Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yksin ja syystä
06.10.2019 |
Olen epävakaa ja mun elämä on vuoristorataa. Olen ollut miesystäväni kanssa noin kahdeksan vuotta. Hän on ihana ihminen, rauhallinen ja kiltti. Osaa kuitenkin pitää rajoistaan kiinni. Emme asu yhdessä, hän tosin on yli puolet ajasta meillä.
Mun vuoristoradan alamäen kiihtyessä olen heitän kaiken hyvän elämästäni roskiin, perun kaiken ja syöksen itseäni rotkoon kaikin tavoin. Vaikka silloin ei siltä tunnu, pohja tulee joskus vastaan ja sieltä ei pääse kuin ylös. Kun nousen ylös ja jatkan elämääni, hävettää paljon kaikki ja pelkään mitä kaikkea olen oikeasti menettänyt ja tuhonnut.
Viimeisimmän syöksykierteen jälkeen pelkään nyt enemmän kun koskaan, että mies lähti viimeistä kertaa. Jos katsoisin suhdettamme täysin vieraana sivusta, olisin jo kauan sitten kehottanut miestäni lähtemään tästä kaaoksesta, mikä on mun elämä. Silti tuntuu nyt aivan kamalalta. Ja hävettää enstistä enemmän. Miten ihmeessä kuvittelin että hänkään jaksaisi tätä loputtomasti?
Käyn terapiassa, on lääkkeet ja on keinoja, joilla toisinaan osaan välttää karikot. En aina.
Olen saanut itseni jo tästä viimeisimmästä pohjasta ylös, mutta romahdan takaisin koko ajan, kun tajuan, että nyt meni isosti pieleen. En aiheuttanut muutoksia ainoastaan omaan elämääni vaan myös lasteni. En kehtaa kulkea kadulla, en halua törmätä kehenkään tuttuun. Olen vain yksi suuri epäonnistuminen.
Kommentit (10)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö kukaan ole epävakaa ja sotkenut siksi elämäänsä.
Moni epävakaa sotkee elämänsä. Kuuluu melkein kriteereihin
Pahoittelut ja tsempit sulle ap. Epävakaan kanssa eläminen on kyllä ajoittain todella raskasta. Henkilölle itselleen ja läheisille.
Sä kuitenkin teet jo sen mitä tehtävissä on. Käyt terapiassa ja syöt lääkkeet. Totaalinen päihteettömyys on ehdoton juttu, mutta sen varmaan tiedätkin.
Mun naisystävä kärsii samasta vaivasta. Monta kertaa meilläkin käyty pohjan kautta uuteen nousuun. Päivä kerrallaan vaan. Kyllä se siitä!
Sopiiko kysyä, että mitä tapahtui nyt viimeisimmällä kerralla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävän lapseen liittyen tuli odottmattomia huolia. Äitini muistisairauteen liittyen nousi esille uusia asioita. Kumpaankaan en voi suoraan vaikuttaa ja alkoi ahdistaa maailman pahuus ja ja ikävät asiat joille en voi mitään.
Oli tehty hiukan suunnitelmia viikonvaihteelle ja meillä oli erilaiset näkemykset parista seikasta. Mun mielestä mun ehdotus olisi ollut kaikille paras, siihen liittyi seuraava vkonloppu myös. Mies halusi tehdä toisin, koska yhtäkkiä onkin tosi tärkeää saada ensi vkonloppu vapaaksi kaikesta. Olen itse silloin reissussa. Sain päähäni, että sillä on jotain suunnitelmia, joita se ei suostunut paljastamaan. Kehittelin mustasukkaisessa mielessäni kaikenlaista, ja tuntui että kaikista tärkeintä oli saada viettää kumpanakin viikonloppuna aikaa poissa minun luotani. Sen kotitalossa tehdään remppaa, joka häiritsee ja siksi ei tykkää olla siellä. Miksi sitten haluaisi ehdottomasti olla siellä, kun ei voi nukkuakaan ? En muista kaikkea,mutta siitä se lähti. Sanoin asioita joita en tarkoita, koska pelotti niin paljon, että mies on kyllästynyt ja haluaa vain pois luotani.
Kun syöksykierre alkaa, perun kaiken hyvän, poistan elämästäni kaiken iloa tuottavan, koska en ansaitse sitä. Mies on mulle tärkeä ja sen käsken lähteä aina.
Kun pääsen pohjalle ja sieltä alan nousta, olen peloissani kun en tiedä mitä on jäljellä ja minkä olen tuhonnut kokonaan. Tämä toistuu aina. Mies on oppinut että palaan takaisin oaksi itsekseni. Tiedän että tämä on raskasta, mutta toivoin niin että tälläkin kerralla olisin voinut jatkaa normaalia elämää. Nyt on tullut mitta täyteen ja mies ei palaa enää. Romahdin takaisin pohjalle enkä tiedä kuinka nousen. Olen valtava epäonnistuminen koko ihmnen.
Olen lukenut että vanhemman kuolema on lapselle yksi pahimmista traumoista, oli ikä mikä tahansa. Toisaalta, lapseni ovat seuranneet vuoristorataanin niin kauan ettei sekään voi kovin hyväksi olla. En tiedä tekeydynkö turhantärkeäksi kun selitän että mun on jatkettava elämää lasten takia. Mitä hyvää ne tästä saa? En jaksa enää yrittää selvitä kun aina löydän itseni tästä samasta rotkosta.
Sitkeä se oli, mutta ihan samaa tämä on ollut. Olisi lähtenyt jo aikaisemmin.
Voi kun joku sanoisi jotain vaikken mitään kysykään. Joku joka painii samojen asioiden kanssa tai seuraa niitä vaikka puolisonsa kautta.
En enää näe syytä nousta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun elämä samanlaista. Ei ole kyllä epävakaata diagnisoitu. Syöksykierteet alas vähän väliä. Koko elämä romuttuu. Aina vannon ettei enää. Nyt olen järkevä ja tasainen. Mutta sitten huomaamatta olenkin jo syöksymässä.. Parempi olisi lähteä pois tästä maailmasta. Uupunut olen.
Kiva kuulla etten ole ainoa.
Kun oppisin tekemään syöksykierteeni niin, etten sotkisi siihen muita. Syöksyisin yksikseni. Koska aina olen sieltä noussut, mutta on kamalaa siinä häpeässä alkaa selittää sanojaan ja tekojaan, ja varmistella onko ihmiset ja asiat vielä olemassa.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä miksi kirjoitin. Ehkä toivoin vertaistukena muiden epävakaiden kertomuksia elämänsä kaaoksesta.