Äitini puuttuu asioihini

Nyt on pakko hieman purkaa! Minulla on hyvä äiti, omalla tavallaan - auttamassa tarvittaessa parhaimmillaan meillä menee tosi hyvin. Mutta!! Äitini on liian utelias asioistani, yrittää ohjailla elämääni ja kyseenalaistaa valintojani. Tiedoksi, että olen lähempänä 30 ikävuotta kuin 20.

Minusta minulla on täysi oikeus elää jo aikuisen elämää ja olla raportoimatta jokaista liikettäni sekä ystävääni äidilleni. Hän kuitenkin edelleen kyselee ystävistäni iät, missä asuvat ja mitä tekevät - mielellään kuva jos on miespuoleinen ystävä. Ja jokaisesta miespuoleista kaavailee poikaystävää, vaikka moneen kertaan sanoisin että on vain kaveri - toisaalta, jos olisikin enemmän ja erehdyn sanomaan, alkaa puheessa yhä enemmän ja enemmän esiintyä hänen toiveensa lapsenlapsista (koska hän on päättänyt, että niitä haluan päässään). On hän muutaman kerran vihjannut myös uusista poikaystävistä, että edellinen oli paremman näköinen jne, sanonut suoraan että on harmittanut eksistäni eroaminen.

Kun erosin edellisestäni, jolla oli alkoholin kanssa ongelmia, hän moneen kertaan kysyi, että olenko nyt varma, jos siitä kuitenkin jotain tulisi. Noin sata kertaa hänelle sai selittää, että olen tehnyt päätökseni ja en aio loppuelämääni elää alkoholistin kanssa. Niin se vain on. Ei tuntunut menevän jakeluun, kun oli kuitenkin niin komea tämä eksäni.

Äitini kyselee myös tuloistani, aivan kun hänelle enää kuuluisi taloudellinen tilanteeni kun olen työssäkäyvä ihminen.

Hän saattaa vain ilmottaa, että tulisi käymään päivänä x ja jos minulle ei sovi syystä tai toisesta, alkaa kamala tivaaminen miksi ei ja kerran olimme asian takia monta päivää riidoissa (hänen puoleltaan) ja pommitteli minua kaiken maailman viesteillä, ettei enää aio tulla luokseni ja kuinka kiittämätön olen jne. Minulle ei siis vain kyseinen päivä yksinkertaisesti sopinut.. Pyysin anteeksi (vaikka mielestäni minun ei olisi edes tarvinnut), mutta hän ilmoitti, ettei ole mtn anteeksipyydeltävää hänellä... (eipä)

Alan olemaan niin lopen kyllästynyt siihen, että hän utelee, urkkii, puuttuu ja jopa joskus on ilkeä jos tapailen hänen mielestään en-niin-hyvännäköistä-miestä (koska minulle ulkonäkö ei ole tärkein asia, vaan ihmisen käytös, luonne ja koulutus). Olen yrittänyt jutella asiasta, joka yleensä johtaa kyllä siihen, että hän jotenkin saa käännettyä asian minua vastaan, vaikka puhuisin kuinka nätisti.. Olen sanonut asiasta joskus myös vähemmän nätisti, jolloin hän huutaa minulle (itse en huuda koskaan; en pidä sitä järkevänä tapana hoitaa asioita tai argumentoida) ja liian usein joudun valehtelemaan hänelle. On kauhea valehdella, että onkin ihan eri ihmisen kanssa, kenen kanssa todellisuudessa on, jotta hän ei kysele, urki jne. Olen kuitenkin tosiaan sen ikäinen, että minun ei kaikkien kavereiden asioita tarvitse mielestäni hänelle kertoa. Vihaan sitä, että minun pitää valehdella, mutta se on usein helpompaa niin.

Hän soittelee yleensä joka toinen päivä, mutta melkein joka päivä on yhteydessä jotenkin, vaikka sitten viestein. Aina en jaksa yksinkertaisesti vastata, jolloin hän rimpauttelee soittoja usean putkeen ja tulee viesti "miksi et vastaa" tai "onko kaikki hyvin". Tavallaan ymmärrän huolen, mutta HALOO.

Onko muilla tällaisia kokemuksia ja ennen kaikkea, mitä olette tehneet? Nätti puhe tai järkevä keskustelu ei toimi, eikä myöskään se vähän napakammin/hermostuneemmin sanominen... Olen aika väsynyt tähän ja liian usein ahdistunut ja jopa surullinen äitini takia. Tottakai meillä on ne hyvät hetkemme ja silloin hän on tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, mutta tämä toinen puoli jos on hintana siitä... En tiedä, kuinka kauan jaksan edes tällaista..