Ihmisten tapa vähätellä toisten fobioita

Kiusaamista tuo on eikä vähättelyä.

Ihmisillä yleensäkin on tapana vähätellä kaikkea, mikä ei itseä koske ja mitä ei siksi yritetäkään ymmärtää

Harva fobiaton ymmärtää fobioita. Mulla löytyy se perinteinen, araknofobia, ja lisäksi vielä jokin mille en ole nimeä löytänyt (etsinyt). Uimaan mennessä kammottaa jos näen veden alla kettinkiä, lankun pätkiä tms. Siis riittää jos näen ne, tai tiedän niiden olemassaolosta, ei tarvi olla erikseen mitään vaaraa niihin takertumisesta. Sama tavara rannalle raahattuna ei sitten enää kammota.

Minulla on järkyttävä, selittämätön kammo yökkösiä kohtaan. En edes ole varma miksi, mutta menen aina aivan suunniltani jos näen sellaisen. Ex nauroi räkätti minulle, kun kerran juoksin itkien parvekkeelta sisälle kun sellainen kuvotus oli tullut iholle. On ex syystä, monestakin. 

Pelkäsin lapsena käärmeitä äitini oman pelon vuoksi. Kerrankin olimme metsäretkellä ja iskä harhaili jossain muualla ja meidän piti odottaa häntä. Äiti kiipesi siskoni kanssa kivelle seisomaan ja aloitti käärmepelkovinkunansa. Tietysti itsekin halusin sinne kivelle seisomaan, mutta äiti töni minua alas, kun ei sinne kaikki kuulemma mahtuneet. Sisko heitti kerran suihkussa ollessani leikkikäärmeen päälleni ja samalla sammutti valot. Huusin peloissani, niin olin kuulemma hullu. Nyt minulla sitten on siitä virallinen diagnoosi, joten kiitos lapsuudenperheelle elämäni pilaamisesta. Tämä siis vaan yksi otos omituisesta lapsuudestani.

Valtava ja äärimmäinen käärmekammo ja entinen kumppani kertoi automatkalla että hän oli ottanut kuolleen kyyn muovikassiin peräkonttiin jossa se siis parhaillaan oli ajelullamme. Sain hepulit ja mies ei ymmärtänyt yhtään miksi hermostun asiasta. Lisäksi painosti minut käärmetaloon eläinpuistossa ja nauroi kun juoksin valkoisena ulos sieltä enkä pystynyt hetkeen hengittämään. 

Lisäksi minulla on korkeanpaikankammo erittäin pahana. Ja nykykumppanini vaan nauraa asialle, ei usko sitä millään.  Laivamatkalla menimme yläkannelle. Minä jouduin levittämään käteni että uskalsin kävellä laivankantta pitkin. Kumppani vaan kokoajan hoki että tule tänne kaiteen viereen ja en pystynyt menemään kun pää meni melkein nurinniskoin sekaisin ja huimasi. Mentyäni kaiteen luokse pidin siitä rystyset valkoisena kaksinkäsin kiinni ja kumppani vaan virnuili ja nauroi ja vähätteli tilannetta.

En tiedä miksi korkeanpaikankammo on niin pahana. Minulla on kyllä näköongelmia ja olisiko kyse jostain tasapainoaistin heikentymästä tms. Mutta se on erittäin erittäin pahana ja ongelmallinen vaiva.

Kiusaamistahan tuo on, kuten joku jo sanoi. 

Vähättely on sitten eri asia. En minäkään jaksa parkua ja voivotella, jos jollain on jokin järjetön pelko. 

Esim. yksi kaveri ei voi tulla luokseni, koska minulla pieni koira. On kuulemma niin kamala koirapelko. Koira siis maailman kiltein ja ei koskaan ole kenellekään mitään pahaa tehnyt. Pikkuhiirtäkin katsoo vain uteliaana. 

On sitten tulematta, sehän se ratkaisu on. Mutta en minä lähde silittelemään päätä, tirauttamaan kyyneleitä ja käärimään peiton alle tätä tyyppiä. 

Siinähän pelkää sitten. Ei minun ongelmani. 

Hienoja kavereita sinulla, äåliö.

Minulla on paha hämähäkkikammo, ja ala-asteella pari kaveriani pelotteli minua tuolla tavoin oikeilla hämähäkeillä. Tosin lapsilta tuollaisen typeryyden ymmärtääkin paremmin kuin aikuisilta.

Minustakaan tuo ei ole pelkkää vähättelyä, vaan kiusaamista.

Ihmiset ovat kyllä taipuvaisia vähättelemään toisten kammoja, vaikka ne voivat pahimmillaan olla lamauttavia eli estää toimimisen fyysisesti. Empatian lisäksi tieto voi lisätä ymmärrystä. Kammoreaktio käynnistyy aivoissa jo ennen kuin kammoaja tekee mitään tietoisia valintoja kohteeseen liittyen.