Miten käy parisuhteen, jossa ei ole läheisyyttä?

Oletko pohtinut että puhuisit miehesi kanssa tai tekisit itse aloitetta?

Meillä sama tilanne, en näe että sitä voisi parantaa. Mies ei halua niin ei halua. Pienen lapsen takia en voi vielä erota. En pystyisi elättämään lasta yksin.

Miksi olette yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Oletko pohtinut että puhuisit miehesi kanssa tai tekisit itse aloitetta?

En jaksa enää edes tehdä aloitetta, kun tulen joka kerta torjutuksi.

Ellei nyt heti molemmat sitoudu ja ala tehdä asialle jotain niin erohan siitä tulee. Ennemmin tai myöhemmin. Yleensä myöhemmin jolloin suurin osa katuu ettei ennemmin. Toki hätäinenkään päätös ei ole hyvä. Mutta, meillä on vain tämä yksi elämä, jne...

Mitä kauemmin tilanne kestää sitä vaikeampi on palata entiseen. Omasta puolestani voin sanoa että sellaiseenkin sisko-veli suhteeseen tottuu, nyt ole aivan tyytyväinen ko. olotilaan, meillä halattiin viimeksi 6 vuotta sitten, päivämäärän  muistan koska siihen  liittyi eräs tapahtuma.

Olemme olleet yhdessä yli 15v. Kaksi lasta. Suhde on ollut viimeisiä vuosia lukuun ottamatta hyvä. Nämä ovat niitä syitä, miksi olen näinkin kauan jaksanut ilman läheisyyttä. Olen kyllä yrittänyt puhua miehelle, mutta häntä ei tilanne häiritse niin paljon kuin minua. Ei kai masentunut ihminen vaan pysty rakastamaan toista, jos itsellä on paha olo. Itse en enää jaksa yrittää lähestyä, koska olen tullut riittävän monta kertaa torjutuksi. Ja mies on ihan suoraan sanonut, ettei halua seksiä. Minulle riittäisi muunlainenkin läheisyys, halaukset ja vierellä olo.

Siis työntääkö mies sut pois jos menet vaan kainaloon ja sanot että on ikävä lähelle?

Omatkin tunteeni puolisoa kohtaan ovat hiipuneet. En osaa sanoa enää, rakastanko häntä. Hyvät muistot eivät jaksa kannatella vuosikausia, kun tilanne on mennyt tähän pisteeseen, että eletään kuin sisko ja veli.

Kun olen viimeksi yrittänyt lähestyä miestäni, hän on sanonut suoraan, ettei vaan pysty läheisyyteen. Sanoin miehelle, että minä en enää jaksa tätä torjutuksi tulemisen tunnetta, enkä enää aio lähestyä häntä väkisin. Pyysin häntä ilmoittamaan, kun taas kiinnostaa. Ei ole kiinnostanut. Minä olen muutenkin ollut suhteessa yleensä se aloitteen tekevä osapuoli. 

Sen sijaan, että purnaat "jos toi ei tee mitään, niin en mäkään tee" kuin kakara, osoita ja kysy mieheltäsi:

"Oletko tyytyväinen, oletko onnellinen?"

Vastaus auttaa varmasti eteenpäin selvittämään mitä pitäisi tehdä.

Itselläni se tuhosi suhteen. Toki siinä oli muutakin mutta yksi suuri asia tuo ettei ollut läheisyyttä. En tarkoita että pitäisi olla seksiä tai yhdyntää, mutta se että halitaan, ollaan vierekkäin ja osoitetaan että välitetään. Ja se että kaikesta puhutaan, oikeasti. Jos jotain jää pinnan alle niin yleensä siitä ei seuraa hyvää, omia vääriä tulkintoja ja oletuksia.

Kaikkea hyvää teille.

Patistakaa äijät lääkärille. Veikkaisin että liian alhaiset testotasot jostain syystä. Kolesteroli-tai verenpainelääkitys yms..

mies50v

Sama tilanne oli exän kanssa. Ei mitään selitystä häneltä. Muuttikin sohvalle nukkuun. Jopa halaukset torjuttiin fyysisesti kyynärpääklä pukaten. Rakkaus loppui minulta. Rakastuin toiseen.

Tajusin jälkeen, että ei ex ollut rakastanut vuosiin. Olin helppo kämppis ja maksoin laskut.

Tiedän tunteen. Jos edes yritän halata tms niin kommentti on että lopeta tuo seksin vonkaaminen. En sit oo halannut. Kohta 7 vuoteen... Enkä pussannut. Sanoin kyllä aikanaan että älä lähde tälle tielle tai kaikki läheisyys loppuu. Ei uskonut. Nyt haluaisi väillä mutta mua ei enää kiinnosta. Jos on niin kylmää että vesisänky jäätyy niin ei sitä pikku halauksilla sulateta...

M46

Meillä kävi huonosti. Vuosikausia elettiin kun kämppikset, ei seksiä, ei läheisyyttä.

Nyt kun ollaan erottu ja olen ollut monta vuotta yksin, niin en usko että edes kelpaisin kellekkään. Enkä varmaan edes uskaltaisi olla kenenkään lähellä. Surullista että elämä meni näin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kävi huonosti. Vuosikausia elettiin kun kämppikset, ei seksiä, ei läheisyyttä.

Nyt kun ollaan erottu ja olen ollut monta vuotta yksin, niin en usko että edes kelpaisin kellekkään. Enkä varmaan edes uskaltaisi olla kenenkään lähellä. Surullista että elämä meni näin.

Minä olin vuosikausia parisuhteessa yksinäinen, nukuin eri huoneessa koska levoton uneni häiritsi toista.  Pitkään sitä pystyi elämään ilman läheisyyttä, joskus oli satunnaista seksiä mutta se tuntui lähinnä pahalta koska muuta hellyyttä ei ollut.

Joku kysyi tuolla aiemmassa että miksi et vain mene miehen kainaloon, ja sano että kaipaat lähelle. Jos henkistä etäisyyttä on paljon, ei ole kovin helppo sanoa haluavansa toisen fyysistä läheisyyttä. Ainakin minusta tuntui, että on parempi olla pyytämättä kui tulla torjutuksi.

MUTTA kun erosin, huomasin että olen ihan tavallinen nainen, ja se ettei ex halunnut koskea tai hellitellä ei ole kokonaan minun syyni. Pelkäsin paljon aloittaa uutta suhdetta, koska vartaloni ei ole mikään mallikroppa. Kuitenkin se on kelvannut uudelle miehelleni, joka kehuu ihanaksi vaikka olen keski-ikäinen ja hiukan ylipainoinen. En ole täydellinen, mutta kelpaan rakastettavaksi ja saan rakastaa.

Jos on vielä tahtoa toisen lähelle, kannattaa mennä pariterapiaan. Mekin menimme, mutta olisi ehkä pitänyt uskaltaa erota heti sen jälkeen kun siellä kävi ilmi ettei vain huvita tehdä yhdessä mitään. Muutama vuosi elämästä meni kummallakin tavallaan hukkaan siinä parisuhteen yksinäisyydessä.

Kiva kuulla että löysit itsesi ja uuden kumppanin.Kaipa sitä pitäisi vaan uskaltaa yrittää uuteen suhteeseen, mutta jotenkin "pelkään" ajatuksenakin läheisyyttä ja seksiä uuden ihmisen kanssa, kun ne on itselle niin vieraita asioita.

T. 16

Meillä on seksiä jonkun verran, mutta ei mitään henkistä tai fyysistä läheisyyttä. En edes saa tuollaisesta seksistä useinkaan mitään irti, kun en vaan syty suorasta toiminnasta joka yleensä alkaa "voitaisko.." se tuntuu inhottavalta jos minulle ei ole juteltu mitään moneen päivään. Tiedän ettå mies on tyyppiä ei puhu eikä pussaa, mutta olen silti aika yksinäinen ja turhautunut. Helposti myös ihastun nykyään muihin. Aika pelottavaa, kuvittelin että oltaisiin loppuelämä yhdessä.

Se parisuhde kuolee hiljalleen. Saattaa tulla olemaan todella vaikeeta enää koittaa edes lähestyä toista ja saattaa käydä niin kuin itelleni että sitten kun toinen osapuoli yht'äkkiä tulee vaikka viereen istumaan niin rupee ahdistamaan tilanne ja poistut siitä. (se myös vaikuttaa jollain aika paljon itsetuntoon kun tulee torjutuksi kokoaika miehensä puolelta) Itse erosin vastaavanlaisesta suhteesta ja vaikka se sattuikin niin ero oli paras päätös ikinä vaikkakin se sattui myös lapsiin.