Millä mekanismilla puhumisen ajatellaan auttavan kun on kokenut ahdistavia asioita?

Mikäs sen rattoisampaa kuin jutella henkkoht asioistaan hyväosaiselle terveydenhuollon edustajalle.

Kansan kuuluu tietää nämä asiat.

En itsekkään tuohon niin uskonut mutta kyllä se vaan auttaa. Jotenkin se vähentää sitä miten asiat junnaa omassa mielessä kun ne puhuu ääneen. Ei esimerkiksi suru poistu, mutta se vähän niin kuin nytkähtää eteen päin. Kun asiat on vaan oman pään sisällä, ne on joka päivä suunnilleen samat.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ahdistus pienenisi tai vähenisi siitä?

Vaikeiden kokemusten sanoittaminen ääneen auttaa usein jäsentämään tapahtunutta ja löytämään siihen uusia näkökulmia.

Mulla ei koskaan ole ollut ahdistavia kokemuksia, mutta olen kirjailija, ja kyllä minuakin auttaa puhua ihmisille, kun kirjoittamisessa on ongelma. Kyseiset ihmiset eivät tiedä mitään kirjastani tai koko kuvasta ollakseen oikeasti avuksi miettimisessä. Silti vetäessäni tunnin monologin kirjastani keksin itse kuin itsekseen ratkaisuja ja homma etenee, yksin miettimällä taas en niin helposti. Muutoin olen introvertti enkä tykkää jakaa asioita. Kai siinä siis jokin psykologinen puoli on. Etsii ratkaisua tms.

Puhumalla ahdistus tulee vähän kerrallaan konkreettisempaan muotoon. Pystyt tutkailemaan sitä joka kantilta. Millainen se on, missä se tuntuu, mistä se tulee, miten se muuttaa muotoaan, pystyykö sitä sietämään jne. Otat tunnnetta pala kerrallaan haltuun ja alat tunnistaa sitä paremmin, etkä vain vello jonkun oudon pahan olon vietävänä.

Mulla toimii siten, että en kehtaa jauhaa niitä tasan samoja asioita ääneen enää 10. kertaa. Jos aiheet toistaa vain päässänsä, ne samat jutut pyörii vaikka monta kertaa päivässä eikä se tunnu mitenkään omituiselta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla toimii siten, että en kehtaa jauhaa niitä tasan samoja asioita ääneen enää 10. kertaa. Jos aiheet toistaa vain päässänsä, ne samat jutut pyörii vaikka monta kertaa päivässä eikä se tunnu mitenkään omituiselta.

Mutta eihän se puhuminen poista sitä että ne lakkaisivat pyörimästä päässä? Olen kiinnostunut siitä, että mikä on se mekanismi, mihin esim psykologit perustavat sen ajatuksensa, että puhuminen auttaa. Minulle ei tässä kohtaa riitä se tieto, että ihmiset esittävät omakohtaisia kokemuksia siitä että puhuminen on auttanut. Haluan tietää, miksi se auttaa. Millaisissa tilanteissa puhuminen teoreettisesti voi auttaa ja millä mekanismilla? Entä voiko siitä teoreettisesti olla haittaa? Eikö ihminen yksinään ole riittävän älykäs pohtimaan asioita monesta eri näkökulmasta? Oletetaanko ammatti-ihmisen aina olevan niin älykäs, viisas ja tietäväinen, että hän osaa tuoda asiaan uusia näkökulmia? Entä jos turhautuu siihen, että ammatti-ihmisellä ei olekaan tuoda mitään uusia näkökulmia, ja turhautuu siihen että puhuminen ei auta, ja on tuhlannut aikaansa traumaattisten asioiden puhumiseen. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole väitellä tästä asiasta, eikä provoilla ja ärsyttää, vaan olen kiinnostunut pohtimaan tätä asiaa, ja kaipaan tietoa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Puhumalla ahdistus tulee vähän kerrallaan konkreettisempaan muotoon. Pystyt tutkailemaan sitä joka kantilta. Millainen se on, missä se tuntuu, mistä se tulee, miten se muuttaa muotoaan, pystyykö sitä sietämään jne. Otat tunnnetta pala kerrallaan haltuun ja alat tunnistaa sitä paremmin, etkä vain vello jonkun oudon pahan olon vietävänä.

Entä jos on jo tutkaillut sitä tuhannelta eri kantilta?

up

Traumaterapiassa vaikeiden kokemusten pukeminen sanoiksi hälvensi traumamuistoihin liittyvää pelkoa sekä auttoi tuomaan ne vähitellen osaksi omaa elämänkokemusta. Sanoittaminen myös auttoi ymmärtämään, mitä ylipäänsä oli tapahtunut, kun aiemmin nuo kokemukset olivat vain epämääräisinä tuntemuksina, ahdistuksena, paniikkina ja kipuina kehossa. Puhumalla myös traumoihin liittyviä tunteita (joita ei aiemmin ollut pystynyt tuntemaan) pystyi purkamaan ja vähitellen päästämään niistä irti. Puhumisen lisäksi käytössä olivat keho- ja hahmoterapiamenetelmät.

Vierailija kirjoitti:

Traumaterapiassa vaikeiden kokemusten pukeminen sanoiksi hälvensi traumamuistoihin liittyvää pelkoa sekä auttoi tuomaan ne vähitellen osaksi omaa elämänkokemusta. Sanoittaminen myös auttoi ymmärtämään, mitä ylipäänsä oli tapahtunut, kun aiemmin nuo kokemukset olivat vain epämääräisinä tuntemuksina, ahdistuksena, paniikkina ja kipuina kehossa. Puhumalla myös traumoihin liittyviä tunteita (joita ei aiemmin ollut pystynyt tuntemaan) pystyi purkamaan ja vähitellen päästämään niistä irti. Puhumisen lisäksi käytössä olivat keho- ja hahmoterapiamenetelmät.

Tämä ei vastannut kysymykseen

Terapeutit ovat opiskelleet alaa monta vuotta ja tapaavat työpäivän aikana monta potilasta. Kyllä siinä vuosien mittaa kehittyy asiantuntijaksi, ei sinulla tai muillakaan mielisairailla ole NIIN originelleja ongelmia kuin kuvittelette.

Ja kysehän ei ole niinkään siitä, että terapeutit neuvoisivat, vaan he auttavat hyvillä kysymyksillä potilasta itseään prosessoimaan tunteitaan, ajatuksiaan ja ahdistusta aiheuttavia tilanteita.

Se on kuin takkuisen lankavyyhdin kelaamista auki. Jos sitä jääräpäisesti yrittää aina vain repiä yhteen suuntaan kiskomalla, kiskoo solmut tiukemmin kiinni. Auttaa, kun sivusta, uudesta suunnasta vähän höllentää, että saa pujoteltua lankaa esille.

Tämän tarkemmin en osaa kysymykseesi vastata, koska et kerro, mistä terapian lajista olet kiinnostunut tietämään.