Traumojen vaikutus ihmissuhteisiin

Ajatuksia aiheesta?

Yritin nuorempana mutta sain siipeeni sillä lailla etten enää yritä saada ketään ymmärtämään.

Muut ei ymmärrä ja on täysin ajanhukkaa yrittää selittää sitä. Hyvässä perheessä vanhempiensa rakastama lapsi ei aikuisenakaan voi kokemusperäisesti tajuta millaista on olla kaltoinkohdeltu.

Olen elänyt hirveän lapsuuden hullun luonnevikaisen lapsenhak-kaajan alistettuna ja jatkuvasti hakattuna uhrina. Päätin silloin että aikuisena näytän vielä noille paskiaisille. Niin olen tehnyt, 2 akat. tutkintoa, johtajana isossa firmassa jne. Ulkoisesti siis pärjään mutta sisäisesti EN. En luota ihmisiin, en halua ystävystyä, en halua ”rupatella” tai sosialiseerata enkä oikeastaan päästä ketään lähelle.

Tästä sitten esim anoppi jaksaa haukkua että miniä on niin olevinaan. Kun ei tajua juurisyytä ja sitä on turha alkaa selittämään.

Ohjeeni on se että älä koskaan puhu traumoistasi. Onnelliset pumpulissa kasvaneet vain tuomitsevat SINUT ja syyttävät SINUA, koska eivät tietenkään voi kuvitellakasn että jonkun isä/äiti haluaisi tahallaan lapselleen pahaa tai kidut-taisi lastaan.

”Kell suru on, sen surun kätkeköön” pitäisi sananlaskun oikeasti mennä.

Ikävä kuulla muiden kokemuksista. Olen paljon miettinyt mitä teen tämän ystävän kanssa, koska hänen toimintansa joissain tilanteissa lisää ahdistustani. Koska en ole saanut viestiäni millään perille, niin oman hyvinvoinnin takia ainoa järkevä ratkaisu taitaa olla ystävyyssuhteen päättäminen. Tämän ihmissuhteen hyvät puolet kun häviävät niille huonoille.

- Ap

Mun ystävistä sellaiset ymmärtävät, joilla on itselläänkin vaikeita kokemuksia ihmissuhteissa takana. Tosin hekin voivat hyväksyä vain sellaiset asiat, jotka ovat uskaltaneet kohdata itsessään. Monet ovat todella ankaria itseään kohtaan eivätkä hyväksy "heikkoutta", tunteita, haavoittuvaisuutta. Itsessään eivätkä siten muissakaan. Olen oppinut olemaan ottamatta henkilökohtaisesti. Noin itsekin opin suojaamaan itseäni, mutta terapian avulla olen oppinut hyväksymään oman ihmisyyteni.

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävistä sellaiset ymmärtävät, joilla on itselläänkin vaikeita kokemuksia ihmissuhteissa takana. Tosin hekin voivat hyväksyä vain sellaiset asiat, jotka ovat uskaltaneet kohdata itsessään. Monet ovat todella ankaria itseään kohtaan eivätkä hyväksy "heikkoutta", tunteita, haavoittuvaisuutta. Itsessään eivätkä siten muissakaan. Olen oppinut olemaan ottamatta henkilökohtaisesti. Noin itsekin opin suojaamaan itseäni, mutta terapian avulla olen oppinut hyväksymään oman ihmisyyteni.

Totta, on vaikea ymmärtää sellaisia asioita mitä ei itse ole kokenut.

Oon kyllä puhunut. Mun traumat kyllä aika vähän vaikuttaa mihinkään mun ystävyyssuhteisiin vaan lähinnä vaikuttaa parisuhteeseen. Oon aina ajatellut että kukaan sellainen kuka niitä asioita ei oo kokenut ei mitenkään voi ymmärtää sitä kuinka paljon ne vaikuttaa. Eikä mun mielestä tarvi edes ymmärtää, tarvii vaan uskoa se että ne asiat valitettavasti vaikuttaa tietyillä tavoilla tietyissä tilanteissa. Mulle puhuminen on tärkeää ja aion jatkossakin puhua omista jutuistani, ihan sama sille että ymmärtääkö joku vai ei, hankala se on joskus itsekin ymmärtää niin miksi muidenkaan pitäis.

Ens kerralla sanoisin tolle kaverille napakasti "voitko lopettaa kun oon pyytänyt että et tee noin" tms. enkä selittelisi sen enempää. Jos se edelleen jatkaa sillä tavalla toimimista niin pistäisin suhteen jäihin. Mun mielestä ei tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa ketkä sun pahaa oloa lisää, oli se sitten äiti tai siskon kaima. 

Vierailija kirjoitti:

Oon kyllä puhunut. Mun traumat kyllä aika vähän vaikuttaa mihinkään mun ystävyyssuhteisiin vaan lähinnä vaikuttaa parisuhteeseen. Oon aina ajatellut että kukaan sellainen kuka niitä asioita ei oo kokenut ei mitenkään voi ymmärtää sitä kuinka paljon ne vaikuttaa. Eikä mun mielestä tarvi edes ymmärtää, tarvii vaan uskoa se että ne asiat valitettavasti vaikuttaa tietyillä tavoilla tietyissä tilanteissa. Mulle puhuminen on tärkeää ja aion jatkossakin puhua omista jutuistani, ihan sama sille että ymmärtääkö joku vai ei, hankala se on joskus itsekin ymmärtää niin miksi muidenkaan pitäis.

Ens kerralla sanoisin tolle kaverille napakasti "voitko lopettaa kun oon pyytänyt että et tee noin" tms. enkä selittelisi sen enempää. Jos se edelleen jatkaa sillä tavalla toimimista niin pistäisin suhteen jäihin. Mun mielestä ei tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa ketkä sun pahaa oloa lisää, oli se sitten äiti tai siskon kaima. 

Hyvä kommentti, kiitos kun jaoit ajatuksesi.

Minä lopetin kaikki selitysyritykset osaksi myös siksi, että aloin parantua ja ymmärsin ettei terve voi millään ymmärtää mitä tarkoitan. Terve mieli ei pysty kuvittelemaan sairasta mieltä ja toisin päin. Pari vuotta paranemisprosessin alkamisen jälkeen menin erääseen tilaan joka laukaisi flashbackin siihen minkälaista mulla oli ennen koko ajan. Ajattelin että voi LUOJA, miten mä oikein jaksoin!! Enkä kyllä jaksanutkaan. Nyt olen jo pitkälti unohtanut minkälaista se oli. Luin kerran kirjaa jossa kirjailija kertoi syöpäkasvaimeen kuolevasta puolisostaan ja minkälainen prosessi se oli. Hän kertoi voineensa niin hirvittävän huonosti että meni sängyn alle piiloon makaamaan. Juuri noin minäkin aikanaan tein, sillä erotuksella että en ymmärtänyt mistä se hirvittävä olo tuli kun kaiken piti olla kunnossa.

Olen yrittänyt kumppaneille selittää. Toinen suuttui ja huusi että mitä hänen muka pitäisi asialle tehdä, onko se hänen vikansa. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertoessa taas toinen suuttui siksi, että koki minun leveilevän seksikokemuksillani, vaikka koetin vain selittää, miksi käyttäydyn joskus sängyssä omituisesti ja saatan mm. ahdistua tai alkaa itkeä kesken kaiken. Olin pitkään yrittänyt kertoa asioista mutten ollut kyennyt siihen, ja varmaan sitten olisi pitänyt jättää kertomatta, koska vastaanotto oli aina yhtä kauhea.

Vierailija kirjoitti:

Yritin nuorempana mutta sain siipeeni sillä lailla etten enää yritä saada ketään ymmärtämään.

Samoin, onneksi sentään avomieheni ja paras ystäväni nykyään ymmärtävät kun ovat nähneet ne vaikutukset omin silmin ja jaksaneet kuunnella kun olen yrittänyt selittää omituista käytöstä. Suurin osahan pitää tällaisista asioista puhuvia täysinä luusereina ja heikkoina ihmisinä.

Vierailija kirjoitti:

Minä lopetin kaikki selitysyritykset osaksi myös siksi, että aloin parantua ja ymmärsin ettei terve voi millään ymmärtää mitä tarkoitan. Terve mieli ei pysty kuvittelemaan sairasta mieltä ja toisin päin. Pari vuotta paranemisprosessin alkamisen jälkeen menin erääseen tilaan joka laukaisi flashbackin siihen minkälaista mulla oli ennen koko ajan. Ajattelin että voi LUOJA, miten mä oikein jaksoin!! Enkä kyllä jaksanutkaan. Nyt olen jo pitkälti unohtanut minkälaista se oli. Luin kerran kirjaa jossa kirjailija kertoi syöpäkasvaimeen kuolevasta puolisostaan ja minkälainen prosessi se oli. Hän kertoi voineensa niin hirvittävän huonosti että meni sängyn alle piiloon makaamaan. Juuri noin minäkin aikanaan tein, sillä erotuksella että en ymmärtänyt mistä se hirvittävä olo tuli kun kaiken piti olla kunnossa.

Mikä on auttanut sinua toipumaan traumoistasi tuossa määrin, että oireet nykyään noin vähäisiä?

Up