Ihmiset suree kuollutta

Hän on poissa lopullisesti. Sitä surraan ettei voi enää ikinä tavata ei puhua ei yhtään mitään.

Sen ymmärtäminen on vaikeaa ,lähes mahdotonta ja aika ajoin onkin. Se suru on miltei konkreettista.

Kun suru vaimenee, hyvät muistot nousevat. Lohduttavaa.

Ihmiset surevat itseään vaikeassa tilanteessa, eivät kuollutta.

Ei sure itseään.

Suree läheistä, jota ei enää ole.

Minä en ainakaan sure itseäni, vaan sitä elämää jota ei enää ole.

Kun nuori ihminen kuolee, jää elämäkin elämättä.

No se nyt vähän riippuu.Joissain uskonnollisissa piireissä iloitaan ja riemuitaan kun ihminen pääsee ns.parempaan paikkaan.Oleppa tälläisissä hautajaisissa jossa lapsi on kuollut niin saatat olla hieman hämmentynyt.

No kyllähän se aina vähintään haikealta tuntuu aina sekin kun joku tunnetumpi julkkis siirtyy ajasta iäisyyteen, vaikkei häntä sitten todellisuudessa koskaan olisi itse tavannutkaan tai elävänä ollessa silloin nähnyt. Esim. Matti Nykänen ja Olli Lindholm ja onhan jopa siitä paljon vanhemmasta  Ismo Kalliosta , hänestäkin  valkokankaalla monia muistoja. Ketään noista en ole oikeasti koskaan nähnytkään. Haikeaa silti. 

Suru kumpuaa ikävästä.

Pysyvästä poissaolosta.

Moni ihminen on niin ikävä, että kuolema on muille helpotus. Harmi, ettei siitä ole soveliasta puhua.

Niin sanoi PM .n vaimo, kun poika kuoli, että siellä , taivaskodissa ,on niin kivaa, että ei halua tulla takaisin maan päälle.

No jos se häntä lohduttaa. Niin siitä vaan. Jokaisella on oikeus omanlaisensa suruun. Se on yksityistä.