Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde vaativan persoonan kanssa
17.01.2020 |
Voiko suhde vaativan persoonallisuushäiriön omaavan ihmisen kanssa teidän mielestänne onnistua? Me saimme diagnoosin miehelle vasta melkein 10v jälkeen ja se selitti niin kamalasti arjessamme olevia ongelmia. Miehen tarve äärimmäisen siistiin kotiin (kahden pienen lapsen kanssa....), oman ajan tarve, jääräpäisyys asioiden suhteen esim se että edelleen täyttää tiskikoneen perässäni uusiksi ellen ole sitä ehtinyt laittamaan päälle.
Kokemuksia, mielipiteitä?
Kommentit (61)
Meidän parisuhteessa molemmilla on. Eihän tämä helppoa aina ole, mutta arkeen kyllä löytyy välineitä jotka tekee siitä sujuvaa mikäli tahtoa löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Vierailija kirjoitti:
Meidän parisuhteessa molemmilla on. Eihän tämä helppoa aina ole, mutta arkeen kyllä löytyy välineitä jotka tekee siitä sujuvaa mikäli tahtoa löytyy.
Onko teillä samanlaisia asioita joissa vaativuus näkyy, vai näkyykö se eri asioissa kummallakin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Vaativa persoonallisuushäiriö = Äiti on lapsena kertonut kuinka s%&#n spesiaali hän on tai sitten hän on kehittänyt sen itselleen päänsä sisällen omaksi defenssikseen. Luojan taideteos ja hänen tulollaan tähän maailmaan on ollut suurempi tarkoitus. Tuo on luonut pohjaa mielessä kehittyvälle messias-kompleksille ja hän on itse alkanut uskoa tuohon iltasatuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Olen eri, mutta ksikki persoonallisuushäiriöt tarkoittavat lapsen kannalta vsrmaa kiintymyssuhdevauriota. Kasvatuksessa on tärkeä osata asettua toisen asemaan, se puuttuu persoonallisuushäiriöiseltä.
Vierailija kirjoitti:
Vaativa persoonallisuushäiriö = Äiti on lapsena kertonut kuinka s%&#n spesiaali hän on tai sitten hän on kehittänyt sen itselleen päänsä sisällen omaksi defenssikseen. Luojan taideteos ja hänen tulollaan tähän maailmaan on ollut suurempi tarkoitus. Tuo on luonut pohjaa mielessä kehittyvälle messias-kompleksille ja hän on itse alkanut uskoa tuohon iltasatuun.
Itse asiassa usein narsistien lapset sairastuvat vaativaan persooonallisuushäiriöön, koska eivät kykene olemaan sitä mitä vaaditaan. Eli vähän niinkuin päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Eli vaativuus läikkyi lapsiin? Kuulostaa todella kurjalta. Oliko miehelläsi diagnoosi kuinka aikaisin? Me saimme diagnoosin esikoisen ollessa pieni, joten osasimme rueta tarkkailemaan sitä, ettei mies vain siirtäisi vaatimuksia heihin. Tietysti vasta aika näyttää kuinka onnistuimme.
Vierailija kirjoitti:
Vaativa persoonallisuushäiriö = Äiti on lapsena kertonut kuinka s%&#n spesiaali hän on tai sitten hän on kehittänyt sen itselleen päänsä sisällen omaksi defenssikseen. Luojan taideteos ja hänen tulollaan tähän maailmaan on ollut suurempi tarkoitus. Tuo on luonut pohjaa mielessä kehittyvälle messias-kompleksille ja hän on itse alkanut uskoa tuohon iltasatuun.
Ehkäpä juuri päinvastoin. Paljon kritiikkiä ja ehdollista hyväksyntää saanut muodostaa käsityksen itsestään huonona ihmisenä, joka ei ole koskaan riittävän hyvä, ja pyrkii kompensoimaan huonommuuttaan vaatimalla itseltään ja muilta täydellisyyttä.
Ei ole suoraan yhtä kuin vaativa persoonallisuus, mutta ainekset siihen valmiina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Eli vaativuus läikkyi lapsiin? Kuulostaa todella kurjalta. Oliko miehelläsi diagnoosi kuinka aikaisin? Me saimme diagnoosin esikoisen ollessa pieni, joten osasimme rueta tarkkailemaan sitä, ettei mies vain siirtäisi vaatimuksia heihin. Tietysti vasta aika näyttää kuinka onnistuimme.
Eksällä ei ollut diagnoosia. En usko, että hän sitä saisi.
Tilanne on tosiaan kurja. Lapset ovat nyt täysi-ikäisiä. Kun he olivat pieniä, oli hän oikein hyvä isä. Ongelmat tulivat lasten kasvaessa, kun hän ei ymmärtänyt päästää lapsista irti.
Erosimme, kun lapset olivat ala-asteella. Sen jälkeen se helvetti pääsi irti, kun minä en ollut enää puskurina välissä. Ja minä aloin saamaan ala-arvoista kohtelua, kun mies yritti vaikuttaa siihen, millaista elämää minun pitää lasten kanssa elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Sama kokemus minullakin.
Kyllä siihen aikuisena ihmisenä vielä pystyy, kun osaa asennoitua oikein, vaikka ei sekään ihan helppoa ja hauskaa ole.
Mutta lapset eivät pysty näkemään asiaa samalla tavalla, jos aikuinen jatkuvasti vaatii täydellisyyttä eikä ole kuin yksi ja ainoa tapa tehdä asioita oikein. Semmoinen aikuinen ei osaa kehua lasta. Maksimissaan voi sanoa, että "hyvin meni, mutta tuossa ja tuossa olisi pitänyt tehdä vielä paremmin..."
Lapsille tulee osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden tunne, ajan kanssa oma-aloitteisuus ja usko omiin kykyihin katoaa. Kukapa jaksaisi yrittää, kun joka kerta saa kuulla, että väärin meni.
Meillä ero auttoi tosi paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Sama kokemus minullakin.
Kyllä siihen aikuisena ihmisenä vielä pystyy, kun osaa asennoitua oikein, vaikka ei sekään ihan helppoa ja hauskaa ole.
Mutta lapset eivät pysty näkemään asiaa samalla tavalla, jos aikuinen jatkuvasti vaatii täydellisyyttä eikä ole kuin yksi ja ainoa tapa tehdä asioita oikein. Semmoinen aikuinen ei osaa kehua lasta. Maksimissaan voi sanoa, että "hyvin meni, mutta tuossa ja tuossa olisi pitänyt tehdä vielä paremmin..."
Lapsille tulee osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden tunne, ajan kanssa oma-aloitteisuus ja usko omiin kykyihin katoaa. Kukapa jaksaisi yrittää, kun joka kerta saa kuulla, että väärin meni.
Meillä ero auttoi tosi paljon.
En ole samaa mieltä. Mies on joutunut tekemään paljon töitä, mutta osaa kehua ilman minkäänlaista kehitysehdotusta, eikä ole vaatinut lapsilta ainakaan omasta mielestäni mitään liikaa, vaan ollut kärsivällinen ja lempeä.
Joutuu toki puremaan hammastaan, mutta vielä ei ole esim koulumenestyksessä puuttunut edes lapsen huolimattomuusvirheisiin kokeissa vaan kannustanut positiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Sama kokemus minullakin.
Kyllä siihen aikuisena ihmisenä vielä pystyy, kun osaa asennoitua oikein, vaikka ei sekään ihan helppoa ja hauskaa ole.
Mutta lapset eivät pysty näkemään asiaa samalla tavalla, jos aikuinen jatkuvasti vaatii täydellisyyttä eikä ole kuin yksi ja ainoa tapa tehdä asioita oikein. Semmoinen aikuinen ei osaa kehua lasta. Maksimissaan voi sanoa, että "hyvin meni, mutta tuossa ja tuossa olisi pitänyt tehdä vielä paremmin..."
Lapsille tulee osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden tunne, ajan kanssa oma-aloitteisuus ja usko omiin kykyihin katoaa. Kukapa jaksaisi yrittää, kun joka kerta saa kuulla, että väärin meni.
Meillä ero auttoi tosi paljon.
En ole samaa mieltä. Mies on joutunut tekemään paljon töitä, mutta osaa kehua ilman minkäänlaista kehitysehdotusta, eikä ole vaatinut lapsilta ainakaan omasta mielestäni mitään liikaa, vaan ollut kärsivällinen ja lempeä.
Joutuu toki puremaan hammastaan, mutta vielä ei ole esim koulumenestyksessä puuttunut edes lapsen huolimattomuusvirheisiin kokeissa vaan kannustanut positiivisesti.
Meilläkin isänsä on ihan sinänsä positiivinen palautteessaan. Mutta kun asiat eivät mene kuten haluaa, niin ote on syyllistävä.
Siksi tämä ehkä on lapsille ollut vaikea käsitellä, ja siksi minullakin kesti ihmisikä, ennenkuin kokonaisuuden tajusin. Helpompaa on huomata suora haukkuminen.
11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Sama kokemus minullakin.
Kyllä siihen aikuisena ihmisenä vielä pystyy, kun osaa asennoitua oikein, vaikka ei sekään ihan helppoa ja hauskaa ole.
Mutta lapset eivät pysty näkemään asiaa samalla tavalla, jos aikuinen jatkuvasti vaatii täydellisyyttä eikä ole kuin yksi ja ainoa tapa tehdä asioita oikein. Semmoinen aikuinen ei osaa kehua lasta. Maksimissaan voi sanoa, että "hyvin meni, mutta tuossa ja tuossa olisi pitänyt tehdä vielä paremmin..."
Lapsille tulee osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden tunne, ajan kanssa oma-aloitteisuus ja usko omiin kykyihin katoaa. Kukapa jaksaisi yrittää, kun joka kerta saa kuulla, että väärin meni.
Meillä ero auttoi tosi paljon.
En ole samaa mieltä. Mies on joutunut tekemään paljon töitä, mutta osaa kehua ilman minkäänlaista kehitysehdotusta, eikä ole vaatinut lapsilta ainakaan omasta mielestäni mitään liikaa, vaan ollut kärsivällinen ja lempeä.
Joutuu toki puremaan hammastaan, mutta vielä ei ole esim koulumenestyksessä puuttunut edes lapsen huolimattomuusvirheisiin kokeissa vaan kannustanut positiivisesti.
Onko näin hyvin onnisuneella miehellä ihan diagnoosi vai onko muuten vaan ollut taipumista olemaan vaativa vanhempi ja tehnyt kovasti töitä sen kanssa?
Omien kokemusten mukaan oikeasti vaativa personaallisuus ei pysty merkittävään muutokseen. Tai ehkä meidän tapauksessa se oli myös siitä kiinni, että mieheltä ei löytynyt edes halua muuttumaan, sen verran vahva oli hänellä tunne siitä, että hän tietää, mikä on oikein ja kaikki muu oli luonnollisesti väärin.
Minulla on vaativan persoonan piirteitä, mutta persoonallisuushäiriöiseksi minua ei ole diagnosoitu. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että itsetuntemus ja rehellisyys itseä ja muita kohtaan ovat avain siihen, että "tällaisenakin" pärjää toisten ihmisten lähellä. Täydellisyyteen pyrkiminen sitä koskaan saavuttamatta on raastavaa sittenkin, mutta tämä vaativuus ei välttämättä koske muita ihmisiä. Automaatioajatukset toki ovat sellaisia, että tottakai jokainen tekee parhaansa, toimii eettisesti oikein, on äärimmäisen vastuuntuntoinen ja huolehtii jokaikisen tehtävänsä. Asenne muihin ei kuitenkaan tarvitse olla ruoskiva, mutta kuten täälläkin jo kommentoitiin, itseinho ja ainainen epäonnistumisen tunne voi henkilökohtaisella tasolla olla hyvin raskasta ja fataaliakin.
Minä olen jutellut näistä piirteistäni /ominaisuuksistani lasteni kanssa ja selittänyt, kuinka koemme asioita eri tavoin ja suhtaudumme tehtäviin elämässä ja koko elämäänkin eri tavoin. Olemme puhuneet paljon erilaisuudesta ja toisten hyväksymisestä. Kukaan ei ole ajatustenlukija, joten omien tunteiden sanoittaminen puolin ja toisin on tärkeää. Rakastan aviomiestäni, joka tuo kontrastia omalla suurpiirteisellä tyylillään. En todellakaan vaadi häntä muuttumaan. Hän toivoo minulle armollisuutta itseäni kohtaan ja ettei aina olisi kaikesta niin suuri huoli ja paha mieli, että hyväksyisin itseni ja osaisin joskus vain olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.
Millä tavalla hän teki tuhoa lapsiin?
Molemmilla syvä osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden fiilis. Toinen itsetuhoinen sen takia. Toinen kärsi vuosia migreenistä 3-4 kertaa viikossa, ei edes estolääkitykset auttannet. Kun hän katkaisi välit isäänsä, migreeni loppui kuin seinään.
Sama kokemus minullakin.
Kyllä siihen aikuisena ihmisenä vielä pystyy, kun osaa asennoitua oikein, vaikka ei sekään ihan helppoa ja hauskaa ole.
Mutta lapset eivät pysty näkemään asiaa samalla tavalla, jos aikuinen jatkuvasti vaatii täydellisyyttä eikä ole kuin yksi ja ainoa tapa tehdä asioita oikein. Semmoinen aikuinen ei osaa kehua lasta. Maksimissaan voi sanoa, että "hyvin meni, mutta tuossa ja tuossa olisi pitänyt tehdä vielä paremmin..."
Lapsille tulee osaamattomuuden ja kelpaamattomuuden tunne, ajan kanssa oma-aloitteisuus ja usko omiin kykyihin katoaa. Kukapa jaksaisi yrittää, kun joka kerta saa kuulla, että väärin meni.
Meillä ero auttoi tosi paljon.
En ole samaa mieltä. Mies on joutunut tekemään paljon töitä, mutta osaa kehua ilman minkäänlaista kehitysehdotusta, eikä ole vaatinut lapsilta ainakaan omasta mielestäni mitään liikaa, vaan ollut kärsivällinen ja lempeä.
Joutuu toki puremaan hammastaan, mutta vielä ei ole esim koulumenestyksessä puuttunut edes lapsen huolimattomuusvirheisiin kokeissa vaan kannustanut positiivisesti.Onko näin hyvin onnisuneella miehellä ihan diagnoosi vai onko muuten vaan ollut taipumista olemaan vaativa vanhempi ja tehnyt kovasti töitä sen kanssa?
Omien kokemusten mukaan oikeasti vaativa personaallisuus ei pysty merkittävään muutokseen. Tai ehkä meidän tapauksessa se oli myös siitä kiinni, että mieheltä ei löytynyt edes halua muuttumaan, sen verran vahva oli hänellä tunne siitä, että hän tietää, mikä on oikein ja kaikki muu oli luonnollisesti väärin.
Diagnoosi on ja on tehnyt kovasti työtä sen kanssa. Meillä minä olen kotona ja mies työskentelee, joten lapset ovat suuren osan ajasta minun “hoidossani”, se varmaankin auttaa asiaa. Lisäksi olen selittänyt miehelle hänen ymmärtämällään kielellä (logiikka ja tutkimustulokset) miksi hänen tapansa ei välttämättä ole lastenkasvatuksessa se oikea. Annan hänen täyttää tiskikoneen perässäni uudestaan mukisematta ollenkaan aiheesta, koska epäilemättä hänellä on loogiset syyt toimia niin.
Mulla on myös diagnosoitu vaativa persoona mutta se kohdistuu itseeni. Vaadin itseltäni aivan liikaa vaikka tarpeeksi hyvä riittäisi. Sitten tuskastun ja ahdistun kun en täytä asettamiani vaatimuksia ja kiukuttelen kotona.
Mulla myös mies joka osaa ottaa elämän rennommin ja suurpiirteisemmin. Toisaalta se aiheuttaa mulle paniikin esim raha-asioissa (kyse on pikkurahoista oikeasti) mutta toisaalta antaa perspektiiviä siihen että aina kuitenkin selvitään oikein hyvin. Hän yrittää saada minua hölläämään vähän ja luottamaan siihen että elämä kantaa tässä ja nyt
Vierailija kirjoitti:
Mulla on myös diagnosoitu vaativa persoona mutta se kohdistuu itseeni. Vaadin itseltäni aivan liikaa vaikka tarpeeksi hyvä riittäisi. Sitten tuskastun ja ahdistun kun en täytä asettamiani vaatimuksia ja kiukuttelen kotona.
Mulla myös mies joka osaa ottaa elämän rennommin ja suurpiirteisemmin. Toisaalta se aiheuttaa mulle paniikin esim raha-asioissa (kyse on pikkurahoista oikeasti) mutta toisaalta antaa perspektiiviä siihen että aina kuitenkin selvitään oikein hyvin. Hän yrittää saada minua hölläämään vähän ja luottamaan siihen että elämä kantaa tässä ja nyt
Suurimmalla osalla vaativan persoonallisuushäiriön omaavista se vaativuus kohdistuukin ennen kaikkea itseen. Joillakin ja tai joissain tapauksissa se saattaa ns läikkyä ylitse muihin ja ympäristöön.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vaativan persoonan piirteitä, mutta persoonallisuushäiriöiseksi minua ei ole diagnosoitu. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että itsetuntemus ja rehellisyys itseä ja muita kohtaan ovat avain siihen, että "tällaisenakin" pärjää toisten ihmisten lähellä. Täydellisyyteen pyrkiminen sitä koskaan saavuttamatta on raastavaa sittenkin, mutta tämä vaativuus ei välttämättä koske muita ihmisiä. Automaatioajatukset toki ovat sellaisia, että tottakai jokainen tekee parhaansa, toimii eettisesti oikein, on äärimmäisen vastuuntuntoinen ja huolehtii jokaikisen tehtävänsä. Asenne muihin ei kuitenkaan tarvitse olla ruoskiva, mutta kuten täälläkin jo kommentoitiin, itseinho ja ainainen epäonnistumisen tunne voi henkilökohtaisella tasolla olla hyvin raskasta ja fataaliakin.
Minä olen jutellut näistä piirteistäni /ominaisuuksistani lasteni kanssa ja selittänyt, kuinka koemme asioita eri tavoin ja suhtaudumme tehtäviin elämässä ja koko elämäänkin eri tavoin. Olemme puhuneet paljon erilaisuudesta ja toisten hyväksymisestä. Kukaan ei ole ajatustenlukija, joten omien tunteiden sanoittaminen puolin ja toisin on tärkeää. Rakastan aviomiestäni, joka tuo kontrastia omalla suurpiirteisellä tyylillään. En todellakaan vaadi häntä muuttumaan. Hän toivoo minulle armollisuutta itseäni kohtaan ja ettei aina olisi kaikesta niin suuri huoli ja paha mieli, että hyväksyisin itseni ja osaisin joskus vain olla.
Minun eksässäni ongelma oli se, että hänen mielestään on vain yksi tapa tehdä asiat, ja se oli hänen tapansa.
Erimielisyystilanteessa vaikeaa oli se, että hänen tapansa oli ihan oikeasti hyvä tapa, kun järjellä ajattelee. Siihen hänellä oli taustaperusteluna miljoona tutkimusta. On vaikeaa olla oma itsensä omine tapoineen sen edessä, kun tajua toisen olevan oikeassa, mutta itsellä ei riitä osaaminen, jaksaminen ja energia. Sitä automaattisesti tuntee itsensä huonoksi.
Esimerkkinä liikunta. Miehen mielestä kävely tms ei ole liikuntaa. Pitää juosta. Jos tulee rytmihäiriöitä - niitä tulee, koska on huono kunto. Jos ei jaksa - on huono kunto. Ja masentaa - ei liiku tarpeeksi. Ja väsyttää - ei liiku tarpeeksi, jotta nukkuisi paremmin.
Tämähän on tavallaan oikeassa, mutta ei huomioi mitään tunnepuolta. Lopputuloksena kuulijalle tulee syyllinen olo ja kokonaisvaltainen minussa-on-vikaa-kun-en-osaa-en-jaksa. Se menee taitavasti ihon alle.
Ja tämä on vain yksi esimerkki.
11
Minun eksäni oli vaativa. Ei nyt persoonallisuushäiriöinen, mutta millimetrineuvos samaan tapaan.
Kyllä se parisuhde onnistui, kun itse osasi suhtautua asiaan oikein. Mutta se tuho, jonka hän lapsille aiheutti, oli toista maata... sitä ei edes ero korjannut.