Lue keskustelun säännöt.
Onko joku muukin tällainen neuroottinen katastrofiajattelija? Miten selviät aivojesi kanssa?
28.09.2019 |
En tiedä, mitä tälle voi enää tehdä, paitsi koittaa siedättää itseään. Kun huomaan jonkun epäkohdan tai aukon, eikä asiat enää ole mun hallinnassani tai ennustettavissani, mun on pakko tehdä suunnitelma kaikkien mahdollisten katastrofien varalle. Mun aivoissa jotkut rattaat pyörii jatkuvasti kun täytyy varautua kaikkeen.
Kun olin henkisesti heikommassa hapessa, saatoin oikeasti vain lähteä tulanteista ja paikoista karkuun, jos uskoin, etten pysty tekemään mitään jonkin "katastrofin" tai ikävän tilanteen sattuessa.
Ja nämä on välillä ihan älyttömiä juttuja. Olen joskus kuullut ääniäkin, jotka ilmoitti mulle mahdollisista uhista. "Mitä jos tuokin ohikulkija hyökkäisi kimppuun/suuttuisi kun teit noin?" Useimmiten ne äänet oli niiden ihmisten kuviteltuja ääniä, jotka mun aivot koko jotenkin uhkaavina ja kun en pystynyt voittamaan väittelyä tms., niin ulkona liikkuminen tuntui vaaralliselta, koska aina oli se mahdollisuus tulla nöyryytetyksi, pahoinpidellyksi, tapetuksi yms.
Tämä on aika hullua kai. Olen käynyt vuosia terapiassa ja mulla on hoitokontakti. Olen saanut itseni jokseenkin toimintakykyiseksi, mutta ei kärpässieni pilkuistaan pääse.
Olen joutunut ihan oikeastikin hätätilanteisiin pari kertaa (liikenneonnettomuus ja mun kimppuun on hyökätty). Se on ehkä outoa, mutta olin tosi rauhallinen ja tiesin, mitä tehdä. Pystyin toimimaan ja ajattelemaan selkeästi. En tiedä, miksi enää edes murehdin niin paljon.
Kommentit (13)
Sulla on liikaa luppoaikaa varmaankin. Pystyt tositilanteessa toimimaan järkevästi joten tiedät ajatustesi olevan huuhaata. Pidä ittes kiireisenä ettei ajatukset ala vaeltamaan huonoille teille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei oo ollut noin pahana, mutta illat mulla pelasti se, että kuuntelin äänikirjoilla itseni uneen.
Mulla on ihan sama juttu. Psykologi totesi (minkä jo itsekin tiesin), että tuntuuko musta siltä, että aina on pakko olla huolissaan. Että ahdistunko mä siitä, jos kaikki on hyvin.
KYLLÄ.
Jotenkin mulla on semmoinen olo, että jos olen iloinen, onnellinen ja rento, niin jotain pahaa tapahtuu. :/
Niin on pari kertaa käynyt; juuri kun olen onneni kukkuloilla jostain asiasta niin sitten tulee jotain huonoja uutisia... :/
Minulla auttoi hyvin yksinkertainen ajatus: me kuollaan, kaikki, ihan jokainen ja joka tapauksessa.
Lopulta aivan sama milloin ja miten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ootko nainen??
varmaan oot luotu äidiks. äitinä sun täytyy suojella lasta erilaisilta uhkatilanteilta, ja sun aivot toimii niin vaikka sulla ei oliskaan (vielä) lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Pääsin suurimmasta osasta noista eroon kun psykologi kertoi että aivot ei erota oikeaa hätää ja näitä mun hätätilanteiden varalle kuvittelemiani ratkaisuja toisistaa, vaan elävät tuon takia koko ajan paniikkitilassa.
En tiedä mikä tässä auttoi, mutta aikaisemmin mikään ei saanut mua lopettamaan. Tuon lauseen jälkeen mä jotenkin päästin irti ja jo viikon päästä oli vähän parempi olo. Nyt on mennyt neljä vuotta ja olen ihan normaali.
No tuo on totta. Tässä maailmassa rentotuminen tuntuu vain liian vaaralliselta. Lapsuuskin on tässä kai osatekijänä.
Yritän pyöritellä tätä päässäni, koska se on totta. Aivoni ei erota todellista hätää ja tätä "valmistautumista" enää toisistaan. Mulle on sanottu, että kärsin myös tämmöisestä ns. hypervigilanssista eli keskittyminen yms. on vaikeaa, koska mun aivoni koittaa jatkuvasti etsiä merkkejä jostain uhista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä varmaan mummo kasvatti siihen, että jos hyvää tapahtuu, tapahtuu jotain huonoa sen jälkeen. Itku pitkästä ilosta ja nauramisesta seuraa pahaa. Eli murehdin myös asioita ja en uskalla iloita onnistumisista. Ei tosin niin, että olisin psykologilla käynyt, mutta joo, kun tämän aloituksen luin, niin teen samaa.
Mulla on kännykkä heti saatavilla, jos joku vastaantulija hyökkäsi. Sitten olen miettinyt, että jos sotatila yms. Mitä mukaan ja miten pelastaisi lapset. Myös onnettomuuksista olen miettinyt eri vaihtoehdot, miten toimia🤪
Osaan silti paineen alaisena toimia ja apinan raivolla.
Vierailija kirjoitti:
Meillä varmaan mummo kasvatti siihen, että jos hyvää tapahtuu, tapahtuu jotain huonoa sen jälkeen. Itku pitkästä ilosta ja nauramisesta seuraa pahaa. Eli murehdin myös asioita ja en uskalla iloita onnistumisista. Ei tosin niin, että olisin psykologilla käynyt, mutta joo, kun tämän aloituksen luin, niin teen samaa.
Mulla on kännykkä heti saatavilla, jos joku vastaantulija hyökkäsi. Sitten olen miettinyt, että jos sotatila yms. Mitä mukaan ja miten pelastaisi lapset. Myös onnettomuuksista olen miettinyt eri vaihtoehdot, miten toimia🤪
Osaan silti paineen alaisena toimia ja apinan raivolla.
Hyökkäisi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ootko nainen??
varmaan oot luotu äidiks. äitinä sun täytyy suojella lasta erilaisilta uhkatilanteilta, ja sun aivot toimii niin vaikka sulla ei oliskaan (vielä) lapsia.
Olen mies, tosin netissä mua usein pidetään naisena. Ja tietty pyörin tämmöisillä palstoillakin, ettei se ole ehkä niin ihme.
Tosin tunnistan tuollaista suojeluviettiä itsessäni. Veikkaan, että mun lapsistani tosin tulisi jollain tavalla henkisesti sairaita jo ihan senkin takia, että mä olen tämmöinen. Mun oma isä on aika saman tyyppinen oikeastaan. Sille tuli mieleen ihan ihme asioita, mitä meille voisi sattua ja totta kai piti ryhtyä toimiin, ettei niin käy. Mun piti myös usein olla se, joka vahtii nuorempia ja ennakoi näitä juttuja. Isä suuttui, jos en osannut ennakoida tarpeeksi ja noudattaa "varotoimia". Varmaan tuokin on vaikuttanut asioihin.
ap
Mulla on jonkin verran. Itse aina esim. uudessa paikassa tarkistan ensin missä on hätäuloskäynti ja pidän huolta, että kotona on kaikki paloturvallisuus ja ensiaputarvikkeet kunnossa. Se hieman auttaa rentoutumaan, kun tiedän että olen edes jollain tasolla valmistautunut jos nyt jotain erittäin epätodennäköissesti tapahtuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla auttoi hyvin yksinkertainen ajatus: me kuollaan, kaikki, ihan jokainen ja joka tapauksessa.
Lopulta aivan sama milloin ja miten.
Olet oikeassa, tosin mun kirjoitin ensin tuon, mitä tässä alempana lukee. Olen myös yrittänyt itsemurhaa joskus ja sen jälkeen järjestin asiani niin, etten voi enää tehdä sitä. No, nauttikaa sairaiden aivojeniuotoksista:
Mutta jos kuolen, niin kuka huolehtii ihmisistä, joista mä huolehdin? Joku saattaisi tulla pian perässä. Jotenkin kerään itselleni tämmöisiä ihmisiä. Entä jos olisin saanut aikaan jotain hyödyllistä? Entä jos olisin voinut vaikuttaa jonkun huonoon tilanteeseen jotenkin?
Joskus olen pyörinyt kansainvälisillä keskustelupalstoilla ihan vain katsomassa, tarvitseeko joku tukea tai kuuntelevaa korvaa, jos on vaikka itsetuhoinen olo. Ehkä olen jo pelastanut ihmisiä. Tiedän, että olen vaikuttanut positiivisesti joidenkin elämään.
Lisäksi olen saattanut jättää jotain typerää jonnekin lojumaan.
Ja hei, entä jos kuolemanjälkeistä elämää on olemassa ja jään kummituksena leijumaan tänne ja joudun katselemaan kun joku siivoaa mun leivänmuruja ja likaisia kalsareita...
ap
Pääsin suurimmasta osasta noista eroon kun psykologi kertoi että aivot ei erota oikeaa hätää ja näitä mun hätätilanteiden varalle kuvittelemiani ratkaisuja toisistaa, vaan elävät tuon takia koko ajan paniikkitilassa.
En tiedä mikä tässä auttoi, mutta aikaisemmin mikään ei saanut mua lopettamaan. Tuon lauseen jälkeen mä jotenkin päästin irti ja jo viikon päästä oli vähän parempi olo. Nyt on mennyt neljä vuotta ja olen ihan normaali.