Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on lapsi mutta en tunne itseäni äidiksi!
03.01.2019 |
Olen kolmevuotiaan lapsen äiti. Joka kerta (nytkin) kun joku tai minä itse viittaa minuun tuolla sanalla iskee se epämiellyttävällä tavalla korvaan.
Sekä raskaana ollessa että vauvan synnyttyä en voinut ymmärtää äitiyden ja vauvojen hehkutusta. Raskaus oli ihanan sijasta ällöttävää synnytyksestä puhumattakaan ja inhosin (oksentamiseen saakka) lapsen vaippoja ja puklailua.
Poistin silloin pari kaveriakin facebookista kun en ymmärtänyt, miksi siitä kakarasta täytyy koko ajan tunkea kuvia nettiin. (Ja olen jatkanut näiden sankarien poistelua edelleen sitä mukaa kun niitä somefeediini ilmestyy.)
Minulle sanottiin ennen tähän että ”ymmärrät sitten kun itse saat vauvan.” No, en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään.
Olen edelleen sitä mieltä että lapset (myös omani) ovat syntyessään rumia kurttukasoja.
Edelleen mua ärsyttää jos lapsi meluaa, huutaa tai inttää vastaan, ja aina silloin mietin että voi kun saisi nyt olla jossain muualla, ilman tuota kakaraa. Omani on onneksi toistaiseksi ollut tosin hyvin hiljainen ja kiltti tuon ikäiseksi. Silti se vähäkin melu on yleensä liikaa.
Rakastan kyllä lastani ja toivon tälle vain hyvää, mutta (ja tämä tuntuu nyt kamalalta kirjoittaa) en koe rakastavani häntä yhtään enempää kuin koiraani ja kissojani. Heihin minulla on vuosien tunneside ja he antavat minulle tukea ja energiaa kun taas lapsi lähinnä vie sitä.
Tämä kaikki ei tietenkään ole lapsen vika, enkä häntä mistään syytä. Ikinä ei ole mielessäni käynyt että haluaisin millään tapaa satuttaa lasta, enkä edes huuda hänelle.
Olen tehnyt itse itsestäni lasun, ja olemme siis koko ajan sen piirissä. Saan kyllä tarvittavaa apua lastenhoidossa, mutta siihen se jää. Sossut aina kehuvat miten meillä on siistiä ja lapsi on niin kiltti ja hyvinvoivan oloinen. Ei ole kuvioissa päihteitä tai muutakaan sellaista. Kun yritän kertoa näistä ajatuksistani niin kuulen lähinnä olevani liian ankara itselleni ja ”huvin sinä pärjäät”.
Olen myös hakeutunut psykiatriseen hoitoon jossa sielläkin on ihmetelty asiaa. Mitään persoonallisuus/mielialahäiriöitä kun ei ole useista testeistä huolimatta löytynyt, ei edes masennusta tai paniikkia.
Lähinnä olen käynyt siis vain kuulemassa että ”olet ihan normaali, tuo on normaalia, ei kaikki äidit ole samanlaisia, ole armollinen itsellesi”-settiä. Yhdessä vaiheessa sekä lääkäri että psykologi epäilivät aspergerin syndroomaa, mutta diagnoosia ei lähdetty tekemään koska hyvin pärjääville aikuisille sitä ei kuulemma tehdä. Ei sillä että itsekään semmoista tarvitsisin.
Kertokaa nyt joku että onko tämä kaikki tosiaan normaalia? Vai onko mun tunne-elämässä jotain pahasti vialla??
Kommentit (73)
Mä olisin varmaan samanlainen jos saisin joskus lapsen. Olisiko niin, että tuo voi ollakin luultua yleisempää, mutta äidit pitävät sen vain visusti salaisuutena koska pelkäävät huonon äidin leimaa? Sä oler kyllä esimerkillisesti ottanut yhteyttä eri tahoihin. Luulen että moni kärsii tuosta kertomatta kelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh, vaikka sinulla ei ole psykiatristaä häiriötä, psykologinen selitys todennäköisesti tavallesi toimia/reagoida/ajatella löytyy. Hankkiudu psykoterapiaan, psykoterapeutin kanssa on mahdollista tarkastella omaa ajatusmaailmaa ja löytää selityksiä, ehkä jopa löytää kiintymyksen lapseasi kohtaan ja lämpimämmän tavan olla äiti.
Vierailija kirjoitti:
Noh, vaikka sinulla ei ole psykiatristaä häiriötä, psykologinen selitys todennäköisesti tavallesi toimia/reagoida/ajatella löytyy. Hankkiudu psykoterapiaan, psykoterapeutin kanssa on mahdollista tarkastella omaa ajatusmaailmaa ja löytää selityksiä, ehkä jopa löytää kiintymyksen lapseasi kohtaan ja lämpimämmän tavan olla äiti.
Lääkärit eivät ole nähneet syytä laittaa minulle terapialähetettä. Se kuulemma laitetaan heille joilla vakavampia ongelmia eikä terapiaa kuulemma edes myönnetä kaikille heillekään.
Olen käynyt kyllä muutamia kertoja synnytyksen jälkeinen masennus-ryhmässä, jossa en voinut itseäni ulkopuolisemmaksi tuntea. Sama juttu oli äideille tarkoitetussa ryhmässä ja seurakunnan perhekerhossa. Meinasin nukahtaa pystyyn, kun mammat vouhottivat kilpaa pirkkopetteriensä aamukakan sisällöstä ja kaupungin ilmaisista lastentapahtumista.
Haluan kuitenkin tavallaan apua tähän, koska en halua lapsen kärsivän. Tämä oli esim. hoitotädille sanonut joskus suruissaan että ”äiti ei ikinä halaa. Kavereiden äidit aina halaa ja ottaa syliin. Äiti ei ikinä halaa eikä pidä sylissä.”
-AP
Kyllä ihmisellä oikeasti on vikaa päässä jos arvottaa eläimet ihmisen edelle, eli sen ihmisen jonka olet ihan itse oman kroppasi sisällä tehnyt ja vaivalla tähän maailmaan synnyttänyt, etkä silti häntä rakasta enemmän kuin kissaasi ja koiraasi.
Miten voi olla että lapsesi ei anna sinulle mitään iloa? Väität että rakastat lastasi, mutta hän vain vie energiaasi? Eikö rakkaus ole juuri sitä mistä ihminen saa energiaa? Miten ne kissa ja koira sulle antaa energiaa? Sillä että ne osoittaa sulle että ne tykkää susta? Silität niitä? Teet niiden kanssa juttuja? Mutta kun teet lapsesi kanssa juttuja, lapsi on iloinen, rakastaa sinua... ja sinä vaan et saa siitä energiaa etkä halaa lastasi...
Pisteitä siitä että olet rehellinen.
Jos olisin sinä, ehkä selvittäisin millä perusteilla minulle myönnettäisiin hoitoa ja yksinkertaisesti huijaisin, että olen vaikkapa masentunut, työkyvytön, mitä siihen tarvitaankaan. Normaalisti en tälläiseen ryhtyisi, mutta lapsen etu mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue kirjoja, jos muuta apua ei löydy. Etsi netistä tukiryhmiä. Tutki omaa äitisuhdettasi.
Suosittelen kirjaa: "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmisellä oikeasti on vikaa päässä jos arvottaa eläimet ihmisen edelle, eli sen ihmisen jonka olet ihan itse oman kroppasi sisällä tehnyt ja vaivalla tähän maailmaan synnyttänyt, etkä silti häntä rakasta enemmän kuin kissaasi ja koiraasi.
Miten voi olla että lapsesi ei anna sinulle mitään iloa? Väität että rakastat lastasi, mutta hän vain vie energiaasi? Eikö rakkaus ole juuri sitä mistä ihminen saa energiaa? Miten ne kissa ja koira sulle antaa energiaa? Sillä että ne osoittaa sulle että ne tykkää susta? Silität niitä? Teet niiden kanssa juttuja? Mutta kun teet lapsesi kanssa juttuja, lapsi on iloinen, rakastaa sinua... ja sinä vaan et saa siitä energiaa etkä halaa lastasi...
No raskaus ja synnytys lähinnä lisäävät tunnettani. Koira ja kissa eivät sentään ole aiheuttaneet minulle kuukausitolkulla kipua, pahaa oloa ja pysyviä jälkiä kehoon... elämiltä saan voimaa kun voin silittää niitä ja ne ovat läsnä ilossa ja surussa istuen vierellä. Lapsi taas on itse se jonka vieressä pitää istua ja jota tukea ja lohduttaa jne jne. :/ eikä siitä edes kiitosta saa vaan pahimmillaan vielä huudot päälle. Lasten kiittämättömyys ja itsekkyys raivostuttaa vaikka tiedän että eivöt itse sille mitään voi
En myöskään millään vaan voi ymmärtää tuota että ihminen olisi aina eläintä arvokkamapi vain koska on ihminen??
Ja olen kyllä alkanut halaamaan ja pitämään sylissä sen jälkeen kun lapsi oli asiasta hoitotädille sanonut ja hoitotäti minulle.
-AP
Noh eihän sinun tarvitse olla lapsen ensisijainen hoitaja, jos oma lapsi tuntuu noin etäiseltä. Toivottavasti heillä on isänsä kanssa läheisemmät ja mutkattomammat välit.
En pysty samaistumaan tunteisiisi, koska saan lapsestani huimasti energiaa, vaikka tottakai hän koettelee vähän väliä hermojani. Nyt kun jättäydyin työelämästä pois ja olen taas kotona, olen kyllä huomattavasti jaksavampi enkä niin kireä kokoajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olisin varmaan samanlainen jos saisin joskus lapsen. Olisiko niin, että tuo voi ollakin luultua yleisempää, mutta äidit pitävät sen vain visusti salaisuutena koska pelkäävät huonon äidin leimaa? Sä oler kyllä esimerkillisesti ottanut yhteyttä eri tahoihin. Luulen että moni kärsii tuosta kertomatta kelleen.
Mietin myös tätä.
Että onko se oikeasti niin että kaikki naiset muuttuvat lapsen saatuaan ”mäjamunvauva”-keskeisiksi idiooteiksi joiden ainoat puheenaiheet koskevat sitä elämänsä ainoaa keskipistettä jonka he näkevät aivan ainutlaatuisen loistokkaana yksilönä josta täytyy tunkea kuvia ja tarinoita tutuille ja tuntemattomille kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.
Onko minussa vikaa kun en ole sellaiseksi muuttunut? Tämä käytös nauratti ja ärsytti minua teininä ja ärsyytää ja huvittaa edelleen.
Nauran lapsimeemeille ja kuulun salaa pariin ”vapaaehtoisesti lapsettomat”-ryhmään, joiden juttuihin voin useimmiten samaistua.
En ymmärrä miksi lapsen saatua pitäisi alkaa ihmiseksi jonka elämässä on vain se lapsi/lapset ja niitä sitten palvotaan yötä päivää. Ja me joille ei näin käy olemme ilmeisesti epänormaaleja...
Toisaalta en minä lapsia vihaakaan, enhän olisi muuten sellaista hankkinut.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo käyttäytymisesi on sikäli normaalia, että kautta historian on ollut ja aina tulee olemaan erilaisia ihmisiä. Laisistasi tunnekylmistä äideistä on paljon kirjallisuutta ja hyvin monet julkisuuden henkilöt ja ns. tavallinen kansa ovat kertoneet lapsuuden karuista oloista: Äiti ei koskaan halannut, pitänyt sylissä, tai mitään muuta rakkautta osoittavaa.
Jos satuit katsomaan tv:sta vähän aikaa sitten tulleita ohjelmia Turhuuden turuilla ja Agatha Christien dekkaria, niin juuri samanlaiset äidit niissä oli. Ei tunnesidettä lapsiin, eikä mitään lämpöä, kuten rakastava äiti säteilee.
Lapsi tullee reagoimaan viimeistään aikuisena jollain tapaa.
Vierailija kirjoitti:
Taidat olla narsisti
Olen miettinyt tätä itsekin ja kerroin myös ammattilaisille jotka lähinnä naureskelivat ja sanoivat ettei minussa ole viitteitä sellaisesta. Myöhemmin keskusteltiin aiheesta myös vakavammin ja olen tutkinut aihetta itse. Tämän kaiken perusteella narsistiäidit päinvastoin kiintyvät lapseensa liikaa pitäen tätä mini-minänään ja itsensä jatkeena. He ovat myös yleensä väkivaltaisia ja haluavat ohjata lasta jne. Mikään ei päde muhun.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sinä ihan itse määrittelet, millainen olo ja kokemus on normaalia ja mikä ei. Älä siis nyt ainakaan ihan purematta niele kaikkia "tuo on ihan normaalia" kommentteja. Eihän olosi selvästi nyt täysin normaali ole äitiyden suhteen, jos se sinua itseäsikin haittaa noin paljon.
Millainen on oma suhteesi vanhempiisi?
Oliko lapsi suunniteltu ap? Jos ei, niin ei mikään ihme että voi herättää negatiivisia ajatuksia ja jopa katkeruutta. Ja jos oli, niin oletitko että olisit muuttunut tuollaiseksi kaikkien hehkuttamaksi lämpöiseksi äidiksi? Oletko muuten miten tunnerikas ihminen (ihmisten kanssa)?
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.
-AP
Onko sulla normaalia kiintymyssuhdetta ollut kehenkään ihmiseen? Äitiin, isään, kumppaniin?
Sinänsä et kai ole mitenkään hirveän harvinainen, kylmiä vanhempia on ollut maailman sivu.
Mutta ihmettelen kyllä kovin miksi ylipäätään hankit lapsen...?
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
No aika harva mitään ääneen tuollaista vouhottaa, outo tuttavapiiri sulla. Mutta kyllä lapsi sen vaistoaa ja on jo monesti huomannut ettei äidillä ole kovin lämpimiä tunteita, eikä oma-aloiteisesti halua antaa hellyyttä. Tuo jäytää lapsen omanarvontunnetta.
Oletko muuten kuinka empatiakykyinen?
Alue: Aihe vapaa
Huhuu...