Tekee kipeää nähdä anopin ja tyttärensä välit

Huono äitisuhde on tyttärelle raskas taakka, mutta koskaan ei ole myöhäistä hankkia itselleen hyvä lapsuus. (En muista kuka näin sanoi, mutta totta se on.)

Päästä irti äidistäsi ja odotuksistasi hänen suhteensa. Miten miehesi äiti suhtautuu sinuun? Olisiko hänestä sinulle luotto"aikuiseksi", jonka kanssa voisit elää äiti tytär-tunteitasi todeksi?

Rakenna ne hyvät ja läheiset suhteet lapsiesi kanssa.

Minulla oli aikanaan läheinen isotäti, joka sanoi minulle jo lapsena, ettei minulla ole kotia (=perhettä) ennen kuin semmoisen itse hankin. Olin ns. yksinäinen lapsi, jota omat vanhemmat eivät kasvattaneet.

Oikeassa oli rakas täti ja sitten sen oman kodinkin aikanaan sain :)

Muistan, kuinka joskus itkin, kun katselin jotain telkkaohjelmaa häistä, jossa morsiamen isä kehui tytärtään maasta taivaaseen niin, että melkein kompasteli sanoihinsa. Ihan taviksista oli kyse.

Minun vanhempani uhkasivat haukkua minut kaikille mahdollisille poikaystävilleni. Onneksi tajusin katkaista heihin välit. On ihan p*skapuhetta, että vanhemmat aina rakastavat lapsiaan.

Entä jos äitisi kehuu sinua ja perhettäsi muille?

Mä tein niin ennen lapsia, että painoin mieleen kaiken hyvän vanhemmuuden mitä näin; hyväksyvät katseet, kehut, jne. Niin kuin kuiva sieni keräsin joka tipan talteen omia lapsiani varten. Missä vain näin sitä - oli se sitten bussissa tai jonkun kaverini vanhemmuus. Kerää säkin kaikki se hyvä talteen mitä näet omia lapsiasi varten :) Huono on helppo jättää pois, mutta hyvä on huonosta perheestä tulevalle tyhjä kartta, jossei sitä itse piirrä.

Minun anoppi oli ensimmäinen aikuinen, joka halasi minua. Poikansa lisäksi. Hän myös toivotti tervetulleeksi perheeseen. Sanoi myös, että ihanaa saada tyttö neljän pojan lisäksi.

Meillä oli todella hyvät välit hänen kuolemaansa saakka, vaikka olin eronnut pojastaan. Exäni kiitteli hautajaisissa siitä, että oli ollut niin hyvä ystävä hänen äidilleen.

Oma äitini on siis pahoinpidellyt minua lapsena ja haukkunut ulkonäköni, ilmeeni, osaamiseni ja kaikki piirteeni. Anopin olen tuntenut jo reilut 15 vuotta ja hän kyllä tietää vanhemmistani, mutta ei ole ollut kiinnostunut sen läheisemmistä väleistä. Hänellä on läheinen tytär, paljon ystäviä ja sisaruksia. Välttelen nykyisin miehen lapsuudenperheen tapaamisia mutta kokonaan en voi jättäytyä pois. Omalta äidiltä en enää odota mitään, mutta kai minun pitää jotain apua etsiä, kun terveen ja läheisen äiti-tytärsuhteen seuraaminen on kuin kaataisi suolaa avohaavoihin. Ap

Lapseni ovat vielä pieniä ja arvostan todella, että olen saanut oman perheen. Kai vaan säälittävällä tavalla harmittaa, kun näen miten toiset naiset saa äidiltään tukea vielä siinäkin vaiheessa kun ovat itse äitejä. Tukevat raskausajasta alkaen, kutsuvat syömään, ovat kiinnostuneita, tukevat hankalissa tilanteissa jne... myönnän, olen katkera ja kateellinen ihminen :(. Ap

Minulla ei ole noin rankkoja lapsuuskokemuksia kuin sinulla Ap, mutta samaistumaan tilanteeseesi. Äitini on ollut aina jollakin tavalla poissaoleva, meitä lapsia 6. Teki aina kotitöitä, kodin piti olla aina siisti eikä meille lapsille ollut aikaa. Lapsuudenkodissani oli kaikki näennäisesti hyvin, mutta olen sieltä "perinyt" monenlaisia tunnelukkoja. Minun on ollut vaikea hyväksyä omia tarpeitani, en halua olla kenellekään vaivaksi.

Vanhempieni parisuhde on ollut aina jotenkin sairas. Äitini on projisoinut omia (itseltään) kiellettyjä tunteita isääni, kaikki negatiivinen on äidin elämässä ollut isän syytä. Näitä taisteluita olen koko pienen ikäni seurannut. Äitini on hirmu voimakas persoona, aina oikeassa ja muut väärässä. Olen mielestäni tunneälykäs ja olen nähnyt äitini läpi, mutta helvetti on irti jos äidin heikkouksista mainitsee. Olen tällöin äitini mukaan liittoutunut isäni kanssa äitiäni vastaan (what the fuck?) ja isääni haukkuu että laittaa tyttärensä puolustamaan itseään koska on niin heikko ettei itse voi. Myös minua haukkuu, koska en ole hiljaa kuten suurin osa sisaruksistani. Ei nimittele, mutta antaa ymmärtää että "kukaan muu lapsista ei ole "tuommoinen" mitä se sitten tarkoittaakin, jotakin negatiivista kuitenkin.

Äitini puhuu aina itsestään, joskus näennäisesti kysyy kuulumisiani mutta ei kuuntele kuitenkaan. Silti kehtaa väittää että tuntee minut. Oikeasti ei juurikaan tiedä mitään elämästäni.

Äitini on kahdella sanalla sanoen vaikea persoona. Anoppini taas on ihana normaali ihminen. Järkevä, tietää elämästämme paljon enemmän kuin oma äitini, koska on kiinnostunut.