Kaveripiirin supistuminen aikuisiällä

Kyllä ruuhkavuodet hävitti tehokkasti osan ystävistä, kuten myös parisuhde muutenkin. Muutamalla kaverilla sitä silti on pärjännyt, enkä tarvitse laumaa pitämään egoani yllä. 

Juu, täällä eräs introvertti. Kavereita on jäänyt matkan varrelle mutta aina joka kulmasta hyökkii lisää, en ymmärrä. Vaihdan työpaikkaa ja taas on uusia kavereita jne. Ei niistä eroon pääse.

Minullakin kavereita melko vähän ja he niin eri piireistä ettei heillä keskenään ole oikein mitään yhdistäviä tekijöitä.

Olin jo lapsena aika erilainen kuin muut alueeni lapset. Muut olivat tyytyväisiä maalaiselämään ja minä haaveilin kaikesta isommasta. Pieni paikkakunta niin ei ollut varaa valita samanhenkisiä kavereita vaan oltiin niiden kanssa keitä siellä oli. Ensimmäinen karsiutuminen tapahtuikin kun moni kaveri lähti amikseen ja minä paikalliseen lukioon. Piirit erkanivat. Ne samanhenkiset kaverit lähtivät kaupunkiin lukioon ja löysivät omat piirinsä. Osa näistä kavereista jäi tuttaviksi, mutta aika eri suuntiin on kasvettu.

No tämä porukka supistui entisestään kun ne lukiokaverit (meitä oli n. 40 / ikäluokka ylipäätän) lähtivät ammattikorkeisiin ja amiksiin ettei tarvitse muuttaa paikkakunnalta. Minä lähdin toiselle puolelle suomea yliopistoon. En ole yhdenkään lukioaikaisen kaverin kanssa enää tekemisissä.

Yliopistossa löytyi sitä seuraa. Näistä jäänyt muutama kaveri mutta jokainen valmistui vähän eri aikoina ja kaikki levinneet ympäri suomea ja muuta maailmaa. Olen huomannut että monilla näistä kavereista se ydinporukka on ne lapsuuden kaverit tai lukiokaverit, ja minun kanssa lähetellään joulukortit ja tavataan jos ehditään.

Töistä ja harrastuksista en ole koskaan löytänyt sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ystävystyisi oikeasti. Töissö kyllä jutellaan vaikka mitä, mutta ainoat vapaa-ajan vietot keskenämme ovat pikkujoulut ja tyhy-risteilyt. Harrastuksissa käydään useinmiten harrastamassa, ei sosialisoimassa (näin siis näissä harrastuksissa joita itse harrastan).

Kaipaisin kyllä enemmän ihmisiä ympärille, varsinkin niitä samanhenkisiä. Elämä on kuitenkin opettanut että ystäviä on vaikea löytää jos ei niitä löydä jo lapsena. Kaikki lähipiirini tiiviit kaverisuhteet ovat joko lapsuudenystäviä tai koulussa tutustuneita jotka eivät ole erkaantuneet toisistaa.

No ihan ymmärrettävää. Ei kukaan varmaan kaipaa ystävää joka nyrpistelee nenäänsä kun yrittää vaikka kertoa reissusta ja näyttää lomakuvia. Tuo on ihan perus kuulumisten kertomista. Miksi kavereita pitäisi kiinostaa sinun metsälenkkisi ja nakkikastikkeesi jos sinua ei kiinosta heidän kuulumisensa yhtään.

Ja eihän tässä mitään ongelmaakaan ole jps kerran viihdyt ilman useita kavereita.

"Kaikki lähipiirini tiiviit kaverisuhteet ovat joko lapsuudenystäviä tai koulussa tutustuneita jotka eivät ole erkaantuneet toisistaa."

Sama täällä. Olen mennyt aina uutena jäsenenä jokaiseen kaveriporukkaan ja ollut siellä kolmantena tai neljäntenä pyöränä. Lapsuudessa oli minullakin pienellä paikkakunnalla kavereita, mutta he ovat melkoisia elämänkoululaisia, enkä missään nimessä halua heidän kanssaan pyöriä enää aikuisena. Kaipaan älykästä seuraa ympärilleni, sellaista keiden kanssa voin keskustella esimerkiksi sijoittamisesta.

Olen mielummin yksin kuin tyhmien ympäröimänä.

On kiva kuulla miehen näkökulma kaveruuteen. Kyllä kaverin pitää olla niin samanhenkinen että jutut kiinnostaa molemmin puolin. Itse olen nelikymppinen nainen ja koen että monet naiset jauhavat liikaa kaikesta pikkusievästä ja konkreettisesta, sisustuskupoista ja lapsen treeneistä. Sitä some ihanuutta.Onneksi on muutama vanha ystävä jonka kanssa juttu luistaa myös syvällisellä tasolla, kumpikin voi puhua elämästään ja toista kiinnostaa kuunnella.

Arki-illat menee perheen kanssa. Joskus viikonloppuna olisi kiva nähdä kavereita, mutta niitä ei ole paljon. Teen töitä yksin ja olen yksinhuoltaja. En aktiivisesti etsi kavereita, mutta olisi se kiva, että olisi enemmän niitä.

Minusta tuntuu, että olen aina ollut kaveripiirissä se ”erilainen”. Tai olen ainakin tuntenut itseni sellaiseksi. Aina on joku juttu, miksi en sovi joukkoon. Viime aikoina olen hankkiutunut muutamista kavereista eroon, kun olen todennut, että en jaksa pisteliäisyyttä. Olisiko kateus vai mikä lie taustalla.

Olen päättänyt, että en esitä enää mitään sopeutuakseni joukkoon. Tämä vie luultavasti viimeisetkin kaverit.

Oli minullakin joskus kavereita, mutta kummasti ovat kadonneet elämästäni. Ilmeisesti olen tehnyt jotakin väärin.

Vuorokaudessa on saman verran tunteja nyt kuin oli nuorenakin. Mun mielestä on ihan loogista, että kun elämään tulee uusia ihmisiä (esim puoliso mahdollisine sukuineen  ja lapsia) ja uusia asioita, jotain jää elämästä pois tai ainakin vähemmälle. Kun vielä mielenkiinnonkohteet ja vapaa-ajanviettotavat muuttuvat, tipahtaa porukkaa pois elämästä. Ne kaverit säilyvät, jotka muuttuvat samaan suuntaan kuin itsekin.

Mulla kaveripiiri supistui aika paljon kolmenkympin korvilla, kun mua ei vaan yksinkertaisesti enää kiinnostanut Helsingin yöelämässä riekkuminen. Olin ravannut baareissa ja yökerhoissa  nuorempana niin paljon, että oli nähty ja koettu jo. Mulla ei ollut edes lapsenvahtiongelmaa, koska on aina ollut hyvät tukiverkostot. Mutta ajatus viikonloppuna baariin lähtemisestä oli vaan, että äh, ei jaksa.

Nuoruuden ystävistä ja kavereista mulla ei ole jäljellä enää ketään. Elämät ovat kulkeneet niin eri suuntiin. Aikuisiällä on kuitenkin elämääni tullut kaksi  uutta ystävää ja muutama kaveri. Hekin sellaisia, joiden kanssa ei tarvitse koko ajan pitää yhteyttä. 

Mulla on perhe muttei yhtään ystävää ja kyllä tää harmittaa mua. Syynä useampi työn takia muutto. Viimeisimmässä muutossa olin 40v ja uudesta kaupungista ei enää kyllä 40v löydä kavereita. Jotkut ehkä onnistuu, minä en. Nyt neljän vuoden jälkeen luovutin.

Onneksi vanhoista asuinkaupungeista jäi pari kaveria, mutta välimatkaa yli 300km.

Minusta taas ihmiset, jotka elää vaan arkea ja kertoo vain lapsistaan on tylsiä ihmisiä. Ihminen joka ei kehitä itseään ja ole kiinnostunut asioista ja on jämähtänyt paikalleen sitten teinivuosien on äärettömän tylsä.

Minulla ei ole paljon kavereita ja ne jotka on, eivät ole kiinnostuneet mistään ainakaan samasta (haluavat olla kotona puolison kanssa ja istuttaa kukkia). Itse olen yli 30 ja yh, mutta puolisoa tai poikaystävää ei ole. Kotona olen enimmäkseen yksin, mutta haluan yhä käydä yöelämässä, keikoilla ja festareilla. Se on vaan luonteeni, että nautin isommista ihmisjoukoista, uusista ihmisistä ja asioista ja musiikista. Nyt kun lapsi on jo kohta teini, niin löytäisin ehkä parhaiten samanhenkistä seuraa pk-seudulta ja veloista?

Mielestäni se, että on onnistunut säilyttämään vuosikymmenien siteet hyviin ystäviin ei tarkoita jämähtyneisyyttä. En ole kokenut sellaista lämpöä muiden kuin näiden vanhojen ystävien kanssa. Elämä menee silti eteenpäin vaikka ystävät pysyisivätkin samoina.

Ei kavereilla tee mitään. Veri on vettä sakeampaa. Sitten kun sulla on oikea ystävä joka muuttuu veljeksesi kun olette tehneet blood brothers rituaalin eli viilto kämmeneen molemmille ja kättä päälle niin että veri sekoittuu sitten tiedät että sulla on ystävä ja veli.

Minulla loputkin kavereista jäivät, kun lopetin alkoholin käytön. Enpä juuri kaipaa heitä enkä baarielämää.

Vierailija kirjoitti:

On kiva kuulla miehen näkökulma kaveruuteen. Kyllä kaverin pitää olla niin samanhenkinen että jutut kiinnostaa molemmin puolin. Itse olen nelikymppinen nainen ja koen että monet naiset jauhavat liikaa kaikesta pikkusievästä ja konkreettisesta, sisustuskupoista ja lapsen treeneistä. Sitä some ihanuutta.Onneksi on muutama vanha ystävä jonka kanssa juttu luistaa myös syvällisellä tasolla, kumpikin voi puhua elämästään ja toista kiinnostaa kuunnella.

En ole ap, mutta voin silti tarkentaa aihetta: miesten näkökulmassa suurin ero on se, että kaveripiirit ovat yleensä tosiaan kaveripiirejä, joku sanotaan 4-20 miehen enempi vähempi tiiviitä tai löyhiä kaveripiirejä. Tällaisiin kaveripiireihin oli vielä parikymppisenä, ehkä kaksvitosenakin mahdollista päästä mukaan sisään, mutta nyt myöhemmin se on kyllä lähes mahdotonta. Lisäksi miesten kaveripiireille käy iän mukana tuo ap:n kertoma juttu, että jos parikymppisenä kaveripiiriin kuului 8 miestä ja pari hangaroundia, niin kolmevitosena tuosta kaveripiiristä kahdeksasta tyypistä puolet on muuttuneet hangaroundeiksi. Eli jäljelle jää joku 3-5 tyypin ydinporukka jotka määrittää mitä harrastetaan ja mistä ollaan kiinnostuneita, ja loput tippuu ulkokehälle, joita nähdään ehkä kerran vuoteen vappuna.

Itsellänikin on hiukan sama ongelma kuin ap:lla, tosin olen sinkkumies niin ongelma on siinä mielessä pahempi kuin ap:lla. Neljästä eri kaveripiiristä, joiden kanssa olin tekemisissä lapsuudesta kaksvitosiksi, en ole enää yhteydessä kuin kahteen. Toiseen, nuoruuden kavereihin, olen yhteydessä uudenvuodentoivotusten verran, ja nähdään ehkä kerran kolmeen vuoteen. Toiseen porukkaan, eli nykyisiin ainoisiin varsinaisiin kavereihin, olen yhteydessä selvästi enemmän ja kaljallakin käydään. Mutta heidänkin kanssaan on sama mistä ap puhui, eli mielenkiinnonkohteet on eriytyneet, ja minä en kuulu niihin, joiden kiinnostukset olisi yleisenä puheenaiheena porukassa.

Olen enempi kiinnostunut kaikenlaisesta nörttäilystä yms. mutta työpaikoilta ja harrastuspiireistä ei aikuisiällä mitään oikeita kavereita löydy, vaan sellaisia tilannekavereita, joiden kanssa oleminen liittyy aina tiettyyn tilanteeseen.

M/39

Täällä. Loppui kavereiden kiinnostus, kun en jaksanut enää ainaista ryyppäämistä. Ei tosin heitä ole ikävä, mutta välillä kaipaa ystäviä. Olisi kiva kyläillä puolin ja toisin ym.

Multa hävis suurin osa, kun sain lapsen ja kun luovuin siitä. Vain 2 jäi tallelle. Toisaalta olen muuttanut nyt ulkomaille ja saanut uusia ihmisiä elämääni.

Yksi niistä, joka jäi elämääni on edelleen mulle todella tärkeä ja rakas.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on perhe muttei yhtään ystävää ja kyllä tää harmittaa mua. Syynä useampi työn takia muutto. Viimeisimmässä muutossa olin 40v ja uudesta kaupungista ei enää kyllä 40v löydä kavereita. Jotkut ehkä onnistuu, minä en. Nyt neljän vuoden jälkeen luovutin.

Onneksi vanhoista asuinkaupungeista jäi pari kaveria, mutta välimatkaa yli 300km.

Sama. Etenkin 40v lapsettomalla tämä on mahdotonta, kun ei ole edes niitä mammapiirejä mihin voisi tunkea, mutta ei myöskään mikään biletys ole kiinnostanut vuosiin. Kaikilla on jo kaveripiirit ja sukulaiset, eikä ole aikaa uusille. Mulla on tasan kaksi ystävää, toinen asuu 2500km päässä ja toinen eri mantereella...