Lue keskustelun säännöt.
Kadutko lapsen hankintaa?
kadutko
10.07.2019 |
Sanotaan, että lasten hankkiminen on sellainen, että sitä ei kadu. Joten onko täällä joku, joka aidosti oikeasti katuu? Oletko antanut lapsen adoptoitavaksi/sijoitukseen vai kasvatatko itse? Onko lapsi, jonka tekemistä olet katunut, muuttanut jo pois kotoolta? Haluisin kuulla sinun ääntäsi, mietteitä. Mitkä syyt ovat katumuksen pohjalla?
Katumisella en tarkoita nyt sitä, että väsyneenä ajattelee ”miksi piti nuo lapset hommata, lahjotan lapset naapurille”, mutta pohjimmiltaan ei ole tuota mieltä. Tarkoitan jotain paljon enemmän.
Kommentit (20)
Kyllä monikin katuu varsinkin ennen kun ei ollut ehkäisyä syntyi lapsia ketä kulasn ei halua ja rakasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä! Toinen tulossa ja elämä ihanampaa kuin koskaan!
En ole ikinä katunut.
Lasten saaminen oli parasta elämässäni, ainakin tähän mennessä (olen 56-vuotias). Heidän kehityksensä seuraaminen, heidän rakkautensa ja minun valtava rakkauteni heihin.
No, kun tuossa nelikymppisenä meni jokunen vuosi masennuksen kourissa ja pitkä avioliitto lasten isän kanssa päätyi eroon, silloin suretti se, että lapsilla on näin heikko ja paska äiti. Ajattelin surullisena, että rakkaat ja hienot lapseni todella ansaitsisivat vahvemman äidin, joka ei masennu eikä vajoa vaikka elämä vähän kolhiikin. Mutta näin ne kortit heille jaettiin. Ja onneksi - osin lasteni vuoksi - taistelin tieni terapiaan ja tulin kuntoon.
Aika usein kadun. Onhan se napero välillä mukava, mutta ei se nyt varsinaisesti onnellisuutta ole lisännyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katunut, vaikka lasten äidistä olenkin jo eronnut. Lapset puolet ajasta minulla ja parasta elämässäni. M41
En kadu. Lapset on parasta maailmassa <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ollenkaan, en kertaakaan. Lapset ovat ihaninta ja rakkainta mitä elämässäni on, puolisoni ohella. Alkavat olla jo kaikki 3 aikuisia, parasta on viettää aikaa heidän kanssaan. Ihana viikonloppu tulossa, kun olemme kaikki koolla.
Kadun. Lapsi nyt 16v ja ongelmia riittänyt koko sen ajan ja tulee riittämään. Erittäin tuskaista on. Jos ois normaali niin ehkä ajattelisin toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi sanoa että katuisin mutta olen kyllä joskus vaikeilla hetkillä miettinyt että minkälaista elämäni olisi ollut ilman lapsia.
Ihanaa, te jotka rakastatte lapsianne ja halusitte välttämättä jakaa kanssamme tarinanne, mutta av ei sitä tainnut kysyä. Joten te, jotka ette kadu, niin voitte vaan pysyä hiljaa. Me kaikki tiedämme, että suurin osa ei lapsiaan kadu, nyt haluamme kuulla heitä, jotka katuvat. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadun melko usein, koska adhd-lapsi (10v) yllätti vaativuudellaan. Lisäksi toinen vanhempi ei kasvanutkaan aikuiseksi lapsen myötä, joten olen joutunut hoitamaan kaiken itse. Emme ole enää yhdessä.
Minun täytyy koko ajan olla askel edellä joka asiassa ja silti ajoittain pääsee syntymään ongelmia. Lapsi tarvitsee jatkuvaa kannustamista sukkien pukemisesta lähtien, mikä on todella kuluttavaa. En pysty rentoutumaan enää hetkeksikään, vaan olen aivan burn outin partaalla. Talous ei anna periksi tehdä osa-aikatöitä, mikä auttaisi arjessa. Lisäksi pelkään töpeksiväni töissä jotain väsyneenä ja saan siitä lisää stressiä.
Hoidan asiat ja hoidan lapsen niin hyvin kuin kykenen. Samalla toivon oman pään kestävän kasassa vielä vajaan 10 vuotta. Tukiverkkoja on ja yhteiskunnalta tukea saatu niin sosiaali- kuin terveyspuoleltakin. Mutta minä sen vastuun loppujen lopuksi kannan, jos jotain sattuu, ja istun taas työajat palavereissa ja puhelimessa miettimässä, mitä olen tehnyt väärin. Samalla toinen vanhempi kehuu palavereissa, miten hänellä ei ole ongelmia lapsen kanssa. Ja soittaa minulle, miten on lapsen kanssa sattunut sitä ja tätä ja mitä pitäisi tehdä.
Valitsisin toisin, jos pääsisin ajassa taaksepäin.
Onpa hienoa, että ootte uskaltanu jakaa kokemuksia. Erityisesti kosketti kirjoittajan 13 teksti, koska itse olen adhd. Tsemppiä sinulle ja kaikille muille, jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa. Olisi kivaa kuulla lisää kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän näistä on ollut juttuja lehdissäkin mutta liian kauhea tabu joillekin
Kaduin vuosikaudet, vaikka kyllähän siihen tietysti tottui. Sairastuin itse vakavasti, joten voimat olivat alun alkaenkin vähissä, ja lapsi osoittautui kevyeksi kuin kivireki (anteeksi, en jaksa muotoilla diplomaattisemmin), jota on vedetty ja työnnetty vuosikaudet. Karmean murrosiän melskeissä (vasta!) löytyi syy, ADD. Kolmisen vuotta sitten luulin vielä puristuvani timantiksi paineessa....nyt nuori aikuinen on juuri muuttanut omilleen, työt sujuvat, toivottavasti opiskelutkin. Varovasti alan vetää henkeä, suoristaa ryhtiä ja miettiä, mihin sitä oikein aikanaan jäikään ja mitä kaikkea haluaisi elämällään nyt tehdä, kun vihdoin huoli hellittää ja on todellinen tilaisuus.
Viime aikoina on alkanut kaduttaa, että hankin kolme lasta, kun yksi tai kaksi olisi riittänyt. Toki rakastan kaikkia kolmea lasta ihan yhtä paljon, mutta tuntuu, että juuri kolmannen lapsen hankkiminen on katkaissut kamelin selän oman jaksamiseni ja hyvinvoinnin suhteen. Siitä lähtien elämäni on ollut pelkkää suorittamista ja selviytymistä päivästä toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, te jotka rakastatte lapsianne ja halusitte välttämättä jakaa kanssamme tarinanne, mutta av ei sitä tainnut kysyä. Joten te, jotka ette kadu, niin voitte vaan pysyä hiljaa. Me kaikki tiedämme, että suurin osa ei lapsiaan kadu, nyt haluamme kuulla heitä, jotka katuvat. Kiitos.
Palstan logiikka menee niin, että kysytään asiaan tietyllä lailla suhtautuvien ajatuksia (vaikka otsikoitaisiin "kadutko" johon kaksi vastausta) - ja kun ne katuvat vastaavat vedetään johtopäätös, että katuvia on paaaallljon.
https://www.iltalehti.fi/pinnalla/a/2016093022396146
https://www.is.fi/perhe/art-2000005101463.html
Tästä puhutaan vähemmän. Erittäin tabu aihe.