Lue keskustelun säännöt.
Kun mies ei hae apua ahdistukseen
30.12.2019 |
Kaikki alkoi siitä, kun miehen isä kuoli aiemmin tänä vuonna lyhyen sairauden jälkeen. Mies on siitä asti kärsinyt voimakkaista ahdistuskohtauksista, jotka ovat mielestäni muuttuneet vain pahemmiksi loppuvuotta kohden.
Kohtausten aikana mies on vihainen, ja kärsii omien sanojensa mukaan hengenahdistuksesta, sydämen tykytyksestä, huimauksesta ja vatsakivuista. Tällainen olo saattaa jatkua ihan pienestä hetkestä useaan tuntiin, ja kun se helpottaa, mies on kuin eri ihminen.
Lisäksi mies kärsii voimakkaasta yöhikoilusta. Lakanat ovat aamuisin läpimärät, ja mies on sanonut jopa kärsivänsä nestehukasta. Hän sanoo mieleensä nousevan välähdyksiä isänsä sairauden ja kuoleman ajalta.
Hän on alkanut käyttäytyä todella arvaamattomasti. Tuntuu siltä, että lähes mitkä tahansa pienetkin vastoinkäymiset tai epämukavuudet voivat laukaista kohtauksen. Hän tiuskii minulle, raivoaa tai sitten on puhumaton. Hän valittaa, etten huomioi häntä tarpeeksi tai yritä auttaa, vaikka totuus on se, että kyselen häneltä jatkuvasti voisinko tehdä jotain jotta hänelle tulisi parempi olo.
Mies kävi muutama kuukausi sitten ehkä 3-4 kertaa puhumassa terapeutille, mutta hän lopetti sen ja sanoi sen olleen ”täyttä p...aa”. Lääkärille ei suostu menemään, ja sanoo, että mitään lääkkeitä ei ala syömään.
Alan olla henkisesti aivan loppu. Elämä on jatkuvaa varuillaanoloa. Tarkkailen sanomisiani ja tekemisiäni. Jos tuon mitään omia negatiivisia tunteitani esiin (vaikka ne eivät liittyisi mieheen mitenkään) mies syyttää minua siitä, että teen hänen olonsa hankalaksi, ja että miten kehtaan valittaa omista vähäpätöisistä ongelmistani, kun hänelle on sattunut jotain kamalampaa.
Olemme tällä hetkellä kaupunkilomalla, jonka varasin, kun ajattelin että se piristäisi. Miehen oireet ovat vain pahentuneet täällä. Hän kulkee perässäni, kitisee, huokailee, ja syyttää minun kohtelevan häntä huonosti. Hän ei halua tehdä tai nähdä mitään. Pelkään, että joudun alkaa järjestelmään meille aikaisempia lentoja jne.
Alan olla aivan loppu tähän tilanteeseen. Jos muilla on samantyyppisiä kokemuksia, olisi mukava kuulla niistä, sekä siitä miten mahdollisesti olette ne ratkaisseet. En tiedä mitä tehdä. Koen, etten pysty antamaan miehelle sellaista apua kuin hän tarvitsisi, vaikka yritän. Minä en ole lääkäri tai psykologi. Mutta miten aikuisen ihmisen voi saada hakemaan itselleen apua?
Kiitos että sain avautua.
Kommentit (44)
Halusiko mies lähteä kaupunkilomalle?
Kun läheinen kärsii, niin saatamme tehdä sen virheen, että yritämme kaikkemme, jotta toinen piristyisi. Siitä ei ole yleensä kuin haittaa, koska läheinen kokee, että silloin hän ei saa olla ja kokea mitä on sillä hetkellä.
Kun ahdistuskohtaus tulee, niin mitä teet silloin? Yritätkö silloinkinpiristää vai istutko esim. miehen vieressä? oletko kysnyt, että millainen käytös tuossa tilanteessa olisi miehen mielestä parasta? ( Välttämättä hänen vastauksensa ei myöskään ole paras vaihtoehto.)
Jos sinua ahdistaa tuo kohtaukset, niin oletko kokeillut menemistä toiseen huoneeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että koitat ap parhaasi jotta saat miehesi olon paremmaksi.
Mutta mitäpä jos et tekisikään niin. Antaisit miehen vain olla ja surra. Voida pahoin sen ajan kun hänestä siltä tuntuu.
Itse peilaan tätä aikaan kun koin esikoiseni kohtukuoleman. Niiiiiin moni koitti piristää minua, keksiä kaikenmaailman ohjelmaa, kysellä mitä voivat tehdä. Ei se auttanut, se vaan ahdisti, tuli olo että enkö saa tätä isoa asiaa surra rauhassa. Paras tuki tuli niiltä jotka vain olivat. Istuivat vieressä, kuuntelivat kun halusin puhua, eivät koittaneen poistaa pahaa oloani.
Oman vanhemman kuolemaa saa surra. Kuulostaa siltä että miehellä se on ehkä normaalia rajumpaa mutta sekin on ok. Anna miehesi vaan olla ap äläkä koita korjata hänen oloaan. Anna hänelle oikeus voida huonosti niin hän pikkuhiljaa siitä paranee ❤️
Komppaan tätä. Anna miehelle aikaa. Suru ei aina ilmene itkuna tai suruna, vaan vihana, kiukkuisuutena, ahdistuksena. Ymmärrän aika hyvin, että miehesi mielestä lääkärissä puhuminen ei auttanut. Tuohon auttaa se, että saa olla sellainen kuin on. Kuolemasta ei ole edes vuottakaan. Kuoleman ja surun kohtaaminen myös muuttaa elämää. Itselle ainakin on ollut surressa pahinta juuri kaupunkilomat, konsertit, näyttelyt, ostosruuhkat yms, joissa on paljon ihmisiä ympärillä. Tuo on vain pahentaakseen ahdistusta. Sinun tehtäväsi ei ole piristää, vaan kulkea rinnalla. Kun kuljet rinnalla, on sinulla omat ajatukset, omat mietteet, omat mielenkiinnon kohteet. jos pyrit symbioosiin siten, että toinen on aina hyvällä tuulella, niin menetät itsesi.
Miksi lähditte molemmat kaupunkilomalle? Mitä jos puhuisit miehesi kanssa, että olisiko tälle parasta lähteä kotiin. Sinä voisit vielä jäädä lomalle.
Se on usein myös surevalle raskasta, jos kokee, etteivät läheiset siedä hänen pahaa oloaan vaan tullakseen hyväksytyksi pitäisi olla jatkuvasti iloinen ja pirteä. Sellainen on raskas vaatimus ja sitä pahentaa se, jos kokee, että kykenemättömyys siihen aiheuttaa taakan läheisille sekä vaaran hylkäämisestä.
Tämä on totta. Sanoit muutamassa lauseessa sen, mitä yritin kaarrella.
Aloittaja, toistan samaa kuin monet muutkin tässä ketjussa. Anna miehelle aikaa ja tilaa surra surunsa. Älä yritä piristää häntä, surun käsittely on pitkäkestoinen prosessi eikä siihen auta kaupunkilomat. Ole vain läsnä, se auttaa yleensä parhaiten.
Muista kuitenkin myös se, ettei miehesi suru oikeuta häntä kohtelemaan sinua huonosti. Voit mielestäni myös sanoa sen hänelle. Hän ei saa haukkua sinua tai mitätöidä sinun tunteitasi. Puolisoltasi tulee löytyä vaikeassakin tilanteessa arvostusta ja kunnioitusta sinua kohtaan.
Ap. Neuvot, joita olet saanut saattavat tuntua kovilta. Sinähän vain haluat miehesi parasta. Surevalle ihmiselle, se piristäminen ei vain ole parasta. Pahimmasta surusta selviää yleensä noin kahdessa vuodessa. Jos kuolema on ollut jonkinlainen yllätys ( kuten miehellesi oli), niin siinä saattaa mennä kauemminkin. Suru kuitenkin kokemuksena jää ihmiseen, se vain muuttaa muotoaan kaipaukseksi yms. Miehesi tulee loppuelämänsä suremaan isänsä poismenoa.
Huutoa ei sinun kuitenkaan tarvitse sietää, jos se ahdistaa sinua.
Mietin, että sinulle voisi olla hyvä mennä juttelemaan terapeutin kanssa, jos koet olevasi lopussa. Jos ei ole ennen kokenut itse tai nähnyt toisen surevan, niin puolison suru voi olla todella ankeakin kokemus.
Ja nyt lomalla: voit sanoa miehellesi, että rakastat häntä. Tarkoitit parasta kun tilasit matkan. Kysy, että kokisiko mies parhaaksi, että matka katkaistaisiin. Kysy myös, että miltä mieheltä tuntuisi lähteä kotimaahan yksin. Näin hän saisi olla rauhassa kotona hetken aikaa.
Tule ap kertomaan, miten keskustelu meni. Olen kokenut itse olla asemassasi, mutta myös miehesi asemassa. Kumpikaan ei ole helppo. Kummassakin saattaa kokea olevansa täysin yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni uskoo, että lääkäriin meno ja lääkkeet ratkaisevat tilanteen. Käytännössä näin ei kuitenkaan käy kovinkaan usein. Ei siis kannata juurikaan syyllistää, jos mies ei halua lääkäriin lääkitystä hakemaan.
Ja jos on yhtään seurannut mediaa, ymmärtää millaista sattumankauppaa oikean avun saaminen on. Tässä tapauksessa on selkeämpi syy oireille. Jos soppaan vielä lisätään mahdollisesti useita eri lääkkeitä, koska toimivia ei ensisijaisesti määrätä, se voi tuntua liian toivottomalta. Kokeilurumba voi sisältää helposti monta eri valmistetta, joita kaikkia täytyy käyttää viikkokaupalla ennen kuin voi sanoa, sopiiko se.
En vaadi miestä olemaan pirteä, ja aluksi hyväksyin senkin, että hän välillä raivosi minulle. Mutta nyt kun tätä on jatkunut monta kuukautta, ja saan jatkuvasti huutoa ja raivoa osakseni vaikka mitä yrittäisin, alan väsyä siihen, ja huomaan jo muutoksia omassa käytöksessäni. Olen huomannut syyllistäväni itseäni ja etsiväni syytä omista tekemisistäni.
Olen sanonut miehelle, että olen aina häntä varten jos hän haluaa puhua, ja kysyn häneltä onko jotakin mitä voisin tehdä jotta hän voisi vähän paremmin. Olen yrittänyt tehdä elämästä hänelle helpompaa ottamalla käytännön asioista isomman vastuun.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrettäväähän tuo on miehelläsi vanhempansa menetyksen jälkeen. Jokainen käsittelee surua tavallaan. Kunnioita sitä.
Miks alapeukkuja tähän hyvään neuvoon? Muihin vastaaviin ei.
Vierailija kirjoitti:
En vaadi miestä olemaan pirteä, ja aluksi hyväksyin senkin, että hän välillä raivosi minulle. Mutta nyt kun tätä on jatkunut monta kuukautta, ja saan jatkuvasti huutoa ja raivoa osakseni vaikka mitä yrittäisin, alan väsyä siihen, ja huomaan jo muutoksia omassa käytöksessäni. Olen huomannut syyllistäväni itseäni ja etsiväni syytä omista tekemisistäni.
Olen sanonut miehelle, että olen aina häntä varten jos hän haluaa puhua, ja kysyn häneltä onko jotakin mitä voisin tehdä jotta hän voisi vähän paremmin. Olen yrittänyt tehdä elämästä hänelle helpompaa ottamalla käytännön asioista isomman vastuun.
Ap
Millaisia asioita olet yrittänyt?
Huutaa voi yksinkin. Toiselle ei tarvitse raivota eikä huutaa. Mitä teet silloin kun hän raivoaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä et pysty eikä sinun TARVITSE olla miehesi terapeutti. Miehelläsi ei myöskään ole oikeutta paeta ongelmansa taa sinua syyttelemään, jos ei edes yritä hakea siihen apua.
Tiedän, että jos kerrot hänelle, ettet jaksa hänen käytöstään, hän uhriutuu ja syyttää sinua entistä enemmän, mutta muutakaan en tuohon keksi. On ymmärrettävää surra vihaisesti ja ahdistuneestikin, mutta kaikkea ei saa kaataa sen lähimmän ihmisen niskaan.
Vierailija kirjoitti:
En vaadi miestä olemaan pirteä, ja aluksi hyväksyin senkin, että hän välillä raivosi minulle. Mutta nyt kun tätä on jatkunut monta kuukautta, ja saan jatkuvasti huutoa ja raivoa osakseni vaikka mitä yrittäisin, alan väsyä siihen, ja huomaan jo muutoksia omassa käytöksessäni. Olen huomannut syyllistäväni itseäni ja etsiväni syytä omista tekemisistäni.
Olen sanonut miehelle, että olen aina häntä varten jos hän haluaa puhua, ja kysyn häneltä onko jotakin mitä voisin tehdä jotta hän voisi vähän paremmin. Olen yrittänyt tehdä elämästä hänelle helpompaa ottamalla käytännön asioista isomman vastuun.
Ap
Kyllä hänen on täytynyt jättää surut surematta kunnolla, mikäli tämä nyt siihen enää edes liittyy. Kun isä kuoli, itkikö hän? Miehethän on monesti kasvatettu tyylillä "miehet ei itke." Ja voivoi, kuinka väärin se onkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaalia, että suruun menee 1-2 vuotta pahimpaan vaiheeseen. Ei sitä kannata lääkkeillä turruttaa eikä psykologi sitä nopeuta, koska se pitää elää läpi.
Ainoa mikä minulla on auttanut helpottamaan tunne-elämää ja paniikkia, oli neurofeedback. Siellä ei tarvitse keskustella eikä ottaa lääkkeiden sivuvaikutuksia.
Ihan hirveää, kun ap painostaa löytämään keinon, että on HETI tai PIAN kunnossa. Ahdistaisi. Vuosi ainakin pitää antaa mennä ilman mitään odotuksia siitä, että ihminen olisi ennallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia, että suruun menee 1-2 vuotta pahimpaan vaiheeseen. Ei sitä kannata lääkkeillä turruttaa eikä psykologi sitä nopeuta, koska se pitää elää läpi.
Ainoa mikä minulla on auttanut helpottamaan tunne-elämää ja paniikkia, oli neurofeedback. Siellä ei tarvitse keskustella eikä ottaa lääkkeiden sivuvaikutuksia.
1-2 vuotta? Ja vielä pahimpaan vaiheeseen? Ei saatana. Kyllä minulla sittenkin taitaa olla surut surematta, jos tuollainen on muka "normaalia."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia, että suruun menee 1-2 vuotta pahimpaan vaiheeseen. Ei sitä kannata lääkkeillä turruttaa eikä psykologi sitä nopeuta, koska se pitää elää läpi.
Ainoa mikä minulla on auttanut helpottamaan tunne-elämää ja paniikkia, oli neurofeedback. Siellä ei tarvitse keskustella eikä ottaa lääkkeiden sivuvaikutuksia.
1-2 vuotta? Ja vielä pahimpaan vaiheeseen? Ei saatana. Kyllä minulla sittenkin taitaa olla surut surematta, jos tuollainen on muka "normaalia."
Ei tarvitse olla noin aggressiivinen.
Luettavaa ap:lle, miehelle ja kaikille, joita asia koskettaa:
https://www.mielipalvelut.fi/artikkelit/mita-suru-on/
https://www.potilaanlaakarilehti.fi/artikkelit/mita-suru-on/
https://askelterveyteen.com/surun-5-vaihetta-ja-kuinka-paasta-niista-yl…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni uskoo, että lääkäriin meno ja lääkkeet ratkaisevat tilanteen. Käytännössä näin ei kuitenkaan käy kovinkaan usein. Ei siis kannata juurikaan syyllistää, jos mies ei halua lääkäriin lääkitystä hakemaan.
Ja jos on yhtään seurannut mediaa, ymmärtää millaista sattumankauppaa oikean avun saaminen on. Tässä tapauksessa on selkeämpi syy oireille. Jos soppaan vielä lisätään mahdollisesti useita eri lääkkeitä, koska toimivia ei ensisijaisesti määrätä, se voi tuntua liian toivottomalta. Kokeilurumba voi sisältää helposti monta eri valmistetta, joita kaikkia täytyy käyttää viikkokaupalla ennen kuin voi sanoa, sopiiko se.
Tuossa on syy miksi en hae apua ahdistukseen. Toimivia lääkkeitä ei saa ja en ala koekaniiniksi mömmöille. Otan alkoholia pahimpaan koska sillä saa edes hetken helpotuksen. Mari auttaisi paremmin mutta laittomuus niin käytän tosi harvoin. Kiinnijäämisestä tulisi pahoja ongelmia. Enkä tarkoita niitä sakkoja vaan niitä ihan oikeita ongelmia mitä tulisi seurauksena. Alkoholismi tästä voi seurata koska apua on turha hakea.
Joulukuussa olen juonut kahdesti. Ensin neljä päivää. Vähän reilu viikon tauko ja join 5 päivää. Saa nähdä koska taas ensi vuonna alkaa? Kuinka tiheästi ja kuinka pitkiä putkia?
Vierailija kirjoitti:
Minusta noin raju suru kaksi vuotta ei ole normaalia.
Ehkä hän on masentunut .
Toinen, mikä tulee mieleen, on alkoholi, se teettää tuollaista ärtyisyyttä. Onko hän lääkinnyt ahdistusta kalsarikänneillä, ehkä jopa sinulta salaa. Moni tukee ahdistunutta miestään, joka onkin salaa alkoholisti, ja ihmettelee sitten, miksi mikään ei helpotu, vaan pahenee, ja puoliso uupuu.
Surun kesto minulla pitkittyi sen vuoksi, että kumppani ei ymmärtänyt minua ollenkaan. Minulla meni vuosi hukkaan siinä, kun jouduin pitämään puoliani häntä vastaan enkä voinut keskittyä itse asiaan.
Ap, oletko itse kokenut noin suuren menetyksen? Tarkoitan, että ehkä mies kokee, että hänellä ei ole lupaa surra, kun et ymmärrä sitä ja pidät sitä liioiteltuna.
Se on usein myös surevalle raskasta, jos kokee, etteivät läheiset siedä hänen pahaa oloaan vaan tullakseen hyväksytyksi pitäisi olla jatkuvasti iloinen ja pirteä. Sellainen on raskas vaatimus ja sitä pahentaa se, jos kokee, että kykenemättömyys siihen aiheuttaa taakan läheisille sekä vaaran hylkäämisestä.