Olen niin YKSINÄINEN- nillittäjät

Että miksi

Vaikka ei kai se mikään kilpailu olekaan, niin itseäni ihmetyttää ne joilla on perhettä, sukua, lapsia, kavereita jne. ja silti valitetaan yksinäisyyttä. Voihan se olla subjektiivinen kokemus, en sitä kiellä. Itselläni kun ei vain ole ketään eikä mitään, koen oikeasti olevani todella yksin ja syrjässä.

Siellä sitä itsensä eniten yksinäiseksi tuntee, kun on ihmisten keskellä yksin. Ravintolassa, kirkossa, luontopolulla jne. Paikasta riippuen 80-100 % muista on liikkeellä seurassa. Ja kun tietää itse tekevänsä kaiken joka kerta yksin eikä nyt kertaluontoisesti ole lähtenyt ilman perhettä.

Kirkossa käyn, muttei se ole kovin sosiaalista, vaikka avustan messuissa. Vapaaehtoisilla tarkasti rajatut tehtävät. Suvusta tekemisissä vain kahden henkilön kanssa. Baarit ei kiinnosta, mennä yksin. Eikä alkoholi muutenkaan. Konserteissa ja kaupoissa en ole tutustunut kehenkään.

Mutta en nillitä yksinäisyyttä mitä se tarkoittaakaan. Valitusta?

Parisuhteessakin voi tuntea olevansa yksin.

Vierailija kirjoitti:

Siellä sitä itsensä eniten yksinäiseksi tuntee, kun on ihmisten keskellä yksin. Ravintolassa, kirkossa, luontopolulla jne. Paikasta riippuen 80-100 % muista on liikkeellä seurassa. Ja kun tietää itse tekevänsä kaiken joka kerta yksin eikä nyt kertaluontoisesti ole lähtenyt ilman perhettä.

Tämä on totta, vähiten yksinäinen olen kotona, ei tarvitse nähdä joka puolella sataa ihmistä joille olen täysin yhdentekevä.

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Niin, eli koska et ole yksinäinen (on sukulaisia ja kavereita ja ystäviä), on sinun helppo hymyillä. Koitapa olla vaikka vuosi ilman seuraa, ja tule sitten neuvomaan.

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Olet siis eri mieltä tutkijoiden kanssa, joiden mukaan yksinäisyys on yhtä tappavaa kuin tupakointi. Ja että ihmisen hormonitoiminta ja hermosto toimisi eri tavoin eristyksissä ja 'heimon' tai kumppanin tai emon turvassa. Että romanian orpolapset muuten vaan taantuvat normaaleista taaperoista kehitysvammaisksi eikä kontaktinpuutteen vuoksi.

Yksinäisyys on tunne, ei fyysinen olotila. On ihmisiä, joille mikään määrä ihmissuhteita ei poistaisi yksinäisyyttä. Ehkä korkeintaan jos heillä olisi identtinen kaksonen, jonka kanssa asuisikin vielä yhdessä, yksinäisyys saattaisi poistua. Joskus olen miettinyt, että ehkä näillä sisäisesti yksinäisillä onkin ollut alunperin identtinen kaksonen, joka ei vaan äidin kohdussa ole kehittynyt elinkelpoiseksi sikiöksi. Tuntevat siis ikuista kaipuuta tähän siskoonsa tai veljeensä eikä kukaan muu ihminen maailmassa voi poistaa heidän yksinäisyyttään. 

Aloittaja on ymmärtänyt asian aivan väärin. Nämä valittajat eivät kaipaa ongelmaansa ratkaisua vaan myötätuntoisia kuuntelijoita ja nyökyttelijöitä. Se on huomiohuoraamista eikä ongelma, joka pitäisi poistaa.

joskus on vaikea uskoa itseensä jos ei näe itsessään mitään hyvää, silloin alkaa eristäytyä ja lähteminen ihmisten luo vaikeutuu. jokaisen tulee pitää huolta omasta mielenterveydestään joka on yksinkertaisimmillaan sitä että ymmärtää olevansa hyvä ja riittävä ihminen, ja rakkauden arvoinen. se pitäisi saada kuntoon niin sillä häviää myös itsetunto-ongelmat ja yksinäisyys. me ollaan lopulta hyvin samanlaisia kaikki persoonallisuudet ja elämäntarina meitä erottaa. mutta jokaisessa on samat perustunteet ja tarpeet toiveet ja jokaisen elämään mahtuu onnea ja epäonnea. annetaan sen yhdistää meitä eikä erottaa. Haleja jokaisen läppärin eteen ja taakse :)

Niin. Itsellä on oikein hyviä ja mukavia ihmisiä ympärillä riittämiin, ja ihmisten ilmoillakin vedän puoleeni jostain syystä kaikenlaisia ihmisiä. Mutta! Tästäkin huolimatta tunnen vuosi vuodelta itseni henkisesti yksinäisemmäksi. Kovasti toivoisin edes yhtä henkistä sielunkumppania, jonka kanssa voisi tuntea syvää yhteyttä. En tiedä tapaanko koskaan sellaista, mutta nykyisyys nakertaa sielua ikävästi. Viihdyn myös hyvin yksinäni, mutta rajansa kaikella.

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Ei kyse ole onnellisuudesta vaan toisen ihmisen kaipuusta. Puhutaan "kylmöstä sängystä" itse kaipaan varsinkin öisin nukkumista toisen kanssa. Olen mä joskus seurustellutkin ja kokenut yhdenyönjuttuja. Olen huomannut että yhdenyön jutuissa suurin osa naisista on kaivannut eniten sitä että saa vain toisen lähelleen. Sanoisin kirjoituksesi perusteella että et ole kokenut koskaa pitkään vuosia jatkunutta yksinäisyyttä.

On kahdenlaista yksinäisyyttä. Yksinäisyydentunnetta ja absoluuttista yksinoloa. Yllätyksekseni olen huomannut, että minun kehoni ja mieleni reagoi enemmän jälkimmäiseen. Esimerkiksi ruokahalussa, unenlaadussa ja stressiherkkyydessä tapahtuu muutoksia, vaikka ei tiedostaisi tuntevansa itseään yksinäiseksi.

Se myös oli ja on kova paikka, kun jäi tilanteeseen, jossa ei ole yhtään lähiomaista. En osaa kuvailla, mutta jonkinlainen irrallisuuden, juurettomuuden, turvattomuuden ja erilaisuuden tunne.

Vierailija kirjoitti:

On kahdenlaista yksinäisyyttä. Yksinäisyydentunnetta ja absoluuttista yksinoloa. Yllätyksekseni olen huomannut, että minun kehoni ja mieleni reagoi enemmän jälkimmäiseen. Esimerkiksi ruokahalussa, unenlaadussa ja stressiherkkyydessä tapahtuu muutoksia, vaikka ei tiedostaisi tuntevansa itseään yksinäiseksi.

Se myös oli ja on kova paikka, kun jäi tilanteeseen, jossa ei ole yhtään lähiomaista. En osaa kuvailla, mutta jonkinlainen irrallisuuden, juurettomuuden, turvattomuuden ja erilaisuuden tunne.

Jatkan. Siis varmasti reagoisin myös yksinäisyydentunteeseen, mutta en tunnista sitä itsessäni niinkään. Ei ollut tarkoitus vähätellä kenenkään yksinäisyydentunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Olet siis eri mieltä tutkijoiden kanssa, joiden mukaan yksinäisyys on yhtä tappavaa kuin tupakointi. Ja että ihmisen hormonitoiminta ja hermosto toimisi eri tavoin eristyksissä ja 'heimon' tai kumppanin tai emon turvassa. Että romanian orpolapset muuten vaan taantuvat normaaleista taaperoista kehitysvammaisksi eikä kontaktinpuutteen vuoksi.

No mutta jos ihminen on jopa parisuhteessa ollessaan yksinäinen, niin miten h*lvetissä muu yhteiskunta voi jotenkin tulla heidät pelastamaan? Ensiksi ihmisen pitää yrittää olla onnellinen itsenään ja olla iloinen ja positiivinen. Sitä kautta avaa itsensä muulle maailmalle. Mikään ei ole varmemi tapa saada ihmiset karttamaan itseään kuin olla katkera, masentunut ja apaattinen.

Vierailija kirjoitti:

On kahdenlaista yksinäisyyttä. Yksinäisyydentunnetta ja absoluuttista yksinoloa. Yllätyksekseni olen huomannut, että minun kehoni ja mieleni reagoi enemmän jälkimmäiseen. Esimerkiksi ruokahalussa, unenlaadussa ja stressiherkkyydessä tapahtuu muutoksia, vaikka ei tiedostaisi tuntevansa itseään yksinäiseksi.

Se myös oli ja on kova paikka, kun jäi tilanteeseen, jossa ei ole yhtään lähiomaista. En osaa kuvailla, mutta jonkinlainen irrallisuuden, juurettomuuden, turvattomuuden ja erilaisuuden tunne.

En ole kokenut absoluuttista yksinäisyyttä mutta koin musertavan yksinäisyyden tunteen kun lähelläni ei ollut ketään jonka kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani.

"Nillittäjät" sanan käyttäjille tiedoksi että on olemassa sellainenkin kieli kuin suomi, jota armaassa kotimaassamme muuten puhutaan äidinkielenä.

Lapset muuttaneet pois eri kaupunkeihin. Eivät ehdi usein tavata. Mies jätti vuosia sitten, enkä ole löytänyt uutta. Työtön ei tapaa töissäkään kavereita. Olen surullinen ja yksin. Yhdenillanjuttuja olen vain saanut ja ne ei kiinnosta.