Mitä äitinne sanoisi tai miten hän reagoisi, kun kerrot vastoinkäymisistä?

Sanoisi, että aijaa, sellaista se on ja syyttäisi asiasta minua siihen päälle. Sitten alkaisi valitella omia vastoinkäymisiään ja tuoda ilmi, kuinka pahoja ne on kaikkien muiden vastoinkäymisiin verrattuina. Lopuksi taivastelisi sitä, että mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen kaiken p*skan.

En yleensä kerro äidilleni vastoinkäymisistäni, koska hän murehtii ja miettii jo muutenkin kaikkien mahdollisten sukulaisten ja tuttavien asioita.

Aika usein, kun olen kertonut niin ikään sairastumisestani muille , niin kuulee juuri tuota "silläjasilläkin on tuo sairaus". Se on t-o-d-e-l-l-a raivostuttavaa!

Minulla on ihan sama juttu kuin AP:lla, mutta opin pitämään suuni kiinni jo aika nuoresta asti koska huomasin että hänen kykynsä lohduttaa ja auttaa olivat niin vajavaisia. Esimerkiksi epäilyksiini omasta masennuksestani hän pohti että itsekin saattaa tuntea alakuloa silloin tällöin. Eli käänsi keskustelu itseensä. En muista että hän olisi koskaan kysynyt minulta yhtään mitään - että miten minä tunnen. Hän aina vastasi, mutta ei kysynyt. Siinä tulee kokemus että minä en ole kiinnostava eikä ole minun tunteenikaan.

Vierailija kirjoitti:

Luon toisenkin äitiketjun, jos joku viitsisi kommentoida minunkin äitini käytöstä (en ole äiti-h):

Kerroin, että minulla on todettu eräs sairaus. No siihen äitini alkaa heti kertoa, keillä sukulaisilla on sama sairaus myös ja taitaa olla sukuvika. Jos oma lapseni kertoisi vastaavaa, olisin huolissani, kysyisin, miten hän jaksaa ja voinko auttaa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Lapsenakaan en koskaan saanut lohdutusta vaan "aina se pärjää". Tekisi mieli huutaa, että en todellakaan aina pärjää.

"Aina se pärjää." Juuri tuollainen on minun isäni. Suhde on ollut minulle traumaattinen, joten yritän näin aikuisiällä olla tekemisissä mahdollisimman vähän.

"No kyllä minun mielestä päläpäläpälä läpäläpäläpä... Mutta siehän teet niinku tahot, itepähän tiijät parhaiten. Soita minulle jos on joku hätänä tai tulee asiaa"

Kyselisi lisää jaksamisesta ja muusta, pyrkisi auttamaan parhaansa mukaan. Näin on ainakin tähän mennessä toiminut tuollaisissa hetkissä. Ennen kaikkea on kuunnellut jos olen halunnut asiasta enemmän jutella.

Minulle raivoaisi siitä miten olen tämänkin asian onnistunut ryssimään, sitten vetäisi kännit tekosyyllä "on helvetin rankkaa kun tytär on niin kusessa" ja itkisi sitä puhelimessa kaikille jotka vastaamaan suostuisivat. Lopuksi tarjoutuisi pistämään satasen tililleni, koska rahallahan kaikki ratkeaa...

Saattaisi seuraavassa lauseessa kysyä mitä lapsenlapsille kuuluu. Ei välttämättä kommentoisi mitenkään ilmoitukseeni.

Tuleeko hei meistäkin tuollaisia kun tarpeeksi vanhoiksi tullaan? Kauheeta ajatella.

En kertoisi. Eläkkeellä äidistä on tullut muutenkin sairaalloinen huolehtija, murehtii toisten asioita päivät pitkät ja ahdistuu niistä luultavasti paljon enemmän kuin ongelmasta kärsivä itse. Joten en kuormita äitiäni millään ongelmillani.

Vaihtaisi puheenaihetta ja olisi niin kuin ei mitään...

Mullakin on tota että oli asia mikä tahansa niin asia käännetään johonkin muuhun tapahtuneeseen tai yleistetään. Jos kerron paniikkikohtauksesta niin "Joo sillä meijän taija-tätilläkin on ollut, jotain lääkkeitäkin syö."

Nuorena aikuisena koitin kertoa bi-seksusalisuudestani joka oli mulme vaikeaa niin " Joo, se on aina yleistä nykyään" ja siinä se.

Jos joku paikka on rikki niin " Joo meillä on suvussa sitä. Seppo-setälläkin on se skolioosi, ai kamala ootko miettinyt että siulla reuma ois. Ai kamala miekii taidan olla varmaan joku ad/hd kun kuumat aallot vaivaa, oisko sulla melatoniinia muuten?"

Mutta en usko että se näennäinen kylmyys on tarkoituksellista tai kertoo rakkaidettomuudesta. Ehkä niiden sukupolvi oli semmonen joiden täytyi tehdä eikä itkeä ja se on perintöä vanhemmilta. Mun äiti ei ole ikinä sanonut rakastavansa, ollaan halattu vaan äärimmäisissä tunteissa eikä soitella jos ei ole oikeaa asiaa. Se on silti tehnyt suuria tekoja meidän lasten eteen ja tiedetään että se on täynnä rakkautta ja vaikka lapset ollaan aikuisia niin olisi heti vierellä jos jotain sattuu. Ei ne sanat vaan ne teot.

Miten voi osata näyttää tunteitaan ja eläytyä toisen asemaan jos itsellä ei ole ikinä ollut turvaa näyttää omiaan?

Äidilläni on Alzheimer, joten en kerro hänelle vastoinkäymisistäni tai muistakaan asioistani. Kissani kuoli viime syyskuussa ja olen vastannut kysymykseen "Miten se teidän kissa voi?" tähän mennessä 33 kertaa...

"Sulla sitten ei mikään onnistu".

"olisin huolissani, kysyisin, miten hän jaksaa ja voinko auttaa."

Vaikea kysymys mitä äitini sanoisi tai mitä minä sanoisin omalle lapselle. Riippuu siitä sairaudesta, jos se on joku vaikka astma niin tottakai olisin huolissani, samoin äitini, me molemmat kysyttäisiin että miten sitä nyt pitää sun sitten hoitaa, tosin sen kertoisi varmaan kysymättäkin. Ja varmaan kysyttäisiin molemmat että miltä tuntuu, mutta se olisi varmaan tullut selväksi jo aikaisemmin keskusteluissa. Voinko auttaa...? No se on vähän outo kysymys, sekin riippuu siitä sairaudesta ja muista asianhaaroista. Mutta harvemmin sitä missään sairaudessa voi toista auttaa, siinä auttaa lääkäri ja lääkkeet. Ja jos mun lapsella olisi astma, niin ihan varmasti sanoisin että mun isän suvussa on tosi paljon astamatikkoja että varmaan sukuvika.

Jos taas olisi kyse vaikka syövästä olisi tietysti reaktiot erilaisia.

"Ovatko hoidot kalliita? Toivottavasti pystyt maksamaan ne. Ota vaikka pikavippi. Minulla on omia kuluja tarpeeksi, en voi auttaa. Ensi kuussa on se Rooman matka näes ja huhtikuussa lähden siskosi kanssa Egyptiin. No, voimia nyt sinne sitten. Uusi vuosi tuo aina uusia haasteita mukanaan, hih hih."

En kerro, jos ei ole ehdottoman pakko. Hän vain ahdistuisi siitä.  Äiti (70 + vuotta) kertoo kaikkien tuttujen ja tuntemattomienkin sairauskertomukset ja omat kolotukset kysymättä. Äiti ei osaa oikein lohduttaa tai olla empaattinen muuten kuin kääntämällä sen itseensä. "Jospa se siitä" on suurin lohdutus, mitä äitini on koskaan sanonut. Jouduin joskus leikkaukseen ja kerroin etukäteen, että olen pari päivää sairaalassa ja toipumiseen menee aikaa. Äiti olisi halunnut tulla hoitamaan minua (olin silloin 35-vuotias), vaikka oikeasti se olisi tarkoittanut sitä, että minä huolehdin hänestä ja hänen ahdistuksestaan.

Syyttäisi minua, huolehtisi ja murehtisi kun asiani ovat taas ihan väärin ja varmaan tapahtuu vielä jotain pahempaakin, ja surisi ettei minusta taaskaan ole mitään hyvää kerrottavaa.

Sanoisi, että "Jumalan johdatusta".

On vanhoillislestadiolainen.

Ei sanaakaan siitä, miten ehkä selviäisin vastoinkäymisen alla.

Jos hän alkaisi tarkemmin asiaan paneutumaan, hän vain etsisi missä kohtaa tein jotain väärin, josta vastoinkäyminen seurasi.

Niinpä.

Jostain syystä olen kokenut äidittömyyttä koko elämäni (47 v).

Etsisi syitä, tekemisiä ja tekemättäjättämisiä. Esim. sairastuessa: oletko muistanut juoda sitä marjamehua ja ottanut vitamiineja ja pessyt kätesi.