Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa ja hämmentää, pitäisikö antaa ystävän olla
18.02.2020 |
Emme olleet nähneet moneen vuoteen ja näin parasta lapsuudenystävääni. Hän oli samanlainen ihana ihminen kuin ennenkin ja vaikka vuosia on vierähtänyt, tuntui hänen seurassaan että olen taas "kotona", tai tuli sellanen selittämätön tunne että on joku tarkotus kun tapasin hänet useiden vuosien jälkeen ja hän muutti viereiselle paikkakunnalle asumaan. Minulla on ollut huonompia kausia ja välillä ollut aivan itsemurhan partaalla, nyt taas parempaan päin.
Muuten olisi ongelmatonta ns jatkaa vanhasta mihin jäimme ja olla kun ennenkin ja kertoilla juttuja ja nauraa yhdessä. (niinkuin viimeksi teimmekin kun kävin kylässä hänen luonaan) ja olen niin paljon kaivannut häntä elämääni että sattuu. Mutta elämäntilanteemme on vaan aivan erilaiset ja hävettää suoraan sanottuna helvetisti että lapsuudenystävä näkee minut tässä kunnossa.
Hänellä on mukava opiskelupaikka, paljon kavereita, miesystävä ja hän on saanut lapsenkin muutama vuosi sitten. Itse olen lievästi päihdeongelmainen, (en käytä ns kovia huumeita kuitenkaan) enkä ole sekaisin päivittäin yms, lähinnä aina pilvessä vain,aika syrjäytynyt, kouluttamaton sekä sairauspäivärahalla mielenterveysongelmien takia ja elämä junnaa paikallaan. Olen kyllä hoitojonossa avohoidossa mutta saan vain käyntejä sairaanhoitajille jotka vaihtuvat, lääkkeet katkaistaan seinään vaikka kelakortissa on ollut jo 3 vuotta n112, avohoito tukossa ja jatkuvasti peruutuksia, enkä ole päässyt eteenpäin vuosiin kun kotiuduin sairaalasta.
Olen iloinen hänen puolestaan ja onnellinen saadessani ehkä hänet takaisin elämääni mutta en enään tiedä haluaako hän itse minut elämäänsä. Viimeksi hän halasi ja sanoi oli ihana nähdä ja laitoin hänelle viestiä ystävänpäivänä ja hän vastasi illalla, ja sanoi että yritetään nähdä jos ehditään ensi viikolla.
Tuntuu mukavalta mutta sitten alkoi ahdistaa että entä jos hän ei haluakaan nähdä mutta ei kehtaa sanoa sitä suoraan mulle. Tai että häpeäis jotenkin mua eikä haluais enään olla ystävä,,ois pettynyt mikä "musta on tullut" tai mikä nimenomaan ei, eli ei mikään.
Antaisinko olla vai kysyiisinkö ja miten? :(
Kommentit (5)
Ei sun vastuulla oo arvailla, mitä toinen ajattelee. Luota siihen mitä hän sanoo, hänen vastuullaan on viestiä selkeästi joten ois aika hirvittävää jos hän laittais tollasia viestejä vaikka ei tahtoisikaan nähdä. Keskity rauhassa itsesi parantelemiseen ja tällaisiin iloisiin hetkiin, joita voi ystävä elämään tuoda. Tsemppiä❤
Niin ja vielä, saisitkohan lähetteen psykoterapiaan? Ei kuulosta mukavalta toi pompottelu hoitajalta toiselle (resurssipulan takia varmaan sekin). Jos diagnoosina mielenterveyteen liittyvä ongelma ja oot työikäinen, voit saada lähetteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fay kirjoitti:
Niin ja vielä, saisitkohan lähetteen psykoterapiaan? Ei kuulosta mukavalta toi pompottelu hoitajalta toiselle (resurssipulan takia varmaan sekin). Jos diagnoosina mielenterveyteen liittyvä ongelma ja oot työikäinen, voit saada lähetteen.
Ei se psykoterapialähete ole se ongelma, vaan sen terapeutin löytäminen (se pitää hankkia itse ja suurin osa niistä on niin kiireisiä ettei ne edes vastaa yhteydenottoihin uusilta terapiaan pyrkijöiltä, tai sitten saa vastauksia tyyliin "ota uudelleen yhteyttä kahden vuoden päästä") ja sen terapian omavastuun maksaminen (varsinkin kun hoitosuhteen pitää olla olemassa ennen kuin Kela alkaa edes harkita niiden maksamista, mikä tarkoittaa että ekat kerran tulee ihan omasta pussista - ja yksikin kerta voi viedä kuukauden "irtorahat" mitä pakollisista kustannuksista jää yli).
- eri kuin Ap
Älä anna epävarmuutesi vaikuttaa väleihininne. Taidat verrata elämääsi hänen elämään.
Älä myöskään liikaa surkuttele omia asioitasi.
Kiitos paljon tsemppaavista ja lohduttavista kommenteistanne, ihanaa huomata että joka keskusteluun ei tule pelkkiä ilkeilyviestejä💓
Psykoterapiasta on puhuttu jo useamman vuoden mutta nyt kun hoitopaikka muuttui taas ja uudet lääkärit ja hoitajat niin en tiedä yhtään mitä siellä nytten suunnitellaan.
Ensi viikolla näen sairaanhoitajaa ja ehkä tiedän enemmän. Päädg on skitsoaffektiivinen häiriö, ptsd ja pakko-oireinen häiriö (lähinnä toistuvat inhottava pakkoajatukset, toiminnot, tai että ajattelen jotain niin kamalaa mitä en haluasi ikinä tehdä, pahimmat toistuvat ajatukset että kuolen yön aikana ja synnyn Afrikkaan missä joudun ympärileikattavaksi, tästä olen jotenkuten päässyt paremmalle puolelle jo eikä häiritse enään elämääni, mutta tuon ajatuksen ollessa voimakkaana, en nukkunut melkein lainkaan ja katselin videoita noista leikkauksiata ja luulin että synnyn sinne seuraavaksi kostoksi siitä mitä olen tai jos olen paha, enkä ollut tehnyt siis m it ään paha tai ilkeetä mutta en voinut ajatella muuta kuin tuota että jos silmäni suljen niin en enään oo Suomessa vaan siellä Afrikassa.
Sitä on vaikeata selittää normaalille ihnisllle eikä välttämättä uskallakkan kun tuntuu että tekis mieli sitoa ittensä kiinni, ja kyllä, olen kerran näin tehnyt pakko oireiden ollessa pahimmillaan, ja lääkitys loppu, eikä lääkäriltä riin saanut yhteyttä, niin sidoin itseni sängynpäätyyn toisesta ranteesta sukan ja nippusiteen kanssa ja nukuin niin viikon verran. Miksikö, joku varmaan miettii.
Siksi koska pelkäsin että laitan rakkaan kissani mikroon yöllä jos menenkin psykoosiin :( en ole ikinä eläimiä satuttanut enkä tekisi sellaista mutta pelkäsin sekoovani lopullissesto ja että tekisin sitten jotain todella pahaa. Kotihoitoon annetaan todella isot lääkkeet ja nekin aiheuttavat noita oireita mutta nyt olen pärjännyt jo vuoden ilman psykoosilääkkeitä, tasaavilla ja rsuhottavilla menee nytten ja pian varmaan selviää enemmän. Kauhean pitkä ja sekava stoori, anteeksi siitä ja kiitti viel tsemppaaavista kommenteista 💓
No jos hän sanoo, että ihana nähdä, niin on ihan hänen oma häpeänsä jos hän valehtelee. Tuskinpa hän kyllä sanoisi niin, jos ei tarkoittaisi sitä.