Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on lapsi mutta en tunne itseäni äidiksi!
03.01.2019 |
Olen kolmevuotiaan lapsen äiti. Joka kerta (nytkin) kun joku tai minä itse viittaa minuun tuolla sanalla iskee se epämiellyttävällä tavalla korvaan.
Sekä raskaana ollessa että vauvan synnyttyä en voinut ymmärtää äitiyden ja vauvojen hehkutusta. Raskaus oli ihanan sijasta ällöttävää synnytyksestä puhumattakaan ja inhosin (oksentamiseen saakka) lapsen vaippoja ja puklailua.
Poistin silloin pari kaveriakin facebookista kun en ymmärtänyt, miksi siitä kakarasta täytyy koko ajan tunkea kuvia nettiin. (Ja olen jatkanut näiden sankarien poistelua edelleen sitä mukaa kun niitä somefeediini ilmestyy.)
Minulle sanottiin ennen tähän että ”ymmärrät sitten kun itse saat vauvan.” No, en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään.
Olen edelleen sitä mieltä että lapset (myös omani) ovat syntyessään rumia kurttukasoja.
Edelleen mua ärsyttää jos lapsi meluaa, huutaa tai inttää vastaan, ja aina silloin mietin että voi kun saisi nyt olla jossain muualla, ilman tuota kakaraa. Omani on onneksi toistaiseksi ollut tosin hyvin hiljainen ja kiltti tuon ikäiseksi. Silti se vähäkin melu on yleensä liikaa.
Rakastan kyllä lastani ja toivon tälle vain hyvää, mutta (ja tämä tuntuu nyt kamalalta kirjoittaa) en koe rakastavani häntä yhtään enempää kuin koiraani ja kissojani. Heihin minulla on vuosien tunneside ja he antavat minulle tukea ja energiaa kun taas lapsi lähinnä vie sitä.
Tämä kaikki ei tietenkään ole lapsen vika, enkä häntä mistään syytä. Ikinä ei ole mielessäni käynyt että haluaisin millään tapaa satuttaa lasta, enkä edes huuda hänelle.
Olen tehnyt itse itsestäni lasun, ja olemme siis koko ajan sen piirissä. Saan kyllä tarvittavaa apua lastenhoidossa, mutta siihen se jää. Sossut aina kehuvat miten meillä on siistiä ja lapsi on niin kiltti ja hyvinvoivan oloinen. Ei ole kuvioissa päihteitä tai muutakaan sellaista. Kun yritän kertoa näistä ajatuksistani niin kuulen lähinnä olevani liian ankara itselleni ja ”huvin sinä pärjäät”.
Olen myös hakeutunut psykiatriseen hoitoon jossa sielläkin on ihmetelty asiaa. Mitään persoonallisuus/mielialahäiriöitä kun ei ole useista testeistä huolimatta löytynyt, ei edes masennusta tai paniikkia.
Lähinnä olen käynyt siis vain kuulemassa että ”olet ihan normaali, tuo on normaalia, ei kaikki äidit ole samanlaisia, ole armollinen itsellesi”-settiä. Yhdessä vaiheessa sekä lääkäri että psykologi epäilivät aspergerin syndroomaa, mutta diagnoosia ei lähdetty tekemään koska hyvin pärjääville aikuisille sitä ei kuulemma tehdä. Ei sillä että itsekään semmoista tarvitsisin.
Kertokaa nyt joku että onko tämä kaikki tosiaan normaalia? Vai onko mun tunne-elämässä jotain pahasti vialla??
Kommentit (73)
Onko lapsella ketään muuta läheistä esim. isä, mummo tms. joka on aidosti kiintynyt lapseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omiin vanhempiin oli ihan hyvät välit eikä lapsuudestakaan tule mitään ikävää mieleen. Tätä ollaan käyty läpi psykologin kanssa enkä kyllä keksimälläkään keksinyt itselleni mitään traumaa vaikka kuinka yritin. ei meillä ollut kotona väkivaltaa, ei päihteitä, ei raha-ongelmia. Vanhemmat leikkivät ja juttelivat ja sylittelivät (minkä koin itseasiassa lähinnä ärsyttäväksi toisin kuin veljeni joka tästä tykkäsi).
Ei ollut koulukiusaamistakaan eikä muuta ihmeellistä. Tylsän tavallinen mutta hyvä elämä, sanoisin.
Nykyään molemmat vanhempani kuolleet (isä kuoli ollessani 16 ja äiti viisi vuotta sitten. Nyt olen siis 28v). Molemmilla ihan luonnollinen ja rauhallinen kuolema eikä tähänkään liity minulla mitään hirveän tunnepitoista.
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta en nähnyt syytä tehdä aborttiakaan kun elämä oli muuten kunnossa.
-AP
Kyllä tuo vähän aspergerpiirteiseltä vaikuttaa, jos et lapsenakaan tykännyt läheisyydestä.
Ei tarvitse olla mikään vouhottaja ollakseen kelpo äiti. Vouhotuksen puute ei ole ongelmasi. Ongelma taitaa enemmänkin olla se, ettet jollain tasolla oikein pidä lapsestasi tai jotain muuta syvempää.
Olet vela joka on hankkinut lapsen :) mulla ei lapsia ole enkä haluakaan, ja kaikki toi kuvailemasi kuulosti mulle täysin normaalilta. Ennemminkin tää nykyäideiltä vaadittava täydellinen omistautuneisuus on epänormaalia. Musta tuntuu, että 80-90- luvuilla oli paljonkin sun kaltaisia äitejä, eikä sitä outona pidetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä taas esimerkki siitä että lasta haluavat pitäisi laittaa ensin vanhemmuustestiin ja sitten - kursseille.
Vierailija kirjoitti:
Omiin vanhempiin oli ihan hyvät välit eikä lapsuudestakaan tule mitään ikävää mieleen. Tätä ollaan käyty läpi psykologin kanssa enkä kyllä keksimälläkään keksinyt itselleni mitään traumaa vaikka kuinka yritin. ei meillä ollut kotona väkivaltaa, ei päihteitä, ei raha-ongelmia. Vanhemmat leikkivät ja juttelivat ja sylittelivät (minkä koin itseasiassa lähinnä ärsyttäväksi toisin kuin veljeni joka tästä tykkäsi).
Ei ollut koulukiusaamistakaan eikä muuta ihmeellistä. Tylsän tavallinen mutta hyvä elämä, sanoisin.
Nykyään molemmat vanhempani kuolleet (isä kuoli ollessani 16 ja äiti viisi vuotta sitten. Nyt olen siis 28v). Molemmilla ihan luonnollinen ja rauhallinen kuolema eikä tähänkään liity minulla mitään hirveän tunnepitoista.
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta en nähnyt syytä tehdä aborttiakaan kun elämä oli muuten kunnossa.
-AP
Luonnollinen kuolema?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap älä huoli, tuo on normaali, vaikkei ehkä niin puhuttu ilmiö. Pääasia että itse tiedostat asian ja hoidat lasta hyvin. Kaikki eivät vain pidä pienistä lapsista hirveästi, olivat omia tai eivät. Muistan että minulla oli samanlaista. Asia saattaa helpottaa kun lapsi kasvaa, tai ainakin itselläni helpotti. Pikkulapsiaika oli raskasta ja tylsää, mutta kun lapsi kasvoi sen ikäiseksi että hänen kanssaan oikeasti pystyi keskustelemaan ja tekemään mielenkiintoisiakin juttuja niin elämä muuttui huomattavasti mukavammaksi. Oli palkitsevaa esim opettaa ja kertoa lapselle asioita ja nähdä kun hän kehittyi harrastuksissa ja oppi pikkuhiljaa käsittelemään maailmaa. Lapsesta kuoriutuu rakas kiinostava tyyppi jonka kanssa on kiva viettää aikaa ja ollaan kaikesta huolimatta läheisiä nyt kun lapsi on jo parikymppinen.
Voi AP tuo olisi kuin omasta kynästäni jos olisin saanut lapsen - tai näin ainakin luulen, en voi sitä varmaksi tietää. Olisiko mahdollista että jonkun yhden suuren perussyyn (tai -synnin) sijaan onkin kysymys useista erilaisista piirteistä jotka yhdessä aiheuttavat sinulle tunteen siitä että olet epänormaali/riittämätön/outo äidiksi? Taidat ensinnäkin olla äärimmäisen introvertti (ihmiset ympärillä vievät energiaa, eivät anna sitä; eläinten kanssa on helpompi olla koska ne eivät vaadi läheisyyttäsi). Toiseksi saatat olla ns. erityisherkkä (voimakkaat äänet ahdistavat). Tuo herkkyys eritteille on sekin ihan normaalia, jotkut eivät vaan kestä niitä. Nämä kaikki piirteet tekevät kai pikkulapsen lähellä olemisesta äärimmäisen vaativaa ja ehkä joskus ahdistavaakin. Eikä kulttuurissamme vahva oletus Lämpimästä Aina Läsnäolevasta Äidistä tietenkään helpota tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
Ylläkertomasi on lapsen perushoitoa. Lämpö, rakkaudenosoittaminen, välittäminen luo hyvän ja turvallisen lapsuudentunteen. Ei tarvitse olla hysteerinen lapsesta hössöttäjä, jos osoittaa lämpöä lapselleen.
Minusta sinussa on hiuka asperger -piirteitä.
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
Siis täh? Sinähän olet tyypillinen suomalainen hyvä äiti: näytät rakkautesi teoilla ja samalla annat lapsellesi kuitenkin luvan puhua tai tulla syliin. Ei minunkaan äiti koskaan ole imelästi sanonut että hän rakastaisi minua, meille molemmille se on itsestäänselvä asia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet älykäs, pärjäävä ja ajatteleva - kannattaisiko sun hankita jotain ihan kunnon psykoterapiaa? Jopa psykoanalyysi voisi sopia (älä säikähdä, ei se mitään freudin aikaista nykyään ole, hieman syväluotaavampaa vain kuin perusterapia). Asia saattaisi ratketa. Jos kyse ei siis ole autistisuudesta. Voisi olla mahdollisesti niin että olet vain hieman neuroottiselta, mikä on tavallista ja ”hoidettavissa”, voi olla että vain ajattelet asiaa liikaa etkä heittäydy tunteisiin ja tilanteisiin. Mutta ei me sitä täällä voida lopulta tietää tai ratkaista, mutta kunnon terapiassa asia voisi tulla ”ratkaistua”. Oppisit elämään asian kanssa ja ehkä alkaisit selkeämmin tuntea rakkautta lasta kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olisin varmaan samanlainen jos saisin joskus lapsen. Olisiko niin, että tuo voi ollakin luultua yleisempää, mutta äidit pitävät sen vain visusti salaisuutena koska pelkäävät huonon äidin leimaa? Sä oler kyllä esimerkillisesti ottanut yhteyttä eri tahoihin. Luulen että moni kärsii tuosta kertomatta kelleen.
Mietin myös tätä.
Että onko se oikeasti niin että kaikki naiset muuttuvat lapsen saatuaan ”mäjamunvauva”-keskeisiksi idiooteiksi joiden ainoat puheenaiheet koskevat sitä elämänsä ainoaa keskipistettä jonka he näkevät aivan ainutlaatuisen loistokkaana yksilönä josta täytyy tunkea kuvia ja tarinoita tutuille ja tuntemattomille kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.Onko minussa vikaa kun en ole sellaiseksi muuttunut? Tämä käytös nauratti ja ärsytti minua teininä ja ärsyytää ja huvittaa edelleen.
Nauran lapsimeemeille ja kuulun salaa pariin ”vapaaehtoisesti lapsettomat”-ryhmään, joiden juttuihin voin useimmiten samaistua.
En ymmärrä miksi lapsen saatua pitäisi alkaa ihmiseksi jonka elämässä on vain se lapsi/lapset ja niitä sitten palvotaan yötä päivää. Ja me joille ei näin käy olemme ilmeisesti epänormaaleja...
Toisaalta en minä lapsia vihaakaan, enhän olisi muuten sellaista hankkinut.
-AP[/quote
Aika mustavalkoista tekstiä. Mielestäsi siis on olemassa vain kahdenlaisia äitejä; tuollaisia niin kuin sinä, ja näitä jotka muuttuvat idiooteiksi ja puhuvat pelkästä vauvan paskasta ja pukluista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsestä tuntuu helpottavalta kuulla, että on muitakin kaltaisiani ihmisiä.
Olen itse samantyyppinen kuin sinä, mutta minulla ei viekä ole lapsia. Minulla ei ole eikä ole ollut sellaista vauvakuumetta, kuin monet ovat sitä kuvanneet (pakonomaiseksi, kaiken muun ohi ajavaksi tarpeeksi), mutta mielessäni on kuitenkin kypsynyt että ehkä kuitenkin joskus haluaisin lapsen. Olen sosiaalinen introvertti (ihmiset kuluttavat energiaani, vietän heidän kanssaan aikaa kuitenkin), ja olen myös huomannut olevani äänille herkkä, joten olen miettinyt pärjäisinkö kuitenkaan lapsen kanssa.
On kuitenkin helpottavaa kuulla, miten todella hyvin olet lapsesi kanssa pärjännyt (yksin? Ainakin teksistäsi saa sellaisen kuvan). Et varmaan itse tajuakaan miten hyvän alun elämälle olet lapsellesi tarjonnut. Asia vain on niin että meillä jokaisella on puutteemme, ja vaikka tekisimme aivan kaikkemme niin jollakin tavalla se lapsi on kuitenkin jotain vailla. Elämä on epätäydellistä ja se tulee hyväksyä. Kiitos tästä keskustelusta, se antoi minulle hieman uskoa siihen, että ehkä minustakin ehkä olisi joskus äidiksi :)
Samaistun sinuun täysin, vaikkei minulla olekaan lapsia ja vaikka olenkin mies. Minäkään en vihaa lapsia, mutta en voi ymmärtää niitä, enkä usko koskaan kiintyväni niihin millään tavalla. Minulla on pikkuveli, joka on siis vielä lapsi ja rakastan häntä kyllä veljenä, mutta en ole koskaan voinut sietää häntä pidempiaikaisesti. Haluan hänelle kaikkea hyvää, enkä toivo hänelle koskaan mitään pahaa. Samoin autan häntä aina, kun hän pyytää vaikken suoraan sanottuna haluaisi tai se veisi minulta valtavasti energiaa. Kyllä siis voidaan sanoa, että hän on minulle rakas pikkuveli, mutta hän on minulle opettanut, että minusta ei ole koskaan isäksi. Tai olisi kyllä, muttei sellaiseksi isäksi, kuin isän toivotaan olevan. En kykenisi täyttämään lapsen tarpeita tunne tasolla, vaikka olen rauhallinen ja muuten lempeä ihminen. Koen kyllä empatiaa kaikkia eläviä, etenkin eläimiä kohtaan, mutta samanaikaisesti olen myös jollain tasolla tunnekylmä. Vaikea selittää tätä, mutta luulen sinun ap ainakin käsittävän mitä tarkoitan. Minä olenkin tehnyt päätöksen, etten koskaan hanki lasta. En omaa, enkä adoptiolasta. Päätös oli minulle varsin helppo. Annan esimerkin vaikkapa tilanteesta, jossa vaikka oma lapsi on tulipalossa. Yrittäisin pelastaa lapsen, mutten usko, että vaarantaisin omaa henkeäni liikaa pelastaakseni tätä. Mikäli lapsi nyt kuolisi, surisin tottakai ja tuntuisi pahalta, mutta jälkeenpäin lähinnä säälisin kohtalon vuoksi, enkä välttämättä osaisi kaivata. Samoin itkin silmäni päästä, kun mummoni kuoli, mutta jälkeenpäin en ole häntä kaivannut. Mummo oli minulle läheinen. Kaipaus taitaakin olla se tunne, mikä minulta puuttuu kokonaan tai lähes kokonaan. Kaipaan lähinnä omaa kumppaniani, kun en näe häntä pitkään aikaan, mutta se taitaakin olla oikeastaan ainoita tilanteita. Lähti ehkä osittain muille teille tämä kommentti, mutta kuitenkin avasin omaa tunnemaailmaani, jotta osaisitte ehkä nähdä, miten asiat koen. Uskokaa tai älkää, mutta olen muuten varsin tunteellinen ihminen. Välitän ihmisistä lähelläni ja osaan asettua näkemään toisen asemasta myös siinä tapauksessa, että en ole lainkaan samanlainen. Kaikkea hyvää teille :)
M23
Jostain syystä ap:n kiintymyssuhdetyyli on välttelevä. Tällöin tarvitsevan lapsen tarpeisiin vastaaminen voi tuntua vaikealta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
Siis täh? Sinähän olet tyypillinen suomalainen hyvä äiti: näytät rakkautesi teoilla ja samalla annat lapsellesi kuitenkin luvan puhua tai tulla syliin. Ei minunkaan äiti koskaan ole imelästi sanonut että hän rakastaisi minua, meille molemmille se on itsestäänselvä asia :)
Mutta eihän hän nimenomaan osoita rakkautta koska kaikki läheisyys on pakotettua/näyteltyä. Eihän sanat ole mitenkään olennaisia mutta ap:lta puuttuu myös aito kiintymys lasta kohtaan.
Ole niinkuin olet.. syötä ja vaatetta lapsesi. Kehu silloin tällöin. Kannusta koulutielle. Kyllä sun lapsella vois huonomminkin mennä ;)
Ap, kuvauksestasi tulee mieleen isäni. Hän ei oikein kyennyt samaistumaan lapsiinsa tunnetasolla. Näin aikuisena ajattelen usein, että hänellä taisi olla aika paljon piirteitä Aspergerista.
Alue: Aihe vapaa
Itseänikin oksettaa nämä mamma-äityli-äidit, jotka jauhavat vain vauvoistaan, raskaus oli mielestäni ällöttävää, mutta lapseni on silti parasta ikinä ja kaikkein tärkein. Painostettiinko sinua lastenhankintaan? Olitko miettinyt asiaa pitkään? Voisikohan isä ottaa suurempaa roolia lapsen elämässä? Kuulostaa hieman kurjalta, jos hän on hoitotädille kertonut äidin sylin puutteesta.