Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen muuttunut tunne-elämältäni kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisia kohtaan. Tähänkö vaikeat asiat johtaa? Olen vasta nuori ja tarvitsen ehkä apua?
07.08.2019 |
Takana on vanhempien vakavaa alkoholismia, perhe väkivaltaa, parisuhde väkivaltaa ja päihderiippuvuutta, taloudellisia ongelmia, mielenterveysongelmia lähipiirissä. Kaiken kaikkiaan paljon draamaa jo heti lapsuudesta lähtien sitten varhaisaikuisuuteen.
Lähestulkoon pelkkää selviytymistä ja oman elämän rakentamista niistä palasista joita on pystynyt kokoamaan kasaan ja luomaan oman identiteetin.
Kaikki on minulla nyt hyvin vaikka tunnen olevani ulkopuolinen toisinaan mutta kuitenkin hyvin vahva, paitsi auktoriteettien edessä.
Kaiken varhaisaikuisuudessa jätin taakseni ja halusin selviytyä. Se sitten johti uralla nousuun, uuteen ystäväpiiriin, vakaampaan elämään ja taloudelliseen turvallisuuteen.
Tietysti ongelmia minulla on ollut läheisriippuvuuden kanssa, omakuvan, ylisuorittamisen, päihderiippuvuutta(ei huumeita) ja peliriippuvuutta. Nekin alkaa olemaan aikalailla hallinnassani.
Ei ole mitään hätää enää, seison omilla jaloillani hyvin pitkälle.
Kuitenkin olen jotenkin välinpitämätön enää toisten ongelmista, ei vain kiinnosta.
Jokin nöyryys on kadonnut vaikka tiedostan sen olevan tärkeä piirre. Jopa omien vanhempien itsesäälissä kieriskely vain saa minut pyörittämään silmiä. Vaikka sisälläni tietyt asiat tavallaan pelottaa, heidän terveyshuolet, etenkin henkinen puoli niin silti, en jotenkin jaksa välittää.
Minusta on tullut itsekäs ja mielessäni hiljaa arvosteleva siinä suhteessa, että jos itse ongelmansa aiheuttaa niin sitten ne kestäköön jos eivät apua hae saatika muuta suhtautumistaan asioihin.
Minun on vaikea myöskin luottaa toisiin ihmisiin. On vaikea edes kulkea massan mukana.
Oma rauha ja oma päänsisäinen maailma tuntuu kaikista parhaimmalta. Välinpitämättömyydestä on tullut jokin sisäinen turva.
Omat haaveet tuntuu merkkaavan eniten ja oman elämän pelaaminen niin, etten joudu ongelmiin tai halua kokea ylimääräistä stressiä. Yritän vain kehittyä ja itselläni on monia tärkeitä saavutuksia päämääränä.
Tämä käytös johtaa ajoittain yksinäisyyteen ja aina vahvana olemiseen, tietynlaiseen kyynistymiseen. Minussa ei ole enää sitä lämpöä ja rakkautta joka oli minussa joskus jatkuvasti läsnä. Olen muuttunut.
Olen henkisesti turtunut ehkä? ja vain olen. En kiinnostu kovin helpolla keskusteluista tai innostu aidosti. Möllötän, teen työni ja nautin itsekkäästi asioista mistä pidän enkä päästä ihmisiä lähelleni, ainakaan tietyn rajan yli.
Onko siinäkään pitkällä tähtäimellä järkeä vai onkohan tämä jokin väliaikainen juttu, jota elän mutta en ymmärrä.
Ikää on 24v.
Samaistuuko kukaan?
Kommentit (57)
Sinulla on burn out tuon elämäntilanteesi kanssa? Kuulostaa ainakin kovasti siltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun siinä mielessä, että sinullakin taitaa olla aika korkeat ihanteet itsellesi. Olet ihan tarpeeksi hyvä juuri tuollaisena, ei tarvitse olla Äiti Teresa ollakseen normi-empaattinen ihminen. Ei tarvitse ottaa kantaakseen toisten kuormia murtuakseen niiden alle - ja silti olet hyvä ihminen. Ei tarvitse menettää yöuniaan toisten murheista, jne.
Olen kuitenkin ulkoapäin iloisen ja avoimen oloinen. Olenkin tietyllä tavalla avoin. En kovasti salaile asioitani tietyssä hetkessä mutta sitten jotain vain tapahtuu kun joku kyselee jotain. Menen lukkoon ja sivuutan ihmisen ehkä kokonaan tämän jälkeen. Haluan elää omassa turvallisessa illuusiossa kertoen avoimesti asioita mikä minäkin hetkenä tuntuu luontevalta. Sitten menen lukkoon enkä päästä ketään enää lähelle kun olen tiedostamatta päättänyt vetää rajan avoimuuteeni, se saa minusta luultavasti hyvin ristiriitaisen kuvan.
Olen todella tarmokas mutta loppuen lopuksi vain tuo välinpitänöttömyys vaivaa.
Urakaan ei kiinnosta. Töitä on tullut tehtyä muutaman vuoden ajan niin, että intohimokin ehti katoamaan. Lujaa on menty.
Ilkeä en kuitenkaan kenellekään tahdo olla. Kyllä kuuntelen ja autan tarvittaessa. Tietenkin.
Mutta se todellinen lämpö on siitä kadonnut ja sisällä on vain toivo, että läheisetkin heräisivät rakentamaan itse sellaista maailmaa kun tahtovat eivätkä syyttele toisiaan kaikesta.
En minä itse valita mielestäni. Elän, mokailen, itken ja menen eteenpäin. Olen täysin oman pääni varassa ja aistin asioita omalla tavallani kokemuksien perusteella.
Toisinaan kuitenkin mietin, elänkö itse jotenkin väärin tai unessa. Mitä minulta on jäänyt huomaamatta ja mitä en ymmärrä koska en ymmärrä tätä tietynlaista tyhjyyttä sisällä johon ei rakkaus perustu.
Välitän kyllä mutta en ehkä osaa rakastaa mutta toisaalta kenellekään mitään pahaa en todellakaan tahdo. Päinvastoin. En vain osaa ehkå ottaa enää vastaan ihmistä ongelmineen vaan ajattelen vain, että kyllä tuokin vielä joskus jotain tajuaa toivottavasti ja saa elämänsä kuntoon. Jonkinlaista kyynisyyttä on havaittavissa.
Niin ja elänkö oikeastaan koska en elä rakkaudesta kuitenkaan muuta kuin itseäni kohtaan ja seikkaillen. Olen muuttunut niin itsekkääksi vaikka autan toisia, niin silti se etäisyys entiseen minuuteeni on hyvin pitkä.
Ap
Ap, kuvasit juuri Minut!
Ja olen 62-vuotias nainen, paljon kirjavaa elämää takana.
"Don't do love, don't do friends, I'm only after success. Don't need a relationship, I'll never soften my grip."
Marina and the Diamonds - Oh no
Samoja asioita mietin tänään.
N27
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa aikuistumiselta. Minusta on tullut ihan samanlainen, pätkätyöt, työelämän kyynärpäätaktiikka, keinottelevat ja huijaavat kanssaihmiset, kalliit asunnot, huonot palkat, jatkuva epävarmuus. Maailma on niin kusipäinen ettei täällä pärjää mukavana ihmisenä.
Ulkomaailmassa olen kuvaamasi kaltainen, kotona käperryn sitten pehmeän viltin sisään silittamään kissaani ja katsomaan disney-elokuvia. Pidän tarvittaessa vain itseni ja mieheni puolia, ehkä kaverien. Kukaan ei tässä maailmassa halua kuin hyötyä sinusta, ja sinut pusketaan maan tasalle jos et itse tappele oikeuksistasi.
Maailmankuva on nyt kolmenkympin korvilla vähän eri kuin kirkassilmäisenä idealistisena opiskelijana.
Elämänasenteesi on realistisen aikuisen. Säästä rakkautesi ja empatiasi niitä kohtaan jotka ovat sinulle tärkeitä. Muita kohtaan voikin olla välinpitämätön. Ei kaikkea maailman pahuutta kannatakaan harteillaan kantaa, sellaiseen lamaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Don't do love, don't do friends, I'm only after success. Don't need a relationship, I'll never soften my grip."
Marina and the Diamonds - Oh no
Samoja asioita mietin tänään.
N27
Jotain tänne päin, hyvä biisi. :)
Ap
5 jatkaa: olen uskossa (jo kauan aikaa) ja minuun kolahtaa aina Jeesuksen sanat: olette kadottaneet ensirakkauden!
Juuri niin. Olen muka uskova,mutta minulla ei ole enää sitä kaikenkattavaa rakkautta ihmisiä kohtaan, mitä koin alkuvuosina. Siksikin olen vetäytynyt omiin oloihini.
Minulla ei ole energiaa kanssakäymiseen, enkä ole oikeasti kiinnostunut tuttujen tai vieraiden asioista. Ihmiset ovat rasittavia enkä jaksa tavata heitä, kun todellista kohtaamista harvoin syntyy. Haluaisin olla rakastava, empaattinen, lempeä, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä. Joten säästän itseäni. Yksinäisyys kyllä vaivaa välillä.
Olen myös huomannut, että useimmat ihmiset ovat hyvin kehittymättömiä mitä tulee henkisyyteen. Elävät siinä pinnallisessa arkitodellisuudessaan eivätkä näe pidemmälle. Materianpalvonnasta en viitsi edes aloittaa. En itse "saa" heiltä mitään (positiivista), ja näköjään he eivät ymmärrä minun maailmaani, missä elän rauhassa ja harmoniassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olen kanssasi saman ikäinen, ja tunnistan itseni tekstistäsi monesta kohtaa. Minulla ei ole tosin takana vaikeaa lapsuutta tai nuoruutta, mutta olen huomannut myös tietynlaisen kyynisyyden nostavan päätään. Olen ollut nuorempana hyvinkin idealisti, ihmisistä välittävä ja positiivinen persoona. Ulkoapäin vaikutan toki ehkä edelleen siltä, mutta sisältä olen muuttunut kylmempään. Onko tämä sitten aikuistumista, kuten joku tuossa aiemmin kirjoitti. En tiedä, mutta harmittaa tämä muutos...
Jos aikuistuessa menettää tuon lämmön ja rakkauden niin tahdonko enää tästä eteenpäin mennäkään :D No vitsi, henkinen kehittyminen on aina oivallusta ja omalla tavallaan ihanaa kärsimyksestä huolimatta.
Mutta tahtoisin toisinaan takaisin sen jonkun rakkaudellisuuden. Silloin jaan hyvää energiaa myös muille ja näin tämäkin tuplaantuu.
Tästä elämästä on tullut laskelmoivaa, tietää jo paljon. Osaa aistia ja tiedostaa asioita joita ei tiedä mutta tuntee tietävänsä. On hankala pukea tiettyjä asioita sanoiksi.
En halua olla tyhmä mutta uskon, että ehkä se rakkaus on kuitenkin suurin asia elämässä. Se tuo kaikelle merkityksen vaikka en tällä hetkellä ole kovin intohimoinen ratkaisemaan elämän tarkoitusta. Elän vain ja ihmettelen. Minulla ei ole kiirettä nyt mihinkään vaikka pitäisi olla jos miettii yhteiskunnan odotuksia.
En vain nyt jaksa mitään. Ihmettelen kuitenkin paljon ja yritän saada otetta asioista ja ymmärtää syvemmin kaikkea päästäkseni taas eteenpäin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teitä on niin paljon kuitenkin, että olis hauska pitää joku retriitti ja tavata samanhenkisiä ihmisiä :D kun me kuitenkin normaalisti kaihdetaan ihmisiin liittyvää kontaktia suurimmaksi osaksi.
Mielikuva yhdessä juomassa terassilla olutta olisi mielenkiintoinen ja innostava.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Teitä on niin paljon kuitenkin, että olis hauska pitää joku retriitti ja tavata samanhenkisiä ihmisiä :D kun me kuitenkin normaalisti kaihdetaan ihmisiin liittyvää kontaktia suurimmaksi osaksi.
Mielikuva yhdessä juomassa terassilla olutta olisi mielenkiintoinen ja innostava.
Ap
Oletko nyt ihan tosissasi (ja oletko edes ap??) 'terassilla olutta särpien syvällisiä keskustellen'?
Minä olen jo niin eriytynyt, ettei minnekään terassille menosta ole puhettakaan.
Liian levotonta ja turhia häiriötekijöitä. Olen tosin myös introvertti, enkä usko, että pystyisin tuomaan ajatuksiani julki tuntemattomassa porukassa tuosta vain.
Kahden-, korkeintaan kolmenkeskeiset juttutuokiot rauhallisessa ympäristössä olis ihan jees.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teitä on niin paljon kuitenkin, että olis hauska pitää joku retriitti ja tavata samanhenkisiä ihmisiä :D kun me kuitenkin normaalisti kaihdetaan ihmisiin liittyvää kontaktia suurimmaksi osaksi.
Mielikuva yhdessä juomassa terassilla olutta olisi mielenkiintoinen ja innostava.
ApOletko nyt ihan tosissasi (ja oletko edes ap??) 'terassilla olutta särpien syvällisiä keskustellen'?
Minä olen jo niin eriytynyt, ettei minnekään terassille menosta ole puhettakaan.
Liian levotonta ja turhia häiriötekijöitä. Olen tosin myös introvertti, enkä usko, että pystyisin tuomaan ajatuksiani julki tuntemattomassa porukassa tuosta vain.
Kahden-, korkeintaan kolmenkeskeiset juttutuokiot rauhallisessa ympäristössä olis ihan jees.
Ymmärrän. Kävisi sekin.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Up