Oletteko te koskaan jättäneet ihmistä jota oikeasti rakastatte?

Kyllä. Olosuhteet eivät olleet puolellamme (ja olimme molemmat sinkkuja).

Olen. En halua häntä takaisin, hän on paha ihminen. Toivon hänelle kuitenkin kaikkea hyvää.

Olen jättänyt alkoholistimiehen, jota rakastin vielä pitkään eron jälkeen. Yhteisestä elämästä ei vaan yksinkertaisesti tullut mitään.

Olen. Olosuhteiden takia meidän suhde ei vaan toiminut tarpeeksi hyvin eikä oltu riittävän onnellisia yhdessä, vaikka rakastettiin toisiamme hyvin paljon. En ole saanut häntä takaisin enkä ole edes yrittänyt. Enkä enää nykyään edes haluaisi, sillä ajan myötä olen päässyt hänestä yli "romanttisessa mielessä" ja meidän välit on muuttuneet ystävyydeksi. Molemmat on myös tahoillaan löytäneet mahtavat kumppanit rinnalleen eli olemme onnellisesti varattuja kumpikin :)

Olen. Tämä oli mun elämäni pahin virhe.

Kyllä - hän ansaitsi parempaa!

Olen. Ensirakkauteni. En vaan nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta, oltiin niin eri elämäntilanteissa.

Kaipaan häntä edelleen 20 vuoden jälkeenkin toisinaan. Meillä vaan oli niin hauskaa yhdessä. En kuitenkaan kadu eroa. Näin on parempi. Olemme nykyään kummatkin tahoillamme naimisissa.

En tiedä. En tiedä mitä on rakkaus. Äitini hakkasi minua sanoen, että rakastaa minua. Olen edelleen hämmentynyt. En edes osaa ihastua vieraaseen naiseen. Miksi? Koska asuin lastensuojelulaitoksessa vieraiden kanssa joita kohtaan tunsin seksuaallista vetovoimaa. Sitten jos näytin näitä positiivisia tunteita niin minua rangaistiin verukkeella "te olette kuin siskoja ja veljiä". Juu eivät olleet vaan muita huostaanotettuja lapsia. En osaa rakastaa. Kiitos teille aikuisille hyvästä kasvatuksesta.

Minulle rakkaus on kaaosta ja väkivaltaa. Ei taida olla niin, mutta niin te minut kasvatitte. Nauttikaa nyt siitä.

Kukaan ei ainakaan jätä ihmistä jota kohtaan tuntee vetovoimaa tarpeeksi

Juu. Ei sovittu yhteen.

Olen jättänyt. Rakastin miestä aidosti, mutta hän ei minua.

Olen jättänyt. Yritettiin jonkun aikaa, mutta olosuhteissa oli liikaa ongelmia. Emme pystyneet olemaan erossa toisitamme kuitenkaan kokonaan... tai no, melkein vuosi oltiin jotenkuten. Palasimme siis yhteen ja nyt ollaan oltu pari vuotta yhdessä. Onneksi olosuhteissa on parannusta aiempaan; oikeastaan enää vain yksi hankalampi asia, jonka pitäisi helpottaa vähintäänkin muutaman vuoden jälkeen. Sinnitellään sen suhteen. Muuten kaikki onkin ihanaa :)

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. En tiedä mitä on rakkaus. Äitini hakkasi minua sanoen, että rakastaa minua. Olen edelleen hämmentynyt. En edes osaa ihastua vieraaseen naiseen. Miksi? Koska asuin lastensuojelulaitoksessa vieraiden kanssa joita kohtaan tunsin seksuaallista vetovoimaa. Sitten jos näytin näitä positiivisia tunteita niin minua rangaistiin verukkeella "te olette kuin siskoja ja veljiä". Juu eivät olleet vaan muita huostaanotettuja lapsia. En osaa rakastaa. Kiitos teille aikuisille hyvästä kasvatuksesta.

Minulle rakkaus on kaaosta ja väkivaltaa. Ei taida olla niin, mutta niin te minut kasvatitte. Nauttikaa nyt siitä.

Yläpeukku osoittaa, että ymmärrätte.

Alapeukku osoittaa, että että hyväksy kasvatustapaa.

Peukuttakaa vain älkääkä vain argumentoiko vahingossakaan mitään raukat.

Olen jättänyt. Vaikka kuinka rakastin, niin elämä ja arki sen miehen kanssa oli vaikeaa. Hän oli ns. reissaaja, levoton sielu, joka jahtasi itsään. Oli masentunut ja joi, minkä jälkeen oli entistä masentuneempi.

Vaikeaa oli jättää, mutta muutakaan en voinut. Meistä tuli kuitenkin hyvät kaverit ja saatoimme viettää iltaa keskenämme uusien kumppaneittemme kanssa.

Nyt hän on kuollut.

Joskus mietin avioeroa miehestä, jota rakastan yli kaiken. Olen itse niin ongelmainen tapaus henkisesti, että molemmilla olisi ehkä helpompaa ilman toista.

Mutta rakkaus voittaa; luulen.

Olen. Lapseni isän. Olimme nuoria. Hän petti minua useamman naisen kanssa. En nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä - hän ansaitsi parempaa!

Mutta jos hän halusi siitä huolimatta juuri sinut? Ei saa tehdä noin isoja päätöksiä toisen puolesta!

Olen. Tuntuu siltä kuin tunkisi itsensä täyteen sementtiä ja antaisi sen kovettua.

Mutta onko se todellista rakkautta jos se on yksipuolista tai jos rakastamanne ihminen on teidän mielestänne paha?

Minusta todellinen rakkaus on vastavuoroista aina ja siinä toiovtaan toiselle hyvää joka tapauksessa.

Kyllä olen. Onneksi olen unohtanut hänet, ei satu enää.