Lue keskustelun säännöt.
Kun mies ei hae apua ahdistukseen
30.12.2019 |
Kaikki alkoi siitä, kun miehen isä kuoli aiemmin tänä vuonna lyhyen sairauden jälkeen. Mies on siitä asti kärsinyt voimakkaista ahdistuskohtauksista, jotka ovat mielestäni muuttuneet vain pahemmiksi loppuvuotta kohden.
Kohtausten aikana mies on vihainen, ja kärsii omien sanojensa mukaan hengenahdistuksesta, sydämen tykytyksestä, huimauksesta ja vatsakivuista. Tällainen olo saattaa jatkua ihan pienestä hetkestä useaan tuntiin, ja kun se helpottaa, mies on kuin eri ihminen.
Lisäksi mies kärsii voimakkaasta yöhikoilusta. Lakanat ovat aamuisin läpimärät, ja mies on sanonut jopa kärsivänsä nestehukasta. Hän sanoo mieleensä nousevan välähdyksiä isänsä sairauden ja kuoleman ajalta.
Hän on alkanut käyttäytyä todella arvaamattomasti. Tuntuu siltä, että lähes mitkä tahansa pienetkin vastoinkäymiset tai epämukavuudet voivat laukaista kohtauksen. Hän tiuskii minulle, raivoaa tai sitten on puhumaton. Hän valittaa, etten huomioi häntä tarpeeksi tai yritä auttaa, vaikka totuus on se, että kyselen häneltä jatkuvasti voisinko tehdä jotain jotta hänelle tulisi parempi olo.
Mies kävi muutama kuukausi sitten ehkä 3-4 kertaa puhumassa terapeutille, mutta hän lopetti sen ja sanoi sen olleen ”täyttä p...aa”. Lääkärille ei suostu menemään, ja sanoo, että mitään lääkkeitä ei ala syömään.
Alan olla henkisesti aivan loppu. Elämä on jatkuvaa varuillaanoloa. Tarkkailen sanomisiani ja tekemisiäni. Jos tuon mitään omia negatiivisia tunteitani esiin (vaikka ne eivät liittyisi mieheen mitenkään) mies syyttää minua siitä, että teen hänen olonsa hankalaksi, ja että miten kehtaan valittaa omista vähäpätöisistä ongelmistani, kun hänelle on sattunut jotain kamalampaa.
Olemme tällä hetkellä kaupunkilomalla, jonka varasin, kun ajattelin että se piristäisi. Miehen oireet ovat vain pahentuneet täällä. Hän kulkee perässäni, kitisee, huokailee, ja syyttää minun kohtelevan häntä huonosti. Hän ei halua tehdä tai nähdä mitään. Pelkään, että joudun alkaa järjestelmään meille aikaisempia lentoja jne.
Alan olla aivan loppu tähän tilanteeseen. Jos muilla on samantyyppisiä kokemuksia, olisi mukava kuulla niistä, sekä siitä miten mahdollisesti olette ne ratkaisseet. En tiedä mitä tehdä. Koen, etten pysty antamaan miehelle sellaista apua kuin hän tarvitsisi, vaikka yritän. Minä en ole lääkäri tai psykologi. Mutta miten aikuisen ihmisen voi saada hakemaan itselleen apua?
Kiitos että sain avautua.
Kommentit (44)
Ymmärrettäväähän tuo on miehelläsi vanhempansa menetyksen jälkeen. Jokainen käsittelee surua tavallaan. Kunnioita sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai tuohon muuta voi kuin suojella omaa jaksamistaan. Toista ei voi pakottaa ja toisaalta, erittäin todennäköisesti olo helpottaa ajan kanssa luonnollisesti kun suruprosessi etenee. Voit tietysti yrittää kertoa tavoista saada apua, mutta ei siihen voi pakottaa. Joskus myös yritykset piristää toista voivat lisätä toisen taakkaa, eli kannattaa myös antaa tilaa ja aikaa surra.
Kannattaa suojata omia rajoja ja jaksamista. Eli hyväksyä toisen paha olo ja antaa toisen surra, mutta ei anna sen vetää itseä loppuun.
Ei miehen tarvitse hakea apua jos ei halua. Läheisen menetykseen liittyvä kriiseily menee kyllä ajallaan ohi ilmankin.
Mutta omaa jaksamistasi sinun pitää suojella. Ei todellakaan mitään kaupunkilomia kannata tuollaisessa mielentilassa olevan kanssa harrastaa, se on varma stressin paikka kaikille osapuolille. Parasta olisi miehen rauhassa saada kotona ahdistella ahdistuksensa läpi. Ja sinä voit pitää etäisyyttä ja olla yrittämättä auttaa ihmeemmin. Elä omaa elämääsi ja odota että menee ohi.
Voi olla myös hyvä ainakin välillä olla puhumatta omista negatiivisista asioista miehelle. Puhut niistä vaikka ystävillesi ja pyrit olemaan kuormittamatta miestä.
Kaupunkiloman tyyppiset asiat saattavat myös olla se viimeinen asia, mikä miehelle on nyt hyväksi. Surressa monesti haluaa rauhoittua, sureminen itsessään kun vie voimia. Jos siinä pitää yrittää jaksaa vielä teeskennellä iloista ja pirteää toisen mieliksi, se on tosi raskasta.
Sureminen kestää. Sille pitää antaa tilaa ja aikaa.
Käy sinä edes terapiassa, että jaksat miestäsi ja muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi pakottaa hoitoon, ei. Mutta ei voi pakottaa jatkamaan suhdetta tai yhteiselämää sellaisen henkilön kanssa, joka kieltäytyy ottamasta vastaan apua kun sille on selvä tarve ja uppiniskaisuus vaikuttaa muidenkin hyvinvointiin ja terveyteen.
Loman jälkeen istutat ap äijän alas ja sanot suoraan. Hänen valinta, sinä et enää jaksa. Eli joko hakee apua ja ottaa pillerit tai sinä lähdet. Ja lähde myös jos parannusta ei tule.
Älä pilaa omaa elämääsi toisen typeryyden takia.
Mulla laukaisivat ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriön suuret muutokset ja vastoinkäymiset elämässä muutama vuosi sitten. En osaa sanoa sille muuta syytä kuin että olen aina ollut hyvin ruutineja rakastava, enkä ollut tottunut tällaiseen. Oli itselleni yllätys, etten osannut käsitellä näitä tunteita. Kärsin vieläkin paniikkihäiriöstä, joka saattaa iskeä aivan yllättäen erityisesti tilanteissa, joissa tunnen stressiä. Alan hikoilla ja täristä niin, ettei edes vesilasi tahdo pysyä kädessä. Minulla lääkitys on kyllä auttanut, joten toivottavasti saat miehesi lääkäriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääkkeitä en ainakaan suosittele. Lyhytaikaisesti korkeintaan. Puhun omasta kokemuksesta. Aiheuttavat esim. unettomuutta, ylipainoa ja impotenssia.
Vanhoina aikoina oli viisaita tapoja tukea surevia ihmisiä. Esimerkiksi Irlannissa tehtiin niin, että surun kohdattua, kyläläiset tulivat vuorollaan istumaan seurana ja toivat samalla ruokaa ja auttoivat arjessa. Istuivat seurana hiljaa, niin ettei sureva ollut yksin, mutta eivät vaatineet juttelemaan tai piristymään. Olivat vain läsnä, hiljaa ja rauhallisesti. Samalla varmistivat, että arki pyörii, eli toivat ruokaa, auttoivat siivouksessa.
Tuo vaikuttaa minusta juuri sellaiselta, mitä sureva ihminen usein kaipaa. Rauhallista läheisyyttä ja läsnäoloa, huolenpitoa, arkisista tarpeista huolehtimista, mutta ilman vaatimuksia teeskennellä pirteää. Aika helpottaa ja korjaa, sillä välin läheiset voivat tukea, mutta rauhallisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin masentuntut ja ahdistunut. Voimakkain tunne on kuitenkin se, ettei tähän mitkään poppakonstit auta. Miehelläsi on sama tilanne, mutta jostain syystä erittäin voimakkaana. Läheisen kuolema saattaa aiheuttaa kummia juttuja, joista ei ihan helpolla selviä. Oliko miehesi läheinenkin oman isänsä kanssa? Vai onko kenties kokonaan toisin päin? Kumpikin saattaa selittää tuon käyttäytymisen syitä nyt.
Yksi masennuksen synnyttäjä saattaa olla kuulemma surematon suru, joka ei kuitenkaan minun kohdallani ole se perimmäinen syy. Siis ei ainakaan ymmärtääkseni, koska en ole jättänyt mitään tarpeellista surematta. Mutta tässä tapauksessa se saattaa hyvinkin olla niin.
Samaa mieltä, lääkkeitä en tuohon suosittelisi. Ne monesti estävät luonnollista suruprosessia ja aiheuttavat omat ongelmansa. Suru on kuitenkin ihmiselle luonnollinen asia. Olisi myös karmeaa, jos läheiset hylkäisivät sen takia. Omasta jaksamisesta täytyy pitää huolta, mutta kyllä läheisen ihmissuhteen pitää kestää toisen suru äkillisestä menetyksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostavat paniikkikohtauksilta. Mies oireilee pahaa oloaan, mahdollisesti juuri suremattoman surun takia.
Vierailija kirjoitti:
Ei miehen tarvitse hakea apua jos ei halua. Läheisen menetykseen liittyvä kriiseily menee kyllä ajallaan ohi ilmankin.
Mutta omaa jaksamistasi sinun pitää suojella. Ei todellakaan mitään kaupunkilomia kannata tuollaisessa mielentilassa olevan kanssa harrastaa, se on varma stressin paikka kaikille osapuolille. Parasta olisi miehen rauhassa saada kotona ahdistella ahdistuksensa läpi. Ja sinä voit pitää etäisyyttä ja olla yrittämättä auttaa ihmeemmin. Elä omaa elämääsi ja odota että menee ohi.
Samaa mieltä. Esimerkiksi luonnossa liikkuminen ja liikunta muutenkin ovat monesti parhaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni uskoo, että lääkäriin meno ja lääkkeet ratkaisevat tilanteen. Käytännössä näin ei kuitenkaan käy kovinkaan usein. Ei siis kannata juurikaan syyllistää, jos mies ei halua lääkäriin lääkitystä hakemaan.
Käske ostamaan ashwagandha yrttiä. KSM-66 kapseleita.
Auttaa tuplasokko tutkitusti ahdistuksen lieventämiseen. Mm. nostaa myös testosteronia.
Kuulostaa siltä että koitat ap parhaasi jotta saat miehesi olon paremmaksi.
Mutta mitäpä jos et tekisikään niin. Antaisit miehen vain olla ja surra. Voida pahoin sen ajan kun hänestä siltä tuntuu.
Itse peilaan tätä aikaan kun koin esikoiseni kohtukuoleman. Niiiiiin moni koitti piristää minua, keksiä kaikenmaailman ohjelmaa, kysellä mitä voivat tehdä. Ei se auttanut, se vaan ahdisti, tuli olo että enkö saa tätä isoa asiaa surra rauhassa. Paras tuki tuli niiltä jotka vain olivat. Istuivat vieressä, kuuntelivat kun halusin puhua, eivät koittaneen poistaa pahaa oloani.
Oman vanhemman kuolemaa saa surra. Kuulostaa siltä että miehellä se on ehkä normaalia rajumpaa mutta sekin on ok. Anna miehesi vaan olla ap äläkä koita korjata hänen oloaan. Anna hänelle oikeus voida huonosti niin hän pikkuhiljaa siitä paranee ❤️
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että koitat ap parhaasi jotta saat miehesi olon paremmaksi.
Mutta mitäpä jos et tekisikään niin. Antaisit miehen vain olla ja surra. Voida pahoin sen ajan kun hänestä siltä tuntuu.
Itse peilaan tätä aikaan kun koin esikoiseni kohtukuoleman. Niiiiiin moni koitti piristää minua, keksiä kaikenmaailman ohjelmaa, kysellä mitä voivat tehdä. Ei se auttanut, se vaan ahdisti, tuli olo että enkö saa tätä isoa asiaa surra rauhassa. Paras tuki tuli niiltä jotka vain olivat. Istuivat vieressä, kuuntelivat kun halusin puhua, eivät koittaneen poistaa pahaa oloani.
Oman vanhemman kuolemaa saa surra. Kuulostaa siltä että miehellä se on ehkä normaalia rajumpaa mutta sekin on ok. Anna miehesi vaan olla ap äläkä koita korjata hänen oloaan. Anna hänelle oikeus voida huonosti niin hän pikkuhiljaa siitä paranee ❤️
Komppaan tätä. Anna miehelle aikaa. Suru ei aina ilmene itkuna tai suruna, vaan vihana, kiukkuisuutena, ahdistuksena. Ymmärrän aika hyvin, että miehesi mielestä lääkärissä puhuminen ei auttanut. Tuohon auttaa se, että saa olla sellainen kuin on. Kuolemasta ei ole edes vuottakaan. Kuoleman ja surun kohtaaminen myös muuttaa elämää. Itselle ainakin on ollut surressa pahinta juuri kaupunkilomat, konsertit, näyttelyt, ostosruuhkat yms, joissa on paljon ihmisiä ympärillä. Tuo on vain pahentaakseen ahdistusta. Sinun tehtäväsi ei ole piristää, vaan kulkea rinnalla. Kun kuljet rinnalla, on sinulla omat ajatukset, omat mietteet, omat mielenkiinnon kohteet. jos pyrit symbioosiin siten, että toinen on aina hyvällä tuulella, niin menetät itsesi.
Miksi lähditte molemmat kaupunkilomalle? Mitä jos puhuisit miehesi kanssa, että olisiko tälle parasta lähteä kotiin. Sinä voisit vielä jäädä lomalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että koitat ap parhaasi jotta saat miehesi olon paremmaksi.
Mutta mitäpä jos et tekisikään niin. Antaisit miehen vain olla ja surra. Voida pahoin sen ajan kun hänestä siltä tuntuu.
Itse peilaan tätä aikaan kun koin esikoiseni kohtukuoleman. Niiiiiin moni koitti piristää minua, keksiä kaikenmaailman ohjelmaa, kysellä mitä voivat tehdä. Ei se auttanut, se vaan ahdisti, tuli olo että enkö saa tätä isoa asiaa surra rauhassa. Paras tuki tuli niiltä jotka vain olivat. Istuivat vieressä, kuuntelivat kun halusin puhua, eivät koittaneen poistaa pahaa oloani.
Oman vanhemman kuolemaa saa surra. Kuulostaa siltä että miehellä se on ehkä normaalia rajumpaa mutta sekin on ok. Anna miehesi vaan olla ap äläkä koita korjata hänen oloaan. Anna hänelle oikeus voida huonosti niin hän pikkuhiljaa siitä paranee ❤️
Komppaan tätä. Anna miehelle aikaa. Suru ei aina ilmene itkuna tai suruna, vaan vihana, kiukkuisuutena, ahdistuksena. Ymmärrän aika hyvin, että miehesi mielestä lääkärissä puhuminen ei auttanut. Tuohon auttaa se, että saa olla sellainen kuin on. Kuolemasta ei ole edes vuottakaan. Kuoleman ja surun kohtaaminen myös muuttaa elämää. Itselle ainakin on ollut surressa pahinta juuri kaupunkilomat, konsertit, näyttelyt, ostosruuhkat yms, joissa on paljon ihmisiä ympärillä. Tuo on vain pahentaakseen ahdistusta. Sinun tehtäväsi ei ole piristää, vaan kulkea rinnalla. Kun kuljet rinnalla, on sinulla omat ajatukset, omat mietteet, omat mielenkiinnon kohteet. jos pyrit symbioosiin siten, että toinen on aina hyvällä tuulella, niin menetät itsesi.
Miksi lähditte molemmat kaupunkilomalle? Mitä jos puhuisit miehesi kanssa, että olisiko tälle parasta lähteä kotiin. Sinä voisit vielä jäädä lomalle.
Viha ja kiukku ovat suojatunteita. Niitä koetaan olevan monesti turvallisempaa tuntea ja ilmaista kuin surua ja pelkoa, mutta usein ne peittävät juuri niitä.
Miten ap, sinä olet reagoinut suruun? Yhtäkkiseen menetykseen?
Miehesi on menettänyt toisen pisimmistä ihmissuhteista ( oletan, että hänen äitinsä on vielä elossa.) Jos sairaus on ollut lyhyt, niin tuo on todennäköisesti ollut aika shokki miehellesi. Oman lapsen menetyksen jälkeen pahinta on vanhemman menetys.
Miksi hänen pitäisi olla pirteä, vaikka suree? Mitä kuvittelet, että sinä voisit tehdä, jos kyselet jatkuvasti, että mitä voit tehdä? Pystytkö ottamaan jonkun surun pois? Oletko onnistunut sellaisessa joskus?
Vaatiiko mies sinua olemaan samassa tilassa kun ahdistuskohtaus tulee vai pyrkiikö hän elämään sen läpi?
Ketään ei voi pakottaa, ja siinäpä se onkin. Jos mies ei itse halua ottaa vastaan apua, niin hänen on aivan turha polttaa sinua loppuun. Itsekin oppinut kantapään kautta että joskus on vain pakko lähteä ennenkuin sairastuu itse, samanlainen jäärä joka piti minua terapeuttinaan. Puhu miehellesi suoraan ettet sinäkään jaksa loputtomiin.