Kyllä, olen katkera

Vierailija kirjoitti:

Pakko puuttua tähän sen verran, että itselläni on ollut aina (ja on edelleen) vanhemmat olleet elämässäni tiiviisti, mutta ovat ylisuojelevaisia ja ylipäätänsä tehneet karhunpalveluksia koko elämän ajan meille lapsille. Tuloksena se, että näemme maailman pahana paikkana, että koko ajan joku vaara vaanii jossain, koko ajan pitää maalata kaikesta kauhukuvia ja maailma pelottaa. Masennusta, ahdistusta. Mitään ei osata tehdä itse, koska vanhemmat ovat aina tehneet kaiken puolestamme. Näihin asioisin herää vasta aikuisena kun aikuisen elämäässä olisi ihan oikeasti pärjättävä yksin ilman jatkuvaa kannattelua.

En kuitenkaan vähättele ap:n kokemuksia. Olen pahoillani, että olet joutunut kärsimään.

Eikä, oliko meillä samat vanhemmat:)

Ööööh.. :D

On aika paljon erilaisia asioita, mitkä elämässä voi olla haastavia. Kaikilla on ERI lähtökohdat ja myöskin eri halut elämälle ja eri asiat jotka tekee onnelliseksi.

Voi olla esim kaunis, mutta ei kärsivällisyyttä opiskella, ja onnellinen kassamyyjänä

Voi olla ruma, ja vanhemmat maksaa kaiken ja tukee opiskeluissa, mutta on kiusattu koulussa

Voi olla hyvä koulutus, tulotaso, mutta luonne perfektionisti ja salaisia syömishäiriöitä yms eikä mikään riitä, vaan vaatii itseltään liikaa

Voi olla rakastavat vanhemmat jotka antaa lapselle rahaa, mutta lapsi ei ymmärrä käyttää rahaa järkevästi ja vanhemmat antaa lapsen itse tehdä omat valintansa

Voi olla normaali ihminen, hyvä koulutus, joka sairastuu syöpään nuorena, jne.

Turha sanoa että tietyt asiat on ne asiat mitkä tekee ihmiset elämästä sitä "oikeata ja hyvää". Kaikilla on eri asiat.

Muakin eräs narsisti haukkuu usein katkeraksi. Enkö saisi olla,kun tuhosivat terveyteni, uramahdollisuuteni, uskoni ihmisiin eli mahdollisuuden myös ikinä saada terveitä ihmissuhteita?! Yhteiskunnankin syytäkin kyllä osa kuten loputon pitkäaikaistyöttömyys, mut eipä toi sairaus ainakaan auta työllistymään. Olen stressannut itseni lähes hengiltä monet kerrat rahan puutteen, ilkeiden narsistien kiusaamisen ja (henkisen)väkivallan takia, itsmeurhan partaalla puhkiväsyneenä valunut koko elämä hukkaan! Olen katkera, ja on oikeuskin olla, sanokoot henkisellä väkivallalla naminami-positiivariksi pakottavat mulkut mitä hyvänsä!

Minulla on samoja kokemuksia kuin aloittajalla. En ole katkeroitunut eikä minua kiinnosta yhtään, miten muut ihmiset mahdollisesti vaativat minua elämään ja olemaan.

Jotkut vain katkeroituvat, olosuhteista riippumatta. Aina löytyy jotain mistä syyttää universumia. Jotkut taas eivät katkeroidu, vaikka miten olisi aihetta. Mistä lie johtuu.

Ymmärrän.

Mihin asti aiot jatkaa? Milloin olet taistellut tarpeeksi? Johonkin se raja on hyvä vetää.

Jaa-a. Aina löytyy joku, jolla on ollut vielä huonommin. Ehkä olet juuri hänelle katkera, tietämättäsi?

Koen katkeruuden tarpeettomaksi, koska melkein kaikkien elämä menee ennemmin TAI myöhemmin päin vi**ua. Been there, done that.

Omapa on elämäsi.

Mulla oli kamalampi lapsuus kun sulla, enkä minuuttiakaan käytä katkeruuteen.

Kammottava lapsuus, vaikea nuoruus, pitkä henkisesti väkivaltainen parisuhde, vaikeaa masennusta sairaalahoitoa vaativilla psykoottisilla jaksoilla, vaikea perussairaus, työttömyyttä, luottotiedottomuutta, suorastaan köyhyyttä. Enkä silti osaa olla katkera. Nyt 4-kymppisenä minulla on ihana aikuinen poika, työ, josta pidän, mielialalääkitys kunnossa, hyvä ja ammattitaitoinen terapeutti, ja uusi rakastava parisuhde. Kaiken eteen olen itse tehnyt töitä, selvinnyt itse. Koen sen voimaannuttavana, en katkeroittavana.