Lue keskustelun säännöt.
Mummo kehuu vain veljeä
24.06.2019 |
Hän kehui viimeksi häntä vaan ja minulle ei puhu mitään muutakuin tuputtaa ruokaa kahvipöydässä eikä kunnioita sitä kun kieltäydyn kohteliaasti. Iältämme olemme 19 vuotiaita joten tämä ulkopuolisuuden tunne mummolassa ei ole kivaa en ole ihan perusteini joka käy ryyppää kavereiden kaa mutta olis kiva kun huomattais edes kylässä saan istua hiljaa kun ei kukaan ota keskusteluun mukaan jäänkö vierailusta vaan pois jatkossa
Kommentit (10)
Meillä mummoni sätti minua aina äidilleni. Kaikki muut suvun lapset ja omat lapsensa olivat niin tärkeitä ja merkittäviä, mutta käyttäytyi ikävästi pyyteettömästi auttavaa äitiäni kohden ja siinä sivussa haukkui minuakin. Se tuntui ikävältä nuorena koska mitään pahaa en mummolle ollut tehnyt muutakuin mennyt häntä katsomaan ja sain vain arvostelua osakseni.
Nämä on niitä asioita joita en ymmärrä nuoruudestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin mummoille ne pojat nyt vaan on niitä kultamussuja. Niin se oli meilläkin, minua tai serkkutyttöjä ei halunnut usein edes nähdä, mutta serkkupoikia halusi hoitaa jatkuvasti. Jos jotain kontaktia tyttöihin oli, niin se oli ainoastaan piikomista! Pojat sai käydä vierailemassa ja passattavana, mutta tyttöjen olisi esim. pitänyt tulla pesemään ikkunat ja lattiat. Olisi ollut kiva, että minut olisi nähty ensisijaisesti ihmisenä eikä sukupuolen kautta jonain taloustarvikkeena. Tämä siis 1990-2000-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Joillekin mummoille ne pojat nyt vaan on niitä kultamussuja. Niin se oli meilläkin, minua tai serkkutyttöjä ei halunnut usein edes nähdä, mutta serkkupoikia halusi hoitaa jatkuvasti. Jos jotain kontaktia tyttöihin oli, niin se oli ainoastaan piikomista! Pojat sai käydä vierailemassa ja passattavana, mutta tyttöjen olisi esim. pitänyt tulla pesemään ikkunat ja lattiat. Olisi ollut kiva, että minut olisi nähty ensisijaisesti ihmisenä eikä sukupuolen kautta jonain taloustarvikkeena. Tämä siis 1990-2000-luvulla.
Yllättävän moni isovanhempi ainakin vielä tuolloin koki, että ”suku jatkuu” vain poikien kautta. Omat vanhempani ovat aikanaan olleet todella ison kriisin edessä kun heille tuli vain kolme tytärtä - ja ovat jopa kehuneet minua kun pidin oman sukunimeni ja mieheni otti sen myös ja meille syntyi parikin poikaa - ja siis sukunimi jatkuu heidän kauttansa (jos siis joskus jatkuu, kuka tietää mitä valintoja he ja heidän perheensä tekevät).
Vanhetessa ihminen muuttuu myös raadollisemmasti rehelliseksi ja sellainen ”mitä saa sanoa” suodatin katoaa monilta. Nuorempana on vielä itsestään selvää, että jos joku lapsi on vaikka ’ikävän isotädin’ uudelleensyntymä tai muuten jollain lailla ’ei minunkaltaiseni eli minulle mieluisa’ niin sitä ei näytetä mitenkään mutta vanhana tuo valitettavasti tosiaan saattaa näkyä - ja toisaalta jos se poika on vaikkapa ’oman pojan/miehen nuoruudessa’ klooni niin sitä tulee suosittua.
Tilanne ei ole reilu eikä ok, mutta ehkä tämän tajuaminen auttaa ymmärtämään ettei siinä oikeasti pidä ajatella olevan mitään henkilökohtaista vaan mummo elää menneisyydessä ja harhaisuudessa?
Mitä väliä sillä on mistä mummot tykkää? Ihan sama. Itse tämä elämä on kuitenkin elettävä. Mummon kehuilla pääset ulko-ovelle asti. Mitäs sen jälkeen? Siellä odottaa muu maailma.
No voithan sä leikkauttaa kikkelin ittelles jos mummon kehut on niin tärkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tiedän! Jotenkin sitä haluaisi olla hyväksytty myös rakkaan mummon silmissä. Tuntuu, että olen täysin näkymätön ollut hänelle aina.
Sen sijaan pienistä serkuista ja heidän tempuistaan puhutaan jatkuvasti ja mun kolmesta veljestä. Siinä mä parikymppinen naisen alku sitten jyrsin piparia hiljaa ja hörpin kahvia. Kuuntelen hiljaa, kuinka mummo vuorotellen kehuu muita.
Olen jotain saavuttanutkin tähän ikään, mutta koskaan mummo ei ole itse kiinnostunut ja kysellyt. Ei kertaakaan käynyt katsomassa kisoissa tai onnitellut kisamenestyksestä. Tai koulumenestyksestä ja jatko-opiskeluun pääsystä.
Muiden lastenlasten kisoissa on ravannut ympäri maailmaa. Muutin vuosi sitten omilleni, ei ole edes kylässä käynyt, vaikka kutsunut monesta. Asutaan suht lähekkäin, että kahvittelu kauppareissun lomassa olisi helppo järjestää.
Mä olen miettinyt tätä eriarvoisuutta monesti. Jotainhan mussa on ollut alusta saakka vialla. Vai onko se sitten niin, että mä olen isäni uudesta liitosta se kuuluisa yhteinen lapsi. Äitiäni mummo ei myöskään voi sietää.
No, mä selkeesti pärjään maailmassa ilman mummoni kehujakin. Nyt vaan pitäisi lopettaa siellä vierailu ja itsensä nolaaminen siten.
Minun mummoni antoi veljelle 10 markkaa ja minulle 5 markkaa. Vanhempani selittivät, että mummo on sen ajan ihmisiä, että arvostaa enemmän poikia. Yritin ymmärtää, silti siitä tuli paha mieli. Kiitin aina kiltisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun edesmenneelle mummolle oli ihan kauhee kriisi kun en vielä parikymppisenä ollut löytänyt itselleni miestä. Aina se jaksoi harmitella asiaa käydessäni kylässä, kun minulla ei sitä erityistä ystävää ole. Ahdisti suunnattomasti, koska kriiseilin samaa asiaa myös hiljaa omassa päässäni. Samaa asiaa ei kuitenkaan veljeäni kohtaa hoputtanut, kun kommentti oli että kyllä sitä ehtii. Ärsyttää edelleen kun asiaa alan ajattelemaan vaikka mummu on ollu kuolleena jo monta vuotta.
Mummon kehumiset? Ihan tosi? Get a life!