Miten kristityt valitsevat suuntaumuksensa?

Valitsemme sen mukaan  joka niistä sopii omiin arvoihin ja näkemykseen. Raamatullista näkemystä silmälläpitäen. Eli luterilainen näkemys on tervein ja paras.

Valinta tapahtuu syntymällä oikeaan perheeseen. Hyvin harva ihminen vaihtaa elämänsä aikana uskontoaan tai suuntaumusta.

Useimmat "valitsevat" sen, mihin sattuvat syntymään.

Toinen yleinen tapa on se, että kun uskonadiat kiinnostavat, ja sattuu sopivaan aikaan joku käännyttäjä kohdalle.

Itse olen ex-luterilainen, nykyään ateisti.

Vierailija kirjoitti:

Valinta tapahtuu syntymällä oikeaan perheeseen. Hyvin harva ihminen vaihtaa elämänsä aikana uskontoaan tai suuntaumusta.

Eikö sitä koskaan kyseenalaisteta tai mietitä, mihin itse haluaa uskoa? Onko usein niin, että sitten ne jotka kyseenalaistavat, eivät vaihda uskontoa vaan kääntyvät ateisteiksi?

Suku, seurustelukumppani ja kaverit ylivoimaisesti vaikuttaa. Uskonto on sosiaalista toimintaa.

Useimmat kasvavat lapsuudenkotinsa tai muun ympäristönsä perinteeseen. Mutta kyllä niitä vaihtojakin tapahtuu. Esim. itse vaihdoin luterilaisuudesta helluntailaisuuteen, koska kaipasin yhteisöä jossa usko vielä otetaan tosissaan ja vakavasti ja se on ikään kuin elävämpää.

Luterilaisissahan useimpia ei kauheasti kiinnosta koko usko tai kirkko oikeasti, ei sille tasolle asti että se johtaisi mihinkään muutoksiin päivittäiselämässä. Omat vanhempanikin olivat ev-lut. ja jos heiltä olisi kysynyt oletteko uskovaisia, he olisivat sanoneet että kyllä, kyllä he uskovat niin kuin on lapsesta asti opetettu Jumalasta ja Jeesuksesta. Eivät silti rukoilleet, käyneet kirkossa kuin jouluna, koskaan puhuneet siitä että miettisivät mikä on Jumalan tahto jne.

Pääsuuntaus sen mukaan mihin olen aina kuulunut, ts. johon vanhemmat minut liittivät. En väitä että se on "se oikea", mutta saa kelvata. Sen sisältä sen mukaan, mikä tuntuisi totuudenmukaisimmalta ja antavan vastauksia kysymyksiini. Luen kyllä muidenkin kirjallisuutta. Mutta en tosiaan menisi kenellekään väittämään, että me ollaan oikeassa ja te olette väärässä.

Juutalaisesti.kuten muslimitkin islamin euroopassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valinta tapahtuu syntymällä oikeaan perheeseen. Hyvin harva ihminen vaihtaa elämänsä aikana uskontoaan tai suuntaumusta.

Eikö sitä koskaan kyseenalaisteta tai mietitä, mihin itse haluaa uskoa? Onko usein niin, että sitten ne jotka kyseenalaistavat, eivät vaihda uskontoa vaan kääntyvät ateisteiksi?

Luterilainen kirkko pitää sisällään monenlaista suuntausta moderneista liberaaliluterilaisista vanhoillislestadiolaisiin ja viidesläisiin.

Moni voimakkaastikin uskova evlut-kirkon jäsen voi olla uskonkäsityksineen hyvin kaukana kirkon virallisesta uskonopista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valinta tapahtuu syntymällä oikeaan perheeseen. Hyvin harva ihminen vaihtaa elämänsä aikana uskontoaan tai suuntaumusta.

Eikö sitä koskaan kyseenalaisteta tai mietitä, mihin itse haluaa uskoa? Onko usein niin, että sitten ne jotka kyseenalaistavat, eivät vaihda uskontoa vaan kääntyvät ateisteiksi?

Mihin haluaa uskoa? Eikös kunnon kyseenalaistaja pyri olemaan rehellinen, jolloin voi päätyä uskomaan sellaista mitä ei todellakaan haluaisi uskoa (mitä se sitten onkin).

Itse olen kyseenalaistanut ja päädyin jossakin vaiheessa raivoisaksi ateistiksi, mutta sitten kyseenalaistin senkin. Kävin helluntaiseurakunnan menoa katsomassa, kyseenalaistin senkin, ja palasin luterilaiseksi. Veikkaan että tänne jään, vaikka jotkin jotut ortodoksisessa ja katolilaisessa kirkossa vaikuttavat oikeammilta. Mutta se voi johtua siitä etten vain vielä tunne teologiaa tarpeeksi.

En kuitenkaan usko että sillä mitään ratkaisevaa merkitystä voi olla, mihin kirkkokuntaan kuulun. Liiaksi olisi jätetty voimiltaan ja ymmärrykseltään rajoittuneen ihmisen itsensä varaan, jos niin olisi.

Synnyin ortodoksiksi, ja se on mulle uskonnollisen suuntautumisen lisäksi myös elämäntapa.

Pidän suuntauksia vaarallisina, joten erosin kirkosta. On turvallisempaa olla sitoutumaton. Ihmiset tekevät uskonnon ja huomasin, että ei ne johtavat tyypit ole sen parempia kuin muutkaan, välillä jopa pahempia.

Vanha sanonta "pappi pakana" eli pappi teki jotain mitä ei pitäisi tehdä, vaikka opettaakin seurakuntalaisilleen muuta tai kenties on piilossa ateistinen. Toinen sanonta "leipäpappi", joka tarkoittaa että henkilö tekee työtä eikä omaa henkilökohtaista uskoa, vaikka onkin pappi. On myös sanonta, että "raamatullakin voi lyödä toista päähän".

Jos sattuu syntymään johonkin uskoa voimakkaasti korostavaan ryhmään, irtautumisen kynnys voi olla huomattavan korkea, vaikka ei uskoisikaan yhteisön opetuksiin.

Hyvä sivusto tästä on mm. "Etniset lestadiolaiset".

Vierailija kirjoitti:

Valinta tapahtuu syntymällä oikeaan perheeseen. Hyvin harva ihminen vaihtaa elämänsä aikana uskontoaan tai suuntaumusta.

Tästä syystä joidenkin lahkojen aikuiskaste on järkevä. Ei lapsi osaa päättää omasta vakaumuksestaan.

Itse synnyin ev-lut -perheeseen, mutta sittemmin se alkoi tuntumaan teennäiseltä ja hylkäsin uskonnon kokonaan.

Sattuman kauppaa se (valitettavasti) on. Itse olen ns. aktiiviuskovaisperheestä ja äitini on aikoinaan ollut mukana isomman kaupungin luterilaisissa piireissä, mutta muuton jälkeen pienellä paikkakunnalla ainoa seurakunnan kautta tullut uskovainen kaveri oli perheestä, joka toimi aktiivisesti myös vapaakirkossa. Tämän tytön kautta ajauduin vapaaseurakunnan konservatiivipiireihin, joita inhosin aivan älyttömästi, mutta koin uskovaisuuden "pakkona", koska oma perhekin sellaisia oli. (Lisäksi vapaakirkossakin olin vähän ulkopuolinen, koska oma perhe ei ollut toiminnassa mukana.)

Ripari-ikäisenä yritin mennä mukaan tavalliseen ev-lut.nuorisotoimintaan, mutta arkana ja hiljaisena nuorena en oikein päässyt sinne mukaan (riparin jälkeen sinne tuli mukaan paljon "tavallisia" nuoria). Nyttemmin olen jättänyt kaikki seurakunnat ja päätös tuntuu hyvältä, tosin yksinäisyyttä se on tuonut elämään, koska en myöskään osaa olla luontevasti tekemisissä maailmassa elävien kanssa (huoh). Olen yhden järjestötoiminnan kautta tutustunut maallistuneisiin pääkaupunkiseudun luterilaisiin (kuitenkin siis aktiivisiin seurakuntatoimijoihin), ja kulttuurishokki konservatiivipiireissä kasvaneelle on ollut melkoinen: "onko tuollainenkin sallittua?".

En sitten tiedä, olisinko edelleen seurakuntalainen, jos olisin jotenkin löytänyt paikkani omaa maailmankuvaa paremmin vastaavissa ei-konservatiivisissa uskovaispiireissä.

Minä olen kirjoilla edelleen siinä kirkossa/seurakunnassa, mihin minut on kastettu. Koen kuuluvani Jeesuksen seurakuntaan, eli en erottele ihmisiä maallisten seurakuntarajojen mukaan.