Lue keskustelun säännöt.
Isäni kuoli pari viikkoa sitten. Onko normaalia tuntea näin?
05.04.2020 |
Välitön shokkireaktio oli tietenkin itku, paniikki ja pelko tulevasta. Nyt paria viikkoa tapahtuneesta asia tuntuu kamalalta ja itken välillä, mutta kuitenkin harvakseltaan. Itku tulee lähinnä silloin, kun hoidan kuolinpesän asioita, muulloin olen hieman tunnoton enkä ymmärrä tapahtunutta. Aivoni eivät käsitä tätä, ja välillä päähän nousee ajatus isälle soittamisesta. Pystyn kuitenkin toimimaan suht normaalisti ja nauramaan asioille, mikä saa oloni huonoksi. Eikö minun pitäisi itkeä kokoajan? Yritän ja yritän päästä suruun kiinni, mutta en vain pääse.
Ps. Ei kuollut koronaan.
T. 20v
Kommentit (43)
Täysin normaalia, juuri noin minäkin tunsin, kun äitini kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan tutulta kuulostaa. Isäni kuoli puolitoista vuotta sitten.
Varmaan edelleen shokkivaihe päällä, tunteet tulee myöhemmin?
Otan osaa. Ihan normaalia on. Oma rakas isäni kuoli vuosi sitten.
Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa surra. Jotkuthan esim. palaavat töihin todella pian läheisen kuoleman jälkeen. Eikä sekään tarkoita, että he eivät surisi. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi itkeä koko ajan? Ei pidä. t. nuorileski
Niin, en tiedä. Ehkä tämä on joku tyhmä ajatusmalli leffoista tms. Läheisen kuolema ja siihen liittyvä suru kuvataan usein sadoilla nenäliinoilla ja litrojen kannuilla täynnä kyyneliä.
Ap
Aaltoillen suru on minullakin edennyt, ja juuri sopeutuminen uuteen tilanteeseen vie aikansa. Toivotan voimia. Ei kannata turhaan syyllistää itseään "väärästä reagoimisesta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä taisi tulla itku vasta ehkä 3kk päästä, kun kaikki asiat oli saatu selväksi. Hoidin yksin koko ison kuolemanjälkeisen rumban niin ei ehtiny surra.
8 jatkaa: sanoin hölmösti, en siis missään nimessä pidä tuota vääränä reagointina... tarkoitin sanoa että ei kuulosta että tuossa olisi mitään epänormaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On täysin normaalia. Isäni kuoli ollessani 12, jälkeenpäin kun mietin niin tuntuu että koko se vuosi meni aivan sumussa.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan edelleen shokkivaihe päällä, tunteet tulee myöhemmin?
Hyvin mahdollista. Varmaan tämä asioiden hoitaminen ja joka paikkaan soittelu myös pitkittää suremista... Tuntuu, kun en hoitaisi hänen asioitaan lainkaan vaan jonkun toisen. Jos jotain tunnen, niin voimakasta väsymystä. Voisin nukkua suurimman osan päivästä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en osannut itkeä ollenkaan sillä hetkellä kun kuulin isäni kuolemasta. Olin minä toki surullinen. Tässä 4 vuoden aikana olen kuitenkin vuodattanut paljonkin kyyneliä kun joku muisto tulee mieleen. Jokainen tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taisi tulla itku vasta ehkä 3kk päästä, kun kaikki asiat oli saatu selväksi. Hoidin yksin koko ison kuolemanjälkeisen rumban niin ei ehtiny surra.
Joo. Systeemi näissä kuolematapauksissa on kyllä raskas... Stressaat monesta asiasta, esim. menevätkö perukirjaa tehdessä kaikki asiat varmasti oikein.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On täysin normaalia. Isäni kuoli ollessani 12, jälkeenpäin kun mietin niin tuntuu että koko se vuosi meni aivan sumussa.
Saitko minkäänlaista tukea isäsi kuoleman jälkeen? Tai olisitko tarvinnut jonkinlaista apua vai halusitko mielummin surra itseksesi?
Lapseni menettivät isänsä ollessaan 10 v ja 12 v ja tuntuu, etten osaa auttaa heitä millään tavalla. He eivät halua puhua aiheesta, eivätkä halua lähteä vertaistukiryhmiin, joita on tarjolla. Olen antanut asian olla ja kertonut, että jos joskus myöhemmin tulee tarve puhua asiasta, niin apua voi hakea milloin vain.
Ihan normaalia on, enemmän ihmettelisin, jos itkisit viikkotolkulla. Omalla alallani ainakin läheisen (perheenjäsenen) kuolinpäivä on palkallinen vapaapäivä ja seuraavana päivänä töihin. Ei ole mielestäni normaalia käydä vinkumassa itselleen sairaslomaa, enkä ymmärrä lääkäreitä, jotka sitä kirjoittaa. Suru ja murhe ei ole sairaus, se on normaalia elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On täysin normaalia. Isäni kuoli ollessani 12, jälkeenpäin kun mietin niin tuntuu että koko se vuosi meni aivan sumussa.
Saitko minkäänlaista tukea isäsi kuoleman jälkeen? Tai olisitko tarvinnut jonkinlaista apua vai halusitko mielummin surra itseksesi?
Lapseni menettivät isänsä ollessaan 10 v ja 12 v ja tuntuu, etten osaa auttaa heitä millään tavalla. He eivät halua puhua aiheesta, eivätkä halua lähteä vertaistukiryhmiin, joita on tarjolla. Olen antanut asian olla ja kertonut, että jos joskus myöhemmin tulee tarve puhua asiasta, niin apua voi hakea milloin vain.
Olen siitä onnekas, että löytyy montakin läheistä jolle puhua. Kuolema koskettaa aika montaakin ihmistä. Olen kyllä sellainen, etten jonkun läsnäollessa osaa kunnolla surra, vaan tarvitsen siihen omaa aikaa ja tilaa.
Voimia lapsillesi!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taisi tulla itku vasta ehkä 3kk päästä, kun kaikki asiat oli saatu selväksi. Hoidin yksin koko ison kuolemanjälkeisen rumban niin ei ehtiny surra.
Joo. Systeemi näissä kuolematapauksissa on kyllä raskas... Stressaat monesta asiasta, esim. menevätkö perukirjaa tehdessä kaikki asiat varmasti oikein.
Ap
Juu ei tässä maailmassa rauhassa voi kuolla. Kamala homma siinä on läheisillä setviä asioita ja papereita, ei sitä edes osaa ajatella ennen kuin osuu omalle kohdalle. Ei muuta kuin voimia, ota päivä ja asia kerrallaan, siitäkin selviää.
Jostain syystä mediassa jne korostuvat ne ihmiset, joiden sureminen kestää kauan. Tosiasiassa ihmisen aivot alkavat korjaamaan itseään hyvin nopeasti emotionaalisen tuskan jälkeen, ja on tyypillistä, että ihmiset ovat ihmeissäänkin siitä miten hyvin pystyvät toimimaan. Ne, jotka jämähtävät suremiseen ovat itse asiassa vähemmistö. Loogisesti ajatellen evoluution on pitänyt suosia tällaista resilienssiä, kivikauden ihmisillä tragedioita oli koko ajan ja pakko siitä oli selvitä.
...niin tuolla edellisellä en viitannut sinuun. Sorry huono muotoilu.
t. 16
Miksi pitäisi itkeä koko ajan? Ei pidä. t. nuorileski