Lue keskustelun säännöt.
Uskomaton epäonneni vain jatkuu, en jaksa enää
16.12.2018 |
Olen juuri 30 vuotta täyttänyt ja kokenut elämässäni useita kriisejä, joita muilla kokonaiseen ihmiselämään mahtuu korkeintaan muutama. Vanhempani erosivat kun olin 11, minä ja pikkusiskoni muutimme isäni luo, koska äidillä oli päihde- ja mielenterveysongelmia.
Kun olin 19, vuoden nuorempi pikkusiskoni kuoli tapaturmaisesti. Kun olin 28, isäni kuoli syöpään. Kun siskoni kuoli, kukaan kavereista tai sukulaisista ei tukenut minua joten jäin täysin yksin. Isäni kaikki asiat ja surun jouduin kantamaan yksin, äitini ei edes suostunut tulemaan hautajaisiin, koska oli itse huonokuntoinen silloin.
Siitä lähtikin äidistä huolehtiminen. Kahden vuoden aikana hänellä on ollut aivoinfarkti ja pahoja masennuskausia. Asun eri kaupungissa työn vuoksi, joten joudun matkustamaan tolkuttomasti.
Minulla on mies ja pieni tytär. Heille minulla ei juuri ole aikaa. Mieheni kertoi minulle tällä viikolla, ettei rakasta minua enää. Hänen isänsä kuoli kesällä. Olemme olleet niin kuormittuneita ettemme ole osanneet tukea toisiamme. Appiukon sairastamisaika oli todella raskasta, anoppi ei suostunut ulkopuoliseen apuun vaan pakotti lapsensa mm. siivoamaan heille.
Parisuhdeongelmien lisäksi tällä viikolla selvisi, että äidilläni epäillään muistisairautta.
Olen miettinyt, onko olemassa jokin raja sille, ettei kestokyky enää riitä. Nyt tiedän menneeni sen rajan yli. Ystävien ja sukulaisten tuella ehkä jopa selviäisin, mutta sellaista ei ole saatavilla.
En usko kenelläkään olevan samanlaisia painajaiskokemuksia, mutta vertaistuki voisi myös auttaa.
Kommentit (31)
Niin kuin tiedät, ei ole samanlaista.
Minäkin menetin isäni samassa iässä kuin sinä siskosi eikä kukaan ystävistä, edes poikakaveri osannut tukea eikä äidin kanssa ollut sellaista puheyhteyttä. Sain paniikkihäiriön ja vaikka mitä fyysisiä sairauksia usean vuoden ajan. On ollut lisäksi erittäin vaikeaa parisuhdetta, tunnekylmä lapsuuskoti missä on pitänyt pärjätä yksin, pari burn outia, en osaa pitää rajojani vaan uhraudun "koska itse olen näkymätön eikä tarpeisiini vastata"', hoidin sairasta äitiä yksin pitkään, hän kuoli ihan liian nuorena, putosin sen jälkeen henkiseen syöveriin ja menetin siinä parhaan ystäväni.
Olisiko mitään mahdollisuutta rakentaa yhteys mieheen uudelleen? Hänellä on vielä suruvuosi ja tunteet heittelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On sulla kyllä ollut kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä :( Lämmin halaus sulle. Onko sulla aikaa viikottaiselle terapialle? Sinuna lähtisin hakemaan jutteluapua. Se auttaa yllättävän paljon ja voi estää katkeroitumisen, mikä mahdollisesti syöi sun myöhempää elämänlaatua aika paljon. Olet kuitenkin vielä nuori ja elämää on paljon edessä.
Olen käyttänyt kaikki Kelan terapiavuodet. Pitkäaikaista apua siitä ei ollut, olen huonommassa kunnossa nyt kuin ennen terapiaa johtuen siitä, että lisää vastoinkäymisiä on vain vyörynyt niskaan koko ajan lisää. Olen hyödyntänyt ammattiapua paljon, mutta nyt uskon ainoan ratkaisun olevan, että nämä kohtuuttomat vastoinkäymiset yksinkertaisesti loppuvat. Alan menettää järkeni, tunnen olevani kirottu. Varmasti kuulostaa hullulta, mutta en keksi muuta selitystä sille, miksi tämä on tapahtunut juuri minulle, joka vielä joudun kaiken kantamaan täysin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On sulla kyllä ollut kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä :( Lämmin halaus sulle. Onko sulla aikaa viikottaiselle terapialle? Sinuna lähtisin hakemaan jutteluapua. Se auttaa yllättävän paljon ja voi estää katkeroitumisen, mikä mahdollisesti syöi sun myöhempää elämänlaatua aika paljon. Olet kuitenkin vielä nuori ja elämää on paljon edessä.
Olen käyttänyt kaikki Kelan terapiavuodet. Pitkäaikaista apua siitä ei ollut, olen huonommassa kunnossa nyt kuin ennen terapiaa johtuen siitä, että lisää vastoinkäymisiä on vain vyörynyt niskaan koko ajan lisää. Olen hyödyntänyt ammattiapua paljon, mutta nyt uskon ainoan ratkaisun olevan, että nämä kohtuuttomat vastoinkäymiset yksinkertaisesti loppuvat. Alan menettää järkeni, tunnen olevani kirottu. Varmasti kuulostaa hullulta, mutta en keksi muuta selitystä sille, miksi tämä on tapahtunut juuri minulle, joka vielä joudun kaiken kantamaan täysin yksin.
Tämä siis ap:n kirjoittama
Huh, en ihmettele tuntemuksiasi. :o kai sitä kaikesta selviää? Jos ei hyvin niin huonosti.
Mulla on tällä hetkellä ihan samanlainen fiilis. En jaksa enää. Nyt saa riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap, tuo tosiaan kuulostaa kohtuuttomalta. Sinua on vaikeaa, oikeastaan aika mahdotonta auttaa näin etänä. Tarvitset ainakin jonkinlaisen henkireiän. En itse ole uskonnollinen, mutta mieleen tuli silti seurakunnan apu. Uskoisin, että voisit löytää sieltä keskusteluapua ja ehkä ihan konkreettista kun apua. Ainakin parisuhdeneuvontaa järjestetään käsittääkseni useissa seurakunnissa. Voisit myös tavata ihmisiä, se olisi sinulle nyt erityisen tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt olisi aika oppia huolehtimaan itsestä ensin ja sitten muista. Ja oma perhe ensin.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap, tuo tosiaan kuulostaa kohtuuttomalta. Sinua on vaikeaa, oikeastaan aika mahdotonta auttaa näin etänä. Tarvitset ainakin jonkinlaisen henkireiän. En itse ole uskonnollinen, mutta mieleen tuli silti seurakunnan apu. Uskoisin, että voisit löytää sieltä keskusteluapua ja ehkä ihan konkreettista kun apua. Ainakin parisuhdeneuvontaa järjestetään käsittääkseni useissa seurakunnissa. Voisit myös tavata ihmisiä, se olisi sinulle nyt erityisen tärkeää.
Kiitos myötätunnosta. Sellaista henkireikää olen yrittänyt löytää vuosia. Seurakuntaan en halua mennä, koska en usko alkuunkaan jumalaan (sattuneista syistä). Olisi vaikea puhua ihmisille, joihin ei voi samaistua uskon vuoksi ollenkaan. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensin kaikki päihteet pois.
En käytä minkäänlaisia päihteitä. Koskaan. -ap
Voimia sinulle AP!
Ensimmäiseksi suosittelen että nyt vedät tiukat rajat oman jaksamisen rajoissa. Oma perheesi on etusijalla kaikkeen, äitisi hoitamisen vuoksi ei kannata parisuhdetta uhrata! Johan näit mihin se lasten pakottaminen johtaa kun appiukkosi niin teki.
Nyt otat omaa aikaa ja aikaa puolisollesi ja lapsellesi ja hoidat itseäsi. Parhaiten teet sen kun saat levätä etkä hyppää koko ajan toisessa kaupungissa. Uskon että lepo ja aika tekee jo hyvää. Terapia, jos voit jatkaa, tuohon yhdistettynä, varmasti sitten tuottaa tulosta.
Älä ryhdy orjaksi äidillesi! Nyt selkeä tauko, ja kun voimasi palautuvat ja saat parisuhdettasi kuntoon, sit voit katsoa uudelleen jos joskus käyt siellä tai soitat tms. Mutta samaan jamaan älä enää päästä!
Halaus sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon olet kokenut huonoja asioita, mutta kai sulle on joskus tapahtunut jotain hyvääkin? Mitä sitten ajattelit tehdä, jos nyt niinkuin riittää?
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle AP!
Ensimmäiseksi suosittelen että nyt vedät tiukat rajat oman jaksamisen rajoissa. Oma perheesi on etusijalla kaikkeen, äitisi hoitamisen vuoksi ei kannata parisuhdetta uhrata! Johan näit mihin se lasten pakottaminen johtaa kun appiukkosi niin teki.
Nyt otat omaa aikaa ja aikaa puolisollesi ja lapsellesi ja hoidat itseäsi. Parhaiten teet sen kun saat levätä etkä hyppää koko ajan toisessa kaupungissa. Uskon että lepo ja aika tekee jo hyvää. Terapia, jos voit jatkaa, tuohon yhdistettynä, varmasti sitten tuottaa tulosta.
Älä ryhdy orjaksi äidillesi! Nyt selkeä tauko, ja kun voimasi palautuvat ja saat parisuhdettasi kuntoon, sit voit katsoa uudelleen jos joskus käyt siellä tai soitat tms. Mutta samaan jamaan älä enää päästä!
Halaus sinulle.
Kiitos rohkaisevasta kommentista. Iso osa tätä epäreiluutta on se, että muut vastaavassa elämäntilanteessa olevat lapsiperheet hyödyntävät omien vanhempiensa tukea. Meillä ei sitä tukea ole, päinvastoin vanhempamme ovat meille lisäkuormitus. Tähän sietämättömään oloon kuuluu siis paljon häpeää ja kateutta myös, sen voin myöntää. Ja oman lepoajan tai parisuhdeajan järjestäminen on hyvin vaikeaa, kun tukiverkkomme makaavat haudassa. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paljon olet kokenut huonoja asioita, mutta kai sulle on joskus tapahtunut jotain hyvääkin? Mitä sitten ajattelit tehdä, jos nyt niinkuin riittää?
Ainoa hyvä asia elämässäni on lapseni. Hänellekin aiheutan vain tuskaa kroonisen epäonneni ja sietämättömän oloni kanssa. En koskaan haluaisi olla tässä tilanteessa, mutta olen niin epätoivoinen ja loppu, että elämän loppuminen on todella houkutteleva ja tuntuu ainoalta pakokeinolta. Ehken sitten ole tyystin luovuttanut, kun junan alle hyppääminen tuntuu liian pelottavalta. Mutta iltaisin toivon, etten aamulla enää heräisi.
Kuulostaa siltä, että tykkäät rypeä epäonnessasi. Hanki ammattiapua. Hyväksy tosiasia, ettei ole mummolaa lapselle. Toimi niistä lähtökohdista mitä sinulla on. Ei se auta, että vatvoo sellaista mitä ei voi saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle AP!
Ensimmäiseksi suosittelen että nyt vedät tiukat rajat oman jaksamisen rajoissa. Oma perheesi on etusijalla kaikkeen, äitisi hoitamisen vuoksi ei kannata parisuhdetta uhrata! Johan näit mihin se lasten pakottaminen johtaa kun appiukkosi niin teki.
Nyt otat omaa aikaa ja aikaa puolisollesi ja lapsellesi ja hoidat itseäsi. Parhaiten teet sen kun saat levätä etkä hyppää koko ajan toisessa kaupungissa. Uskon että lepo ja aika tekee jo hyvää. Terapia, jos voit jatkaa, tuohon yhdistettynä, varmasti sitten tuottaa tulosta.
Älä ryhdy orjaksi äidillesi! Nyt selkeä tauko, ja kun voimasi palautuvat ja saat parisuhdettasi kuntoon, sit voit katsoa uudelleen jos joskus käyt siellä tai soitat tms. Mutta samaan jamaan älä enää päästä!
Halaus sinulle.Kiitos rohkaisevasta kommentista. Iso osa tätä epäreiluutta on se, että muut vastaavassa elämäntilanteessa olevat lapsiperheet hyödyntävät omien vanhempiensa tukea. Meillä ei sitä tukea ole, päinvastoin vanhempamme ovat meille lisäkuormitus. Tähän sietämättömään oloon kuuluu siis paljon häpeää ja kateutta myös, sen voin myöntää. Ja oman lepoajan tai parisuhdeajan järjestäminen on hyvin vaikeaa, kun tukiverkkomme makaavat haudassa. -ap
Niin, aivan, ymmärrän kyllä. Ehkä lähinnä kuitenkin tarkoitin sitä että ihan kotona läsnä oleminen on jo sitä lepoa, ja perheaikaa. Kun siis tähän asti aikaasi on paljon vienyt se toisessa kaupungissa käyminen. Opettele olemaan sillä tavoin terveen itsekäs. Tarvitset aikaa olla kotona perheesi kanssa.
Ehkä myöhemmin sitten voit järjestää parisuhteellesi aikaa vaikka MLL: n hoitajan avulla.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että tykkäät rypeä epäonnessasi. Hanki ammattiapua. Hyväksy tosiasia, ettei ole mummolaa lapselle. Toimi niistä lähtökohdista mitä sinulla on. Ei se auta, että vatvoo sellaista mitä ei voi saada.
En tykkää, usko pois. En näe poispääsyä olostani. Jos näkisin, hyödyntäisin sen heti. Olen kääntänyt jokaisen kiven, ammattiavun, anellut läheisiltä tukea ja vedonnut sekä äitiini että anoppiini, ettei kaataisi kaikkea päällemme. Ainoa ratkaisu on - kuten sanoin - että nämä vastoinkäymiset jättävät minut rauhaan.
Tiedän että muihin vertaaminen ei ole hyväksi, mutta väistämättä sitä huomaa ihmisiä kohdatessaan, kuinka poikkeuksellisen painajaisen syövereissä joutuu itse elämään aivan yksin eikä edes merkitse kellekään mitään. Se ajaa hulluuteen, voin kertoa.
Mummoloita meillä on teoriassa kaksikin, kummastakaan ei kuitenkaan saa elämään muuta kuin lisäkuormaa. -ap
Ovatko miehesi sisarukset alaikäisiä? Vai miten anoppi "pakotti" heidät siivoamaan?
On sulla kyllä ollut kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä :( Lämmin halaus sulle. Onko sulla aikaa viikottaiselle terapialle? Sinuna lähtisin hakemaan jutteluapua. Se auttaa yllättävän paljon ja voi estää katkeroitumisen, mikä mahdollisesti syöi sun myöhempää elämänlaatua aika paljon. Olet kuitenkin vielä nuori ja elämää on paljon edessä.