellainen ollut 70-luvulla tapana, ei ole koskaan kehuttu, halattu, sanottu, että välitetään. Mulla on ollut tunne, että vaikka kannoin kymppejä kokeista, mikään ei riittänyt.
Ulospäin näytän vahvalta, hyvältä ja pärjäävältä. Kukaan ei uskoisi kuinka heikko mun itsetunto on ja kuinka imen itseeni kaikki kehut kuin sieni. Ulospäin mäkyy hyvä ammatti, koulutus, palkka ja perhe. Ja silti, itsetunto rikki. Ja sen vuoksi iso tarve miellyttää kaikkia.
Minä en ole päässyt edes sinne terapiaan
Niin eli siis olet vieläkin katkera kaikesta ponnistelustasi huolimatta? Elämä on epäreilua, toiset saavat paremmat lähtökohdat kuin toiset. Itsekin olen ollut suurimman osan elämästäni katkera vanhemmilleni ja lapsuuden olosuhteille ja kadehtinut muita, joilla kaikki on mennyt putkeen.
Onneksi sain apua aikuisiällä lopulta opiskeluterveydenhuollosta. Pääsin Kelan tukemaan terapiaan. Kävin myös monessa vertaistuki ryhmässä vuosien varrella. Kuntoutumisvuosinani törmäsin moneen ihmiseen, jolla asiat olivat olleet vielä pahemmin kuin minulla. Olen myös lukenut paljon kirjallisuutta aiheeseen liittyen eli miten käsitellä huonoa menneisyyttään ja sen tuomia tunteita ja muita sen tuomia ongelmia.
Kannattaa keskittyä huomaamaan kaikki se hyvä, minkä olet jo saanut. Helppoa minun on nyt sanoa. Itseänikin vitutti tämä neuvo, kun en oikeasti vain keksinyt mitään hyvää sen hetkisestä tilanteestani. "Joo, nyt on kaunis ilma ja taivas on kauniin värinen, mutta mitä vittua sitten". Mutta jos ainoa hyvä asia jonka nyt keksit on tyyliin, no on mulla toimiva keho, enkä ole pyörätuolissa niin keskity edes sitten siihen tai luonnon kauneuteen, vaikka tuntuisi, että ihan turhaa.
Aivojaan kannattaa näin harjoituttaa. Luot sinnikkäästi uusia positiivisia kiitollisuutta ilmentäviä ajatusratoja. Kun uusia ajatusratoja on syntynyt tarpeeksi ja olet vahvistanut niitä päivittäin, negatiiviset ajatusradat heikkenevät ja kenties joskus vuosien saatossa häviävät. Positiivisuus tuo lisää positiivisuutta. Kaivat vain kuoppaasi syvemmäksi, jos ikuisesti märehdit kurjaa elämääsi. Tähän aiheeseen liittyy hyvin "vetovoiman laki" ja muu "universumi on puolellasi" hömppä kirjallisuus, mutta suosittelen lukemaan pari tuollaista hömppä kirjaakin, on niissä asiaakin. Ja sitten aiheesta on myös järkevämpääkin kirjallisuutta, joka nojaa ihan tutkittuun tietoon.
Ehkä se on kaikista pahinta, että yrittää vuosi toisensa jälkeen, eikä koskaan saa mistään kiitosta.
Miksi luulet, että kaikilla muilla on ollut helpompaa lapsena ja kouluiässä? Ei minulla ainakaan, eikä varmaan monella muullakaan.
Olen hyvin köyhästä monilapsisesta perheestä ja minuakin kiusattiin koulussa. Ihan itse kuitenkin ponnistelin läpi koulun ja yliopiston. Lomat ja viikonloput tein töitä pärjätäkseni taloudellisesti.
Nyt minulla on hyvä ammatti ja työpaikka, ihana oma perhe ja kaunis koti ja olen ylpeä siitä että olen ne saavuttanut omalla ahkeruudellani.
En ole yhtään katkera siitä millainen lapsuuteni oli, sillä se on ohi ja nyt eletään tätä päivää. Katkeruus pilaisi koko elämäni.
Minulla on myös takana surkea lapsuus, koulukiusaaminen ja olen joutunut ponnistelemaan todella paljon kaiken saavuttamani eteen. Olen käynyt vuosia terapiassa nuoruudesta alkaen. Takapakkeja on tullut urakalla pitkin matkaa. Minun läheisiä on yllättäen kuollut, sairastunut vakavasti, on tullut vastoinkäymisiä, joihin en ole voinut vaikuttaa. Silloin olen kieltämättä tuntenut katkeruutta ja kateutta, kun olen joutunut palaamaan terapiaan taas itseäni kokoamaan ja selvitäkseni mt-ongelmieni kanssa.
Mutta tässä taas ollaan. Jaloillaan ja ihan tyytyväisenä tämän hetkiseen elämään. Ei nämä vastoinkäymiset ole muiden syytä. Elämä ei ole kenellekään velkaa ja minun on pitänyt päästää irti ajatuksesta, että kaikki paha korvaantuisi joskus. Elämä on täysin sattumanvaraista. Pitää vaan yrittää tehdä siitä omannäköistä ja löytää ne asiat, joita arvostaa ja pystyy elämässään vaalimaan. Ymmärrän hyvin senkin, miksi ihminen katkeroituu. Sen kanssa on raskasta elää ja kannattaa taistella, ettei niin käy.
Itseäni ärsyttää ihmiset, jotka kuvittelevat, että heidän elämänsä on juuri vaikein ja huono-onnisin, vaikka ovat pysyneet terveenä ja oikeastaan vain taloudelliset vaikeudet olleet onglemana.
Eikun sun pitää selviytyä, olla oman elämän seppä! Niinhän se kaikki hyvinvointigurut sanovat