Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on lapsi mutta en tunne itseäni äidiksi!
03.01.2019 |
Olen kolmevuotiaan lapsen äiti. Joka kerta (nytkin) kun joku tai minä itse viittaa minuun tuolla sanalla iskee se epämiellyttävällä tavalla korvaan.
Sekä raskaana ollessa että vauvan synnyttyä en voinut ymmärtää äitiyden ja vauvojen hehkutusta. Raskaus oli ihanan sijasta ällöttävää synnytyksestä puhumattakaan ja inhosin (oksentamiseen saakka) lapsen vaippoja ja puklailua.
Poistin silloin pari kaveriakin facebookista kun en ymmärtänyt, miksi siitä kakarasta täytyy koko ajan tunkea kuvia nettiin. (Ja olen jatkanut näiden sankarien poistelua edelleen sitä mukaa kun niitä somefeediini ilmestyy.)
Minulle sanottiin ennen tähän että ”ymmärrät sitten kun itse saat vauvan.” No, en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään.
Olen edelleen sitä mieltä että lapset (myös omani) ovat syntyessään rumia kurttukasoja.
Edelleen mua ärsyttää jos lapsi meluaa, huutaa tai inttää vastaan, ja aina silloin mietin että voi kun saisi nyt olla jossain muualla, ilman tuota kakaraa. Omani on onneksi toistaiseksi ollut tosin hyvin hiljainen ja kiltti tuon ikäiseksi. Silti se vähäkin melu on yleensä liikaa.
Rakastan kyllä lastani ja toivon tälle vain hyvää, mutta (ja tämä tuntuu nyt kamalalta kirjoittaa) en koe rakastavani häntä yhtään enempää kuin koiraani ja kissojani. Heihin minulla on vuosien tunneside ja he antavat minulle tukea ja energiaa kun taas lapsi lähinnä vie sitä.
Tämä kaikki ei tietenkään ole lapsen vika, enkä häntä mistään syytä. Ikinä ei ole mielessäni käynyt että haluaisin millään tapaa satuttaa lasta, enkä edes huuda hänelle.
Olen tehnyt itse itsestäni lasun, ja olemme siis koko ajan sen piirissä. Saan kyllä tarvittavaa apua lastenhoidossa, mutta siihen se jää. Sossut aina kehuvat miten meillä on siistiä ja lapsi on niin kiltti ja hyvinvoivan oloinen. Ei ole kuvioissa päihteitä tai muutakaan sellaista. Kun yritän kertoa näistä ajatuksistani niin kuulen lähinnä olevani liian ankara itselleni ja ”huvin sinä pärjäät”.
Olen myös hakeutunut psykiatriseen hoitoon jossa sielläkin on ihmetelty asiaa. Mitään persoonallisuus/mielialahäiriöitä kun ei ole useista testeistä huolimatta löytynyt, ei edes masennusta tai paniikkia.
Lähinnä olen käynyt siis vain kuulemassa että ”olet ihan normaali, tuo on normaalia, ei kaikki äidit ole samanlaisia, ole armollinen itsellesi”-settiä. Yhdessä vaiheessa sekä lääkäri että psykologi epäilivät aspergerin syndroomaa, mutta diagnoosia ei lähdetty tekemään koska hyvin pärjääville aikuisille sitä ei kuulemma tehdä. Ei sillä että itsekään semmoista tarvitsisin.
Kertokaa nyt joku että onko tämä kaikki tosiaan normaalia? Vai onko mun tunne-elämässä jotain pahasti vialla??
Kommentit (73)
41/73
|
03.01.2019 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
Siis täh? Sinähän olet tyypillinen suomalainen hyvä äiti: näytät rakkautesi teoilla ja samalla annat lapsellesi kuitenkin luvan puhua tai tulla syliin. Ei minunkaan äiti koskaan ole imelästi sanonut että hän rakastaisi minua, meille molemmille se on itsestäänselvä asia :)
Mutta eihän hän nimenomaan osoita rakkautta koska kaikki läheisyys on pakotettua/näyteltyä. Eihän sanat ole mitenkään olennaisia mutta ap:lta puuttuu myös aito kiintymys lasta kohtaan.
Voihan toiseen olla kiintynyt, vaikkei tuntisikaan tarvetta kosketukselle. En minäkään pidä lapsen koskettamisesta, mutta aikuisten kosketus on mukavaa. Eikä oikeastaan ole väliä kuka se aikuinen on, kunhan ei ole vihamies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet vela joka on hankkinut lapsen :) mulla ei lapsia ole enkä haluakaan, ja kaikki toi kuvailemasi kuulosti mulle täysin normaalilta. Ennemminkin tää nykyäideiltä vaadittava täydellinen omistautuneisuus on epänormaalia. Musta tuntuu, että 80-90- luvuilla oli paljonkin sun kaltaisia äitejä, eikä sitä outona pidetty.
Asiaa, tästäkin syystä itse en halua lapsia, koska tiedän ihan kokeilematta että olisin liian ”kylmä” äidiksi. Tuolloin 80-90- luvuilla pidettiin tosiaan sylissä noin siihen asti kun lapsen omat jalat alkoivat kantaa, eikä vanhemmat pahemmin lapsiaan leikittäneet/viihdyttäneet, vaan lapset pitivät seuraa toisilleen, joten en osaisi siten kasvatettuna kuoriutua itsekkään nykyajan ihanteeseen, eli osallistuvaksi ja läsnäolevaksi vanhemmaksi. Ei sussa AP luultavasti mitään sen kummempaa vikaa ole, ja tarkastelet terveellä tavalla toimintaasi, joten pärjäät varmasti jatkossakin oikein hyvin :)
Ap on kyllä menettänyt vanhempansa epätavallisen nuorena. Sairastivatko pitkään tms.? Voiko nuo menetykset haitata äiti-lapsisuhdetta?
Tiedän diagnoosisi: olet liian itsekeskeinen huolehtimaan muiden tarpeista.
Luuletko ap oikeasti, että kaikki lapsiaan syvästi rakastavat ja heille lämpöä osoittavat äidit ovat vain jotain facebook-ryhmien vajakkimammoja, jotka jakavat somessa lastensa pottakuvia? Olet rakentanut itsellesi kummallisen defenssin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
Siis täh? Sinähän olet tyypillinen suomalainen hyvä äiti: näytät rakkautesi teoilla ja samalla annat lapsellesi kuitenkin luvan puhua tai tulla syliin. Ei minunkaan äiti koskaan ole imelästi sanonut että hän rakastaisi minua, meille molemmille se on itsestäänselvä asia :)
Mutta eihän hän nimenomaan osoita rakkautta koska kaikki läheisyys on pakotettua/näyteltyä. Eihän sanat ole mitenkään olennaisia mutta ap:lta puuttuu myös aito kiintymys lasta kohtaan.
Voihan toiseen olla kiintynyt, vaikkei tuntisikaan tarvetta kosketukselle. En minäkään pidä lapsen koskettamisesta, mutta aikuisten kosketus on mukavaa. Eikä oikeastaan ole väliä kuka se aikuinen on, kunhan ei ole vihamies.
Mutta läheisyys/kosketus on juuri lapsille aivan erityisen tärkää. Onhan tästä surullisia esimerkkejä mitä lapsen psyykelle käy jos tämä perustarve jää täyttymättä (lastenkotilapset jne).
Vierailija kirjoitti:
Tiedän diagnoosisi: olet liian itsekeskeinen huolehtimaan muiden tarpeista.
Minun silmääni taas AP:n toiminta on kaukana itsekeskeisyydestä. Hän huolehtii ja pyrtkii huolehtimaan lapsen tarpeista ja ajattelee tämän parasta, vaikkei suoraan sanottuna pidäkään tästä tehtävästä ja vaikka lapsi tuntuukin enemmän riippakiveltä kuin voimavaralta. Pystyisitkö itse samaan, vaikkei tällaista tarvettä sisäsyntyisesti olisi ja vaikka se tuntuisi kuormittavalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
Siis täh? Sinähän olet tyypillinen suomalainen hyvä äiti: näytät rakkautesi teoilla ja samalla annat lapsellesi kuitenkin luvan puhua tai tulla syliin. Ei minunkaan äiti koskaan ole imelästi sanonut että hän rakastaisi minua, meille molemmille se on itsestäänselvä asia :)
Mutta eihän hän nimenomaan osoita rakkautta koska kaikki läheisyys on pakotettua/näyteltyä. Eihän sanat ole mitenkään olennaisia mutta ap:lta puuttuu myös aito kiintymys lasta kohtaan.
Voihan toiseen olla kiintynyt, vaikkei tuntisikaan tarvetta kosketukselle. En minäkään pidä lapsen koskettamisesta, mutta aikuisten kosketus on mukavaa. Eikä oikeastaan ole väliä kuka se aikuinen on, kunhan ei ole vihamies.
Mutta läheisyys/kosketus on juuri lapsille aivan erityisen tärkää. Onhan tästä surullisia esimerkkejä mitä lapsen psyykelle käy jos tämä perustarve jää täyttymättä (lastenkotilapset jne).
Toisille lapsille on, toisille ei. Ap:n lapselle se on perustarve ja AP:lle, mikäli oikein olen lukenut, sylittely tuntui epämukavalta lapsuudessa. Saattoi tuo olla joku muukin kommentoija. Lapsetkin ovat kuitenkin yksilöitä omine tarpeineen.
Ap:n toiminta tuntuu tulevan vain velvollisuudentunteesta, heillä on ikäänkuin hoitajan ja lapsen suhde, ei äidin ja lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä koe olevani tunnekylmä äiti/ihminen. En vain ole hysteerinen niin kuin suurin osa ihmisiä ja äitejä tuntuu olevan. Minusta sellainen hehkutus ja ”jee kaikki on ihanaa ja lapsi parasta maailmassa”-vouhotus on teennäistä.
Lapseni on saanut aina ruokaa kun on tarvinnut, on käytetty ulkona, on leikitetty. Saa tulla syliin aina jos/kun haluaa. On leluja ja siisti huone ja saa tehdä asioita joista tykkää (tietysti sen rajoissa mikä on turvallista).
En huuda eikä lapsen tarvitse kuunnella esim. känniörvellystä tai riitoja tai itkua.
Eikö tämä kaikki juuri ole merkkejä hyvästä lapsuudesta?
Silti koen jollain tapaa jonkin olevan vialla :/ mutta en sitten tiedä onko tämä vain tunne (niin kuin kaikki ammattilaiset tuntuvat väittävän) vai onko oikeasti joku vialla.-AP
Siis täh? Sinähän olet tyypillinen suomalainen hyvä äiti: näytät rakkautesi teoilla ja samalla annat lapsellesi kuitenkin luvan puhua tai tulla syliin. Ei minunkaan äiti koskaan ole imelästi sanonut että hän rakastaisi minua, meille molemmille se on itsestäänselvä asia :)
Mutta eihän hän nimenomaan osoita rakkautta koska kaikki läheisyys on pakotettua/näyteltyä. Eihän sanat ole mitenkään olennaisia mutta ap:lta puuttuu myös aito kiintymys lasta kohtaan.
Voihan toiseen olla kiintynyt, vaikkei tuntisikaan tarvetta kosketukselle. En minäkään pidä lapsen koskettamisesta, mutta aikuisten kosketus on mukavaa. Eikä oikeastaan ole väliä kuka se aikuinen on, kunhan ei ole vihamies.
Mutta läheisyys/kosketus on juuri lapsille aivan erityisen tärkää. Onhan tästä surullisia esimerkkejä mitä lapsen psyykelle käy jos tämä perustarve jää täyttymättä (lastenkotilapset jne).
Toisille lapsille on, toisille ei. Ap:n lapselle se on perustarve ja AP:lle, mikäli oikein olen lukenut, sylittely tuntui epämukavalta lapsuudessa. Saattoi tuo olla joku muukin kommentoija. Lapsetkin ovat kuitenkin yksilöitä omine tarpeineen.
Kyllä se pienelle lapselle on aina perustarve siinä kuin ravinto, ellei ole jokin poikkeavuus, esim. autismia.
Ihmisjätettä koska olet hankkinut lapsen vaikka et osaa olla aidosti rakastava äiti. Rakastat kuten kissaasi ja koiraasi just joo ja fb velaryhmässä samaistut.
Jos et ole p*ska provo niin p*ska äiti. Hyi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän diagnoosisi: olet liian itsekeskeinen huolehtimaan muiden tarpeista.
Minun silmääni taas AP:n toiminta on kaukana itsekeskeisyydestä. Hän huolehtii ja pyrtkii huolehtimaan lapsen tarpeista ja ajattelee tämän parasta, vaikkei suoraan sanottuna pidäkään tästä tehtävästä ja vaikka lapsi tuntuukin enemmän riippakiveltä kuin voimavaralta. Pystyisitkö itse samaan, vaikkei tällaista tarvettä sisäsyntyisesti olisi ja vaikka se tuntuisi kuormittavalta?
Kaikkien ihmisten ei pitäisi lisääntyä. Vanhemmuus on sellainen tehtävä, joka ei sovi kaikille.
En jaksa lukea tätä ketjua mutta kerronpa oman tarinani. Minä pyrin halaamaan ja sylittelemään lapsiani pienestä pitäen, ihan vaan etteivät jää ilman sitä mitä minäkin lapsuudessani. En siksi että olisin halunnut. Lapseni tuntuivat lähinnä tunkeilijoilta elämässäni. Tunsin monelta osin samoin kuin ap kirjoittaa.
Rakastuin lapsiini ensimmäisen kerran näiden ollessa 3 ja 4 vuotiaita. Olin saanut rautaa suoneen, maailmani kirkastui ja sumu hälveni. Näin elämän, maailman ja ennen kaikkea lapset aivan uusin silmin. Voin sanoa että silloin itkin kun vihdoin tajusin mitä nuo pallerot mulle merkitsee.
Sen jälkeen olen aktiivisesti myös sanonut lapsille että rakastan :)
En osaa tätä selittää, mutta kropan kylmyys (raudanpuute ja väsymys) näkyi myös tunnekylmyytenä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän diagnoosisi: olet liian itsekeskeinen huolehtimaan muiden tarpeista.
Minun silmääni taas AP:n toiminta on kaukana itsekeskeisyydestä. Hän huolehtii ja pyrtkii huolehtimaan lapsen tarpeista ja ajattelee tämän parasta, vaikkei suoraan sanottuna pidäkään tästä tehtävästä ja vaikka lapsi tuntuukin enemmän riippakiveltä kuin voimavaralta. Pystyisitkö itse samaan, vaikkei tällaista tarvettä sisäsyntyisesti olisi ja vaikka se tuntuisi kuormittavalta?
Miksi kuvittelet, ettei lapsi huomaa sitä, että vanhemman aito mielenkiinto lasta kohtaan puuttuu, vaikka perustarpeista huolehditaankin? Kyllä minä sen huomasin. Välillä kyselinkin vanhemmaltani rakastaako hän minua, kun käytöksestä tuli jotenkin kummallinen olo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän diagnoosisi: olet liian itsekeskeinen huolehtimaan muiden tarpeista.
Minun silmääni taas AP:n toiminta on kaukana itsekeskeisyydestä. Hän huolehtii ja pyrtkii huolehtimaan lapsen tarpeista ja ajattelee tämän parasta, vaikkei suoraan sanottuna pidäkään tästä tehtävästä ja vaikka lapsi tuntuukin enemmän riippakiveltä kuin voimavaralta. Pystyisitkö itse samaan, vaikkei tällaista tarvettä sisäsyntyisesti olisi ja vaikka se tuntuisi kuormittavalta?
Miksi kuvittelet, ettei lapsi huomaa sitä, että vanhemman aito mielenkiinto lasta kohtaan puuttuu, vaikka perustarpeista huolehditaankin? Kyllä minä sen huomasin. Välillä kyselinkin vanhemmaltani rakastaako hän minua, kun käytöksestä tuli jotenkin kummallinen olo.
En kuvittele, enkä väittänytkään kuvittelevani. Korjasin vain väitteen itsekeskeisyydestä. Onhan ap omien sanojensa mukaan tehntyt lasunkin itsestään, koska ei voi näytää aitoa kiintymystä. Mitä vielä voi tehdä, jos ei ulkopuolelta apua saa? No huolehtia perustarpeista tietenkin. Rakkaus on vaikea laji näytellä ja se ei pitkäkestoisesti myöskään onnistu.
Tuo kokemus johtuu ihan suoraan omista kokemuksistasi, omasta lapsuudestasi. Itse lähdin terapiaan jo hyvissä ajoin koska tiesin ongelmani. Äitini oli ns kylmä - eihän siinä kenenkään lapsen lapsuus ole kummoinen. Älä siis laita eteenpäin.
Pelkään että kokisin samoin ja tämä on se päällimmäisin syy, miksi minun ei mielestäni kannata oikeasti alkaa äidiksi. Se on jo sanana niin vieras... Teoriassa tai ajatuksen tasolla voisin haluta lapsen, mutta ei se riitä. On sellainen aavistus, ettei minusta mitenkään ole rakastamaan lasta "yli kaiken", varsinkaan jos en oikein pidä hänestä ja olen kuitenkin vastuussa ja kiintynyt. Olen hyvin introvertti, pidättäytyvä ja aika etäinen, ja rakastan kissaani. En halua sille turhaan kilpailijaa enkä varsinkaan halua olla "huono äiti".
Minunkin äitini kuoli kun olin parikymppinen, mikä on varmaan vaikuttanut minuun valtavasti. Voisin ehkä (uskaltaa) olla äiti jos saisin itse vielä olla tytär.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisjätettä koska olet hankkinut lapsen vaikka et osaa olla aidosti rakastava äiti. Rakastat kuten kissaasi ja koiraasi just joo ja fb velaryhmässä samaistut.
Jos et ole p*ska provo niin p*ska äiti. Hyi.
No jaa, jos olisin huono äiti niin kai viranomaiset olisivat puuttuneet tilanteeseen? Kuten sanoin niin en ikinä huuda lapselle, meillä on aina siistiä, ruokaa on, lapsi saa harrastaa mitä haluaa, en ryyppää enkä roiku baareissa.
Mitä sitten pitäisi tehdä jotta olisin parempi äiti?
En myöskään osaa soveltaa termiä tunnekylmä itseeni. Tunnekylmästä tulee mieleen lähinnä välinpitämätön, kivikasvoinen ja etäinen vanhempi joka on omissa oloissa.
Itse juttelen lapselle aina kun tämä haluaa, leikitään joka päivä, nauran ja hassuttelen kyllä myös.
Enkä tiennyt että olisin äitinä tällainen, kun kaikki ympärillä hehkuttivat että ”ymmärrät kyllä kun saat lapsen” ja että ”kyllä kasvat äidiksi vielä”.
Ja silti en ole sillä tavalla kasvanut äidiksi kuin mitä moni tuntuu olevan. Tuo ”vela joka on hankkinut lapsen” on oikein osuva ilmaisu. Samaistun tosiaan täysin velauteen; ero on vain siinä että mulla ON lapsi.
Ja apua olen hakenut parhaani mukaan mutta en sitä saa, ainakaan sellaista jota tarvitsen (ja moni on sitä mieltä etten edes tarvitse).
En tiedä sitten ”aistiiko” lapsi minusta jotain tai kokeeko ahdistavalsi minut. Ainakin aina hoidossa ollessa, jopa isällään, kyselee koko ajan minun perään ja kehuu että olen maailman paras äiti (tämä tuntuu jotenkin todella teennäiseltä ja epämiellyttävältä). Mutta ei tyttö siis minua ainakaan pelkää/välttele.
-Ap
Ap, vakuuttelet kovasti, miten hyvin teillä on asiat. Miksi siis tet itsestäsi lasun?
Alue: Aihe vapaa