Jatkuva pelko lasten puolesta

Olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta olen joskus miettinyt että miten ihmessä ne, joilla on lapsia, yleensä säilyvät selväjärkisinä ja pystyvät elämään jatkuvan stressin ja pelon kanssa? Kun minä olen jo ihan tarpeeksi huolissani kissoistani, ja ne sentään ovat sisällä tai verkotetussa ulkoilutilassa niin että ovat aika turvassa. Jos minulla olisi lapsia olisin varmaan kauhuissani joka ikinen hetki.

Kyllä 15-vuotiaan pitää saada jo mennä vapaasti sovittujen rajojen puitteissa (kotiintuloajat).

No mitäpä tuohon nyt sanoisi? Vanhempien tehtävä on suojella lapsiaan. Kuka sen tekee paremmin kuin omat vanhemmat? Näin yleistettynä, tuohan ei aina tietenkään päde, mutta tunne-elämältään normaalit vanhemmat kantavat aina jonkin verran huolta lastensa turvallisuudesta. Tuntemuksesi ovat mielestäni normaalin vanhemman tuntemuksia.

Googlaapa ahdistuneisuushäiriö, löytyisikö apuja? Ja kyllä, pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isot murheet. Voisiko pojalla olla esim.snäppikartta päällä mistä näkisit missä menee, jos vaikka yöllä liikenteessä tai joku muu sovellus?

Et uskalla päästää heitä minnekään. Eli minne? Onko kyse siitä, ettei lapsi voi mennä kavereille vai siitä, ettet halua päästää tätä vaikkapa laivareissulle ilman, että olet mukana. Nuo ovat keskenään täysin erilaisia esimerkkejä. En minäkään päästäisi reissulle, mutta kavereille kyllä - olettaen että kaverit ovat tavallisia eivätkä mitään huumejengiä.

Kuvittele niille joku suojelusenkeli tms., mikä sopii maailmankuvaasi. Niin ennenkin tehtiin.

Luulen, että huoli tai pelko omista lapsista on tunteena, jopa hyvin voimakkaana, ihan normaalia vanhemmille. Sen sijaan pulmana voi olla kuinka hyvin oma mieli käsittelee tai suodattaa tuota pelkoa. Korostunut pelko vaikuttaa siihen kuinka vuorovaikutat lastesi kanssa, useimmiten huonolla tavalla. En tässä mitenkään yritä syyllistää sinua, vaikutat kirjoituksesi perusteella äidiltä, joka todella haluaa lastensa parasta ja välittää heistä paljon. Juuri siksi suosittelenkin, että haet apua tai tukea siihen että tulisit pelon kanssa paremmin toimeen. 

Kannattaa ehkä keskittyä torjumaan niitä uhkia, joihin voi jollain tavalla itse vaikuttaa. Voit vaikuttaa siihen, että syötte terveellisesti, liikutte ja nukutte hyvin, mikä vähentää moniin vakaviin sairauksiin sairastumista. Voit vaikuttaa siihen, että teillä on hyvät palovarottimet, palosammutushuopa tms. ja kenties häkävarotin kotona. Voit vaikuttaa siihen, että myrkysäällä ette mene laivaan, pyöräillessä käytetään sopivaa kypärää, opetellaan liikennesäännöt. Yleensäkin että käytetään asianmukaisia ja laadukkaita suojavarusteita. No sitten on ne yllättävät tilanteet, joihin ei voi vaikuttaa, eli jos taivaalta putoaa jotain niskaan ynnä muut vastaavat. Jos ei ennalta voi sellaisiin varautua, niin kuinka niihin voisi varautua tilanteen kohdatessakaan? Ei kai mitenkään.

Minkä ikäinen äiti olet?

Sain omat lapseni (3) hyvin nuorella iällä. Osasin ottaa rennosti enkä stressannut.

Lapseni eivät takuulla olisi tykänneet jos liikaa olisin vahtinut.

Rajat toki oli.

Onneksi he ovat jo aikuisia koska nelikymppisenä pelkään KAIKKEA paljon enemmän.

Älä sido liikaa lapsia, muuten estät heidän itsenäistymisensä. Tsemppiä!

Äidin suojeluvaisto on ollut evoluution kannalta tärkeää. Kannattaa huomioida myös se että jos teinipoikasi sannoo sinua ylisuojelevaksi, niin sehän monesti on teinien mielipide. Vanhemmat määrittävöt rajat, eivät teinit.

Minä pelkään ihan suunnattomasti sitä, että lapsiani alettaisiin kiusaamaan. Itseäni on kiusattu ja syrjitty, pidetty pellenä, nöyryytetty jne. Pelkoni on siis sinänsä aiheellinen, koska olen itse hiukan sosiaalisesti kömpelö, ja pelkään että kasvatuksellani johdan heitä harhaan koska en vain "osaa".

Ovat nyt ala-asteella ja molemmilla paljon kavereita. Pojalla oli alkuun vaikeuksia löytää heitä, ja pientä kiusaamistakin oli, jolloin en valehtelematta ahdistukseltani saanut unta. Piti tehdä ihan kaikkeni, että pystyin asiallisesti tukemaan ja hoitamaan asian, enkä heittäytynyt hysteeriseksi kanaemoksi.

Huokaisen helpotuksesta vasta kun yläaste on ohi. Monta vuotta vielä...

Sun lapset on ihan yhtä turvassa siitä huolimatta soitteletko heille koko ajan vai et. Ei ne sinun puhelinsoittosi heitä pelasta, jos jotain sattuu. Välejä se soittelu tosin saattaa kiristää. Joten mikä on sinulle tärkeämpää: turhanpäiväinen ja toimimaton puhelinkyttäys vai hyvät välit lapsiin?

Jos joku nyt luulee, etten anna lasten olla kavereidensa kanssa yms., niin tietenkin annan, minua vain pelottaa. Soittelua olen rajoittanut sen jälkeen, kun teini siitä valitti pari vuotta sitten, mutta sen tilalle on tullut kahta kauheampi ahdistus ja pelko. Eli vastauksena kysymykseen: annan lasten olla kavereidensa kanssa ja mennä, ongelmani on enemmänkin jatkuva pelko heidän puolestaan, joka ei koskaan hellitä. En muista koskaan jättäneeni lapsiani pois silmistäni kevyin sydämin.

Ap

Kannattaa käydä juttelemassa jonkun kanssa

että pääset eteenpäin .. voimia ! Ei ole vanhemmilla helppoa !

Voisko ap olla että kärsit yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä? Se on verrattain yleinen ja apua siihen on saatavissa. Tsemppiä ❤

Vierailija kirjoitti:

Sun lapset on ihan yhtä turvassa siitä huolimatta soitteletko heille koko ajan vai et. Ei ne sinun puhelinsoittosi heitä pelasta, jos jotain sattuu. Välejä se soittelu tosin saattaa kiristää. Joten mikä on sinulle tärkeämpää: turhanpäiväinen ja toimimaton puhelinkyttäys vai hyvät välit lapsiin?

Voihan lasten puhelimeen laittaa ICE-numerot, että jos jotain tapahtuu niin vanhemmat saadaan kiinni. Toinen juttu on myös vaikka kengänpohjan alle laitettu lappu, jossa ovat perheenjäsenten puhelinnumerot koska teinien puhelimia pitää ladata jatkuvasti.

Tärkeintä on puhua teinille, jota voivat jo tupakka- tai alkoholikokeilut houkutella, että voi aina tulla kotiin olipa sitten missä kunnossa hyvänsä ja luvata vaikka maksaa taksin tarpeen tullen.

Ystäväni teinipoika meinasi kuolla kun sammui hankeen ja kaverit jättivät. Onneksi koiranulkoiluttaja oli ollut topakkana ja soittanut poliisin paikalle. Niin kylmällä olisi kuolo korjannut muuten teinin hangessa.

Tutun teini puolestaan humalaisen kuskin kyytiin ja vammautui loppuiäkseen. Kannattaa siis sopia, että ei mene ikinä humalaisen kyytiin vaan tilaa taksin.

Onneksi nuoriso on raitistunut koko ajan ja nykyään teinejä taitaa eniten kiinnostaa pelaaminen. Se ei sentään vie henkeä eikä vammauta.

Tänne on tullut ihan hyviä kommentteja, mutta minä heitän vielä yhden vähän eri näkökulmasta, ihan vain että jos kyse onkin tällaisesta, niin sinulla on mahdollisuus nyt työstää asiaa ennen kuin lapsesi aikuistuvat.

Eli miten koet muuten suhteesi lapsiin? Millainen se on siitä näkökulmasta että sinä olet aikuinen ja lapset ovat lapsia? Onko mitenkään mahdollista, että tukeudut lapsiisi niin kuin yleensä aikuinen tukeutuu puolisoonsa? Voiko jopa olla, että olet tietyllä tapaa riippuvainen lastesi läheisyydestä ja läsnäolosta? Onko pienintäkään mahdollisuutta, että huoli olisikin oikeasti halua kontrolloida lapsia ja pitää heidät lapsina - pois kasvamasta ja aikuistumasta? Oliko sinulla hyvä lapsuus, koitko saavasi rakkautta ja hyväksyntää vanhemmiltasi, niin että sinut hyväksyttiin aivan ehdoitta? Jos lapsuudessasi oli jotain, niin voiko olla että nyt itse kaipaat sitä ehdotonta rakkautta omilta lapsiltasi, ja heidän kasvu ja itsenäistyminen on tavallaan uhka sille? Tai miten esimerkiksi ero meni, koitko kovaa yksinäisyyttä, jota omat lapsesi tavallaan hoitivat?

Tiedän kyllä, että kirjoittamana asiat kuulostavat ikäviltä ja ehkä vähän pöyristyttäviltäkin asioilta, sillä siinähän olet vain huolissasi, välität niin että sydämeen sattuu niin kuin muutkin vanhemmat. Mutta jos toimissasi on mitään tällaista, niin nyt on se paikka ja aika käsitellä em. asiat, sillä teinisi on matkalla josta ei ole paluuta. Hän seuraavina vuosina kasvaa aikuiseksi ja teidän suhde muuttuu peruuttamattomasti.

Joskus huolen tunteen taustalla on asioita, joita ei haluaisi myöntää itselleen. Kannattaa lukea esimerkiksi läheisriippuvuusesta ja lapsen itsenäistymisestä vanhemmista, mikäli kirjoitukseni millään tavalla kolahti sinuun.

On ihan normaalia olla huolissaan lapsistaan, mutta jos on kykenemätön elämään arkeaan, koska 14-vuotias ei vaikkapa vastaa puhelimeen kun sinulle juolahtaa mieleen soittaa (vaikka ei ole vielä kotiintuloaika), niin kyse saattaa olla muusta kuin normaalista huolesta. Ja ylipäätään normaalissa vanhemman ja lapsen suhteessa syntyy myös luottamusta oman lapsen pärjäämiseen hänen kasvun myötä, jos mitään ongelmia ei ole. Jos et ole pystynyt tuota luottamusta kehittämään, niin sekin kielii jonkinlaisesta isommasta ongelmasta, joka olisi hyvä työstää.

Vierailija kirjoitti:

Jos joku nyt luulee, etten anna lasten olla kavereidensa kanssa yms., niin tietenkin annan, minua vain pelottaa. Soittelua olen rajoittanut sen jälkeen, kun teini siitä valitti pari vuotta sitten, mutta sen tilalle on tullut kahta kauheampi ahdistus ja pelko. Eli vastauksena kysymykseen: annan lasten olla kavereidensa kanssa ja mennä, ongelmani on enemmänkin jatkuva pelko heidän puolestaan, joka ei koskaan hellitä. En muista koskaan jättäneeni lapsiani pois silmistäni kevyin sydämin.

Ap

Suurin osa vanhemmistaan kantaa huolta lapsistaan vielä kun he ovat aikuisia. Sen vuoksi ei kannata polttaa itseään loppuun koska edessä on vielä monenlaista pohtimista kuten koulutusvalinnat ja työelämään pääsy. Huolta voi suhteuttaa sen aikajanan mukaan.

Teineillä maailmankuva muokkaantuu kovaa vauhtia joka viikko ja kannattaa mieluiten kannustaa heitä positiivisella tavalla etsimään sitä uuden minänsä identiteettiä. Meillä ravaa teinejä jatkuvasti ja heillä on ihan ihan kivaa keskenään jo pelkästään kun katsovat joitain heidän mielestään hassuja nettivideoita jne. Eivät ole pahanteossa ja tervehtivät mutta luikkivat sen jälkeen teinin huoneeseen.

Teini on saanut pyytää kavereitaan yökylään ja heitä tuleekin välillä yhtäkkiä. Minä käsken heidän ilmoittamaan kotiinsa jos aikovat olla meillä yötä ja lyön vaihtopetivaatteet ja pyyhkeet yövieraan käteen.